Ladataan...

 

Ensin olin että ei ja sitten olin että joo.

Hannu Salaman Juhannustanssien alkupuoli on suorastaan etovaa luettavaa. Nuoret miehet vetävät viinaa ja sekoilevat. Hahmot ovat epämiellyttäviä ja kohtelevat toisia, varsinkin naisia, erittäin huonosti. Kielikin on niin rönsyilevää, ettei siitä tahdo saada tolkkua. Murresanat ja menneen maailman nuorisoslangi aiheuttavat ymmärtämisvaikeuksia.

Nimensä mukaisesti kirja kertoo juhannustansseista 1960-luvun Suomessa. Juhlijat ovat nuoria niin kaupungista kuin maaseudultakin, ja illan aikana meno yltyy villiksi.

Aurinko katosi ruskoihinsa. Sumu nousi järveltä. Rannan kuusikkoon tuli hämärä. Sumu nousi rinnettä kuin valtava kissaeläin ja kuuset näyttivät kumman pysähtyneiltä. Paavo seisoi päätyä lähinnä olevalla kallionkielekkeellä, katseli kuunteli odotteli; autot, tanssimusiikki, kesähajut, hikiset ihmisruumiit nailonissa kretongissa perlonissa pumpulissa, nauru, Kirsti ja vaaleanpunaiset housut jotka hän sivauttaisi kinttuihin. Sumu tiheni metsänlaidalla ja irrotti ihmisääniä keskeltään. Ja mää otin sitä kurkusta jumalauta, kuului kuin vierestä lausuttuna.

Kun aurinko alkaa lopulta nousta, tanssit on tanssittu, vahingot aiheutettu, Irmeliä pantu havupuiden katveessa ja Jeesuskin nussinut aasia perseeseen, koittaa laskuhumalan aika. Näinä hetkinä oikeastaan aloin ymmärtää, mistä kirjassa ehkä on kysymys. Kyllä vain Juhannustanssit on edelleen rienaava ja epämiellyttävä, mutta on siinä jotain sanottavaakin. Se on ajankuvana suorastaan tuuperruttava, enkä moista ole lukenut aikapäiviin.

 

 

Juhannustanssit tunnetaan siitä, että Hannu Salama joutui sen ilmestyttyä oikeuteen syytettynä jumalanpilkasta. Kirjassa on kohtaus, jossa humalainen pitää rienaavaa saarnaa, jossa no, Jeesus tosiaan panee aasia perseeseen. Kirjassa on kyllä muutakin kansan tunteita luultavasti loukkaavaa, mutta koska lainsäädännössä tunnettiin jumalanpilkka, siitä sai nostettua syytteen. Hannu Salamalle määrättiin lopulta kolme kuukautta ehdollista, kustantajalle sakot ja kirjan myymättömät kappaleet tuhottaviksi. Sensuroimatonta laitosta ei saanut julkaista ennen vuotta 1990.

Aikanaan kirja oli jonkinlainen sukupolvien jakaja: vasemmistonuoret tykkäsivät mutta heidän vanhempansa eivät. Nykyään monenlaista taidetta voi ohittaa olankohautuksella, ja saa olla jo aikamoinen teos, että siitä syntyisi kohu. Ennen aikaan oltiin totuttu pitämään kirjallisuutta kansallistunteiden, raittiuden ja siveyden vaalijoina. Juhannustanssien kaltainen remuaminen ei oikein istunut tällaiseen ajattelutapaan. Siksi kirja on kaikessa viinahöyryisyydessään jäänyt kotimaiseen kirjallisuushistoriaan.

Etukäteen ajattelin, ettei vuonna 1964 ilmestynyt kirja voisi minua hätkähdyttää. Jeesuksen pilkkasaarnassa oikeastaan ihailin kirjoittajan Raamatun tuntemusta, koska jos aikoo kirjoittaa kunnon pilkkaa, pitää tuntea lähteensä. Viinan kiskominenkaan ei ihmetyttänyt, mutta naiskuvassa menikin sitten rajani. Huorittelun määrä on kirjassa melkoista, eikä arvostusta naisille juuri heru. Naiset vaalivat itsestään kuvaa siveellisinä, mutta kun vähän pääsee piiloon katseilta, he nussivat miesten mukaan kaikkea liikkuvaa.

Mutta se kirjan loppuosa, laskuhumalan aika koittaa ja nuoret alkavat pakkailla kamojaan. Silloin oikeastaan ymmärsin, että juhannuksen remuamisessa on ollut kyse jostain, mitä yliopistoihmiset kutsuvat liminaalitilaksi: ollaan irrottauduttu arkistista rooleista ja ollaan välitilassa. Pyhyys ei tähän liminaaliin kuulu, mutta 1960-luvulla yhteiskunnan roolit ovat olleet vielä paljon jähmeämpiä kuin nykyään. Ehkä silloin on ollut erityisen tärkeää päästä edes kerran vuodessa irrottautumaan noista rooleista ja sekoilemaan.

Uskaltaisin väittää, ettei remuamisen tarve ole kovin vierasta näin 2000-luvullakaan, vaikka minähän en siitä varsinaisesti mitään tiedä.

