Ladataan...

 

Hopeaniemellä ei ole helppoa. Omia vaatimuksiaan hänelle asettavat Finanssivalvonta, osakkeenomistajat, johtoryhmä, toimittajat ja jopa edesmennyt isä, joka menestyi omana aikanaan liikemaailmassa. Maailma on kuitenkin nyt eri kuin isän ollessa uransa huipulla. Enää ei voi menestyä tukevalla kännillä ja hyvillä Venäjä-suhteilla. Rahavirrat ovat globaaleja ja äkkivääriä.

Hopeaniemi on investointipankkiiri ja konsernin toimitusjohtaja. Jumalan sana alkaa tilaneesta, jossa hän on jumittunut Saariselälle, mistä hän ei islantilaisen tulivuoren purkauksen vuoksi pääse lentokoneella takaisin etelään. Hän maanittelee isänsä entisen autonkuljettajan ajamaan pohjoiseen ja viemään hänet Pasilaan, koska hän on vastoin kaikkia tapojaan lupautunut television aamuohjelman vieraaksi.

Jumalan sana on napakasti kirjoitettu yhdenpäivänromaani. Automatkalla kohti etelää Hopeaniemi ja autonkuljettaja kuuntelevat autoradiosta c-kasetteja, joita Hopeaniemen isä on nauhoittanut ollessaan elossa. Niissä alkoholisoitunut yritysjohtaja kertoo omia ajatuksiaan rahasta, sen tekemisestä ja johtajuudesta. Hopeaniemen paineet ovat erilaisia kuin isällään, koska Suomen talous on avautunut verrattaen nopeasti.

Kirjaa lukiessa mieleen tulee vaihtelevasti sekä Herlinien suku että Björn Wahlroos. Herlineistä muistuttaa Hopeaniemen isä, joka on henkilökohtaista ongelmistaan huolimatta onnistunut rakentamaan yritysimeriumin. Wahlroos taas tulee mieleen, kun Hopeaniemi kertoo nuoruuden kommunistisista ajatuksistaan. Mielleyhtymät kertovat ehkä lähinnä siitä, että Suomen yritysvaikuttajien piiri on todella pieni.

Yritysjohtajia ei juuri näy talouslehdissä kertomassa siltä, kuinka rankalta jokin tilanne on heistä tuntunut. He kantavat omaa rooliaan ja käyttäytyvät oman asemansa edellyttämällä tavalla. Siksi on helppo unohtaa, että jokainen heistä on lopulta vain ihminen. Jumalan paikka on sen sijaan varattu markkinaliikkeille, joiden oikkujen mukaan on elettävä. Raha käyttäytyy kuin Vanhan testamentin Jumala, joka piinaa ja koettelee palvelijoitaan ennakoimattomilla tavoilla.

Kari Hotakainen on minulle tuttu yhden romaanin verran, sillä luin viime vuonna Juoksuhaudantien. Siihen verrattuna Hotakaisen tyyli on melko samanlainen Jumalan sanassa. Tarina kulkee lakonisen niukasti mutta vetävästi. Matkan varrelle ripotellaan osuvia ajatuksia markkinataloudesta, ihmisluonnosta ja siitä, millaista on olla yhteiskunnassa sellaisessa asemassa, jossa joutuu kohtaamaan eri tahtoilta niin monia ristiriitaisia odotuksia.

Jumalan sanaa lukiessaan tavallinen työntekijä alkaa helposti iloita omasta asemastaan. Onpa oikeastaan ihan mukavaa, ettei itse vastaa suoraan osakkeenomistajille tai Finanssivalvonnalle.

 

Kari Hotakainen: Jumalan sana

Siltala 2011

323 sivua

Lainattu kirjastosta

Helmet-lukuhaaste 2017, 19. yhdenpäivänromaani

 

Lue myös

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie

Miika Nousiainen: Metsäjätti

Tuomo Pietiläinen ja tutkiva työryhmä: Wahlroos - Epävirallinen elämäkerta

Ladataan...

 

Itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi aion tänä vuonna lukea erityisen paljon kotimaisia klassikoita. Niitä on vielä runsaasti minulta lukematta, ja samalla voi mukavasti täydentää omaa historian tuntemustaan. Moni kotimainen klassikko on tiiviisti sidoksissa tämän maan historian vaiheisiin ja sen (synkkiin) ihmiskohtaloihin. Kirja, josta aloitin, on hyvin paljon juuri tätä.

Ilmari Kiannon Punaisessa viivassa Romppasten pariskunta yrittää kitkuuttaa hengissä. Topilla ja Riikalla on monta lasta muttei liiemmin ruokaa tai rahaa. Arki on vaivalloista ja raskasta. Vain joulusaunassa Riika hetkeksi levähtää arjen työltä, mutta silloinkin hän kantaa murhetta siitä, ettei lapsille ole saunaan puhdasta paitaa.

Kyliltä kuuluu kuitenkin ennenkuulematon uutinen: Pian jokainen saa vetää vaalipaikalla punaisen viivan. Jokainen mies ja jokainen nainen voi saapua äänestämään. Sosiaalidemokratian aalto pyyhkäisee saman tien maan yli, ja ihmiset alkavat haaveilla terveydenhuollosta ja lapsilisistä. Kylillä pidetään kokouksia, jotka nostattavat mielialaa.

Taustalla on tietenkin ikiaikainen katkeruus niitä kohtaan, joilla näyttää menevän paremmin.

Kaiken sovinnollisuuden ja rauhan ihanteen pohjalla karkeli, kirveli vuosituhantinen herraviha, kostonhimoinen kauna niitä kohtaan, joilla tässä maassa näytti olevan liian helppo elää ja herraslakkien suojissa köyhiä komentaa.

Punaista viivaa luetaan varmasti nykyään paljolti sen vuoksi, että se kuvaa elävästi yhtä Suomen historian käännekohtaa. En kieltämättä itsekään ollut tullut ajatelleeksi sitä, kuinka mullistava asia äänioikeus on aikoinaan ollut. Ennen on joutunut vain sietämään tehtyjä päätöksiä ilman, että olisi edes omalla pienellä äänellään voinut siihen vaikuttaa.

Ilmari Kianto ei kuitenkaan kuvaa äänioikeuden saapumista vain ilolla ja toiveikkuudella. Vaikka köyhät saavat ensimmäistä kertaa haaveilla paremmasta, kirja antaa ymmärtää, että liian suuria toiveita on turha elätellä. Suomalaisille klassikoille ominainen kurjuus ei ota väistyäkseen, vaikka sitä kirveellä yrittäisi pois hätistellä.

 

Ilmari Kianto: Punainen viiva

Seven 2009 (1909)

163 sivua

Omasta kirjahyllystä

Helmet-lukuhaaste 2017, 12. politiikasta tai poliitikosta kertova kirja

Ladataan...

 

Riitta Jalonen on rohkea nainen. Kenellä tahansa ei olisi kanttia kirjoittaa fiktiivistä kirjaa todellisesta kirjailijasta, joka on elänyt toisella puolella maapalloa. Jalonen kuitenkin teki sen ja onnistuu mestarillisesti.

Kirkkaudessa äänen saa uusiseelantilainen Jane Frame, joka menettää nuorena kaksi siskoaan. Kummatkin kuolevat uidessaan sydänkohtaukseen. Hänen mielenterveytensä alkaa järkkyä, ja hän viettää pitkä aikoja karuissa mielisairaaloissa. Kun hänen esikoisromaaninsa ilmestynyy, lääkäri peruu jo suunnitellun lobotomialeikkauksen.

Kirjoittaminen pelastaa Jane Framen.

Kun olen huoneessani, alan heti kirjoittaa muistikirjaan, päästän käden irti, kynä vie kirjaimia paperille sellaista vauhtia, etten näe niitä, ravistelen välillä kättä, kramppi häviää ja käsi kirjoittaa taas sanoja, minut yritetään viedä perille paikkaan, jota en tiedä olevan olemassakaan. Polku on kiemurainen, olen täynnä jokia ja virtaavaa vettä.

Riitta Jalosen romaanissa tärkeintä ei ole tarina vaan kieli, joka muutaman kymmenen sivun jälkeen alkaa kuin langettaa loitsua lukijan ylle. Se kutsuu rinnakkaiseen maailmaan, jossa kahlataan toinen jalka tuonpuoleisuudessa eivätkä edesmenneet läheiset koskaan ole kaukana. Arkitodellisuus on täällä vain välttämätön paha jonkin suuremman rinnalla.

Riitta Jalonen on kertonut kirjoittaneensa Kirkkautta suurimmaksi osaksi flow-tilassa. Hän oli kypysytellyt aihetta jo pitkään, kunnes sen aika tuli pulputa ulos paperille (Jalosella on tapana kirjoittaa ensimmäisen versio romaaneistaan käsin). Ilmaisun kepys todella tuntuu kirjoittamisessa. Vaikka kieli on hienoa, se ei tunnu viimeiseen asti hiotulta vaan sitä, että sanat ovat vain putoilleet toistensa perään.

Kirkkautta voi vahvasti suositella jokaiselle, joka arvostaa suomen kieltä ja sen voimaa. Toivon kirjalle kaikkea mahdollista menestystä. Tuntuu vääryydeltä, ettei Kirkkaus noussut Finlandia-ehdokkaaksi. Kuin pienenä hyvityksenä romaani on kuitenkin ehdolla Runeberg-palkinnon saajaksi. Voittaja julkistetaan perinteiseen tapaan Runebergin päivänä 5. helmikuuta 2017.

 

Riitta Jalonen: Kirkkaus

Tammi 2016

362 sivua

Kirja saatu töiden kautta

Pages