Ladataan...

Ennen vanhaan puhuttiin vain viidenkympin kriisistä, kun mies osti moottoripyörän ja etsi kadotettua nuoruutta. Naisen viidenkympin kriisi taisi olla vaihdevuodet, ryppyvoiteen ostaminen ja tyhjän pesän suru, kun lapset alkoivat lähteä kotoa.

Nykyään kriisejä riittää. On kolmenkympin, neljänkympin, viidenkympin ja vaikka minkä kympin kriisit. Yhdessä kavereiden kanssa pohdittiin, että saattaisihan meilläkin olla nyt nelikymppisenä kriisiä, jos omat lapset olisivat jo teini-ikäisiä tai jopa vanhempia, mutta kun omat lapset ovat vielä alakouluikäisiä ja nuorempia, ei aikaa ikäkriiseilyyn juuri riitä. Myös urheilu ja liikkuminen pitävät mielen ja ruumiin niin tehokkaasti liikenteessä, että ikääntyminen ei tällä hetkellä tunnu yhtään missään. Osaksi koenkin, että aktiivinen urheilu ja sen myötä tyytyväisyys omaan vointiin ja elämään ovat niin kohdillaan, että aihetta kriiseilyyn ei ole.

Pitäisikö minun nyt sitten kuitenkin kriiseillä kun jouduin/sain muokata sivupalkin 39-vuotiaan 40-vuotiaaksi... Huh, lähinnä tuo ajatus kutkuttaa :) Toisaalta mietin, että nyt kaksikymppiset eivät vilkaisekaan blogiani, koska heidän mielestään täällä ehkä kirjoittelee aivan mummeli. Kolmosella alkavaa ikää pidetään kai aikuisen ikänä, mutta ei vielä aivan ikäloppuna... Toisaalta olen varsin ylpeästi nelikymppinen, itse koen olevani elämäni kunnossa ja varsin tsäpäkkä aikuinen nainen ;)

Kestävyysurheilu, juoksu, on siitä mahtava harrastus, että tässäkin iässä ja juurikin tässä iässä on aivan kaikki mahdollisuudet parantaa omaa suoritustaan ja kestävyyttään. Esimerkiksi maratonjuoksija Anne-Maria Hyryläinen on uransa huipulla nyt 39-vuotiaana ja on varmasti vielä pitkään. Kirjoitinkin jo aiemmin keväällä postauksen (voit lukea sen täältä), joka pohjautui Helsingin Sanomien artikkeliin, jossa todettiin, että ennätyskunnon metsästäminen kestävyysurheilussa on täysin realistista viisikymppiseksi asti, ainakin. 

Ja hei, hiukan aiheen vierestä, mutta miten minusta tuntuu että vielä kolmikymppisenäkin pitäisi olla vain syntymäkaunis ilman mitään erityistä ehostamista, mutta nelikymppiselle on varsin sallittua, jopa suotavaa kaunistautua kaikin mahdollisin keinoin. Oikeastaan aika huippua :D

En siis todellakaan kriiseile vaan nautin, juoksen, riemuitsen ja iloitsen elämästä, ihanine ryppyineni ja rakkaine ruttuineni, jotka olen ansainnut kovalla työllä, kasvattaessani kolme hurmaavaa ihmistä kehossani <3 

Aloitan riemuiten nautinnollisen nelikymppisen elämäni :) Tee sinä samoin, joka aamu, olit sitten minkä ikäinen tahansa!

Seuraa: blogit.fibloglovin'FacebookInstagram

 

 

Ladataan...

Hiihtämisestä joko innostui tai sitä alkoi vihata. Tyttöjen liikunnallisia harrastuksia kotipaikkakunnalla olivat hiihto tai telinevoimistelu, jumppakärpänen. Osa oli hiihtäjätyttöjä, minä olin jumppatyttö. Rakastin jumppaamista ja kilpailinkin jumppakärpäsessä, aina jäin kuitenkin maakunnallisissa kisoissa sijoitukselle, jolla ei päässyt valtakunnallisiin, kerran oli hilkulla, olin ensimmäinen putoaja. Oli se silti hienoa :) Siitä tie jatkui yläasteikäisenä aerobiciin; ohjaajaksi asti - koulujen hikisiä liikuntasaleja, kansalaisopiston aerobictunteja...  Opiskeluaikana punttisalille, jumppaan, tanssiin, seinäkiipeilyyn jne. Kestävyysurheilua en pakkopullahiihdon jälkeen juurikaan harrastanut. En siis laske aerobicia ja tanssia varsinaisesti kestävyysurheiluksi, yhtäjaksoiseksi pitkäkestoiseksi liikunnaksi.

Ensimmäisen puolimaratonin juoksin 2006, samana keväänä, kun menin kesällä naimisiin. Kevään juoksentelin Töölönlahtea ympäri, lenkit olivat varsin lyhyitä, kaikki pääosin alle kymmenen kilometriä ja Helsinki City Runissa juoksin sitten puolikkaan noin 2t12min aikaan. Se oli silloin kertakokemus ja juokseminen jäi, ylipäänsä aktiivinen liikkuminenkin jäi  - lapset 2008, 2010 ja 2012 veivät aikaa ja voimia, liikuin silloin tällöin joskus jotakin, Zumbaa tai kävelyä, ei oikein mitään kovin aktiivisesti. Täältä voit lukea miten juoksu sai minut koukutettua

Kun lähes täydellisen liikunnan karttamisen jälkeen aloin miettiä, mikä olisi minulle hyvä ja toimiva tapa liikkua, juokseminen valikoitui lajiksi monesta syystä. Juokseminen on harrastuksena aikatehokasta, kun laitan lenkkarit jalkaan ja astun ulos ovesta, voin aloittaa treenin eikä minun tarvitse siirtyä harrastamaan liikuntaa. Juoksu ei ole myöskään aikasidonnaista, ei tarvitse mennä tiettyyn aikaa johonkin, vaan juosta voi juuri silloin, kun itselle tai perheelle sopii. Juoksemisessa nautin erityisesti vapauden tunteesta, olen yksin itseni kanssa ja saan tilaa omille ajatuksilleni. Yllättäen nautin myös siitä, että voin kehittyä juoksemisessa ja voin treenata monipuolisesti ja tavoitteellisesti.

Jos joku olisi kertonut parikymppiselle minulle, että alan harrastaa aktiivisesti juoksua, olisin pitänyt häntä lähinnä sekopäänä. Vielä pari vuotta sitten, olin vahvasti sitä mieltä, että puolikasta pidempää matkaa en tule koskaan kisaamaan. Olin vakaasti sitä mieltä ettei minusta tule koskaan maratoonaria ja että miksi ihmeessä ihmisen pitäisi sillä tavalla itseään rääkätä, paikatkin hajoaa aivan väistämättä, jos ei treenaamisesta niin ainakin kilpailussa varmasti... Ja kuinkas sitten kävikään? Tässä sitä kovasti harjoitellaan ultramatkaa varten ja kesän maratoonikin on jo buukattu kalenteriin elokuulle. Näin siinä vain pääsi käymään, juoksu vei mukanaan ja minusta on hyvää vauhtia tulossa kestävä. Toivottavasti kesän jälkeen olen sekä maratoonari, että ultrajuoksija. Ainakin matkasta tavoitteeseen olen nauttinut todella!