 

Hannu Salama: Juhannustanssit

Seven 2006 (1964)

245 sivua

Lainattu kirjastosta

Helmet-lukuhaaste 2016, 38. jossain päin maailmaa kielletty kirja

Ladataan...

 

Viime kesänä luin ehkä yhden dekkarin ja puolet Ylpeydestä ja ennakkoluulosta. Olin hyvin iloinen siitä, että sain edes sen verran luettua. Aina kun lukemisen makuun pääsee, se palkitsee itsensä. Lukeminen on nautinnollista ja minulle ehkä paras keino rentoutua (jos punaviiniä ja peiton alla pötköttelyä ei lasketa).

Tänä kesänä olen ajatellut kuitenkin lukea enemmän kuin viime vuonna. Olen todennäköisesti täysin yliarvoinut lukukykyni, ja luen ehkä puolet siitä, mitä olen suunnitellut. Ainahan on silti mukava tehdä suunnitelmia ja kahmia kirjastosta luettavaa. Parempi överit kuin vajarit!

 

 

Aasialaiset

Kesällä aion lukea mahdollisimman monta aasialaista kirjaa, koska jos jonkun maanosan kirjallisuudessa tapahtuu jotain mielenkiintoista, niin Aasian.

Kiinalaisen nobelisti Mo Yanin Seitsemän elämääni -tiiliskivessä olen jo puolessavälissä, ja se on todella hieno. Muidenkin lukulistalla on ehkä tämän vuoden Booker-palkittu Han Kangin The Vegetarian ja tämän vuoden Pulitzer-palkittu Viet Thanh Nguyenin The Sympathizer, jonka palkitsemisesta olen jo kirjoittanutkin. Odotan kumpaakin mielenkiinnolla.

Olen menettänyt sydämeni yhdysvaltalais-kiinalaisen Yiyun Li'n kirjoille ja lukenut kaiken häneltä suomennetun. Aion lievittää vierotusoireitani A Thousand Years of Good Prayers -novellikokoelmalla, jonka jälkeen joudunkin sitten odottamaan häneltä jotain kokonaan uutta. Jos Yiyun Li on vielä tuntematon kirjailija, niin suosittelen koko sydämestäni!

 

 

Klassikot (ja ihan vaan pari nykykirjaa)

Olen lukenut viime aikoina ehkä liikaakin kotimaisia uutuuksia. On aika tarttua kotimaisiin klassikoihin: Hannu Salaman Juhannustanssit ja Timo K. Mukan Maa on sytinen laulu ovat minulta vielä lukematta. Poikkeus vahvistaa kuitenkin säännön, sillä listallani on myös Siri Kolun uutuus Kesän jälkeen kaikki on toisin. Se on nuortenkirja transsukupuolisuudesta ja sellaisena varamasti uniikki.

Käännettyjä klassikoitakin mahtuu listalleni. Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin on odottanut lukuvuoroaan jo pitkään, ja Harper Leen muutama vuosi sitten kirjamaailmaa kohahduttanut Kaikki taivaan linnut vaikuttaa erinomaiselta kesäkirjalta. Olen täällä hehkuttanut myös jo monesti Toni Morrisonia, ja hänen tuotantoaan tahdon ehdottomasti lukea lisää.

Jennifer Eganin Sydäntorni ei ehkä ainakaan vielä ole saavuttanut klassikon asemaa, mutta se on seuraava lukupiirini kirja ja odotan sen lukemista innolla. Siinä päähenkilö on ostanut jostain Itä-Euroopasta ikiaikaisen linnan, jota aletaan kunnostaa. Olen jokseenkin rakastunut kaikenlaiseen kauhuromantiikkaan, joten Sydäntorni voi kolahdella kunnolla. 

 

 

Tietokirjat

Tietokirjarintamalla vuoroaan odottaa tämän vuoden tietokirjallisuuden Pulitzer-voittaja Joby Warrickin Black Flags, joka kertoo ISIS-järjestön noususta. ISIS tuli ainakin minulle niin puskista, että tahdon tietää, mistä järjestö on oikein tullut ja mikä heidän agendansa oikeasti on. Joby Warrick ei voittanut Pulitzeria ensimmäistä kertaa, joten en lainkaan epäile kirjan laatua.

Svante Pääbön Neandertalilainen päätyi lukulistalleni sen jälkeen, kun osallistuin koulutukseen narrative non-fiction -genrestä. Sille ei ole vakiintunutta suomennosta, mutta kerronnallisesta tietokirjallisuudesta on kyse. Neandertalilainen on jännityskertomuksen muotoon rakennettu tarina siitä, kuinka ruotsalainen tutkimusryhmä onnistui ensimmäistä kertaa selvittämään neandertalinihmisen koko perimän.

 

Oletteko lukeneet jotain listalta löytyvää tai mitä aiotte ottaa mukaan riippukeinuun? Oma riippukeinuni varmaan rämähtää kirjojen painosta, mutta kelpaahan sitä nurtsillakin sitten köllötellä.