Ladataan...
Mama Manner

Onko ihanampaa väriä kuin vaaleanpunainen? Ei ole, enkä halua kuulla vastalauseita.

Minun sydämeni saa läpättämään etenkin haalean vaaleanpunainen hempeä hattaraväri. Sitä voisin hamstrata kotiin, päälleni ja lautaselleni. Olen iskenyt silmäni kaikkeen hempeään jo useamman vuoden ajan, ja rakkaimpia tavaroitanikin on Lapuan kankureiden puuhkea vispipuuron punainen viltti, jonka ostin ensimmäiseen yhteiseen omistusasuntoome. Keittiökin tuli remontoitua vaaleanpunaiseksi, eikä se ällötä minua vielä ollenkaan.

Selaillessani puhelimen kuvia huomaan bongaavani ympäristöstäkin kaikkea hempukkaa. Pääkaupunkiseutukin on pullollaan pinkkiä, kunhan kulkee oikeanväriset lasit silmillä! Teille muille vaaleanpunaisen faneille, tässä muutama sopivasti sokerikuorrutettu kohde pääkaupunkiseudulle.
 

EMMA - Espoon modernin taiteen museo

Vierailin Tapiolassa sijatsevassa EMMAssa ensimmäistä kertaa vasta muutaman viikkoa sitten, vaikka asummekin alle vartin ajomatkan päässä museosta. Ehkä odotinkin vain sopivaa museoseuraa: toisaalla asuvaa ystävääni Emmaa, heh. Kannatti odottaa, koska paikka ja näyttelyt ihastuttivat!

Nyt meneillään on muun muassa Outi Pieskin näyttely Čuolmmadit, joka koostuu saamenkäsityötä esittelevistä upeista töistä. Hengästyttävin työ oli upea langoista solmittu tilateos, jossa toistui myös herkulliset vaaleanpunaisen sävyt. 

Futuromania-näyttelyssä pääsi puolestaan kellottelemaan suloiselle lattialle ja taiteilemaan itselleen kortin, johon sai kaavailla tulevaisuuden unelmansa. Vauvakin nautti, kun sai katkoa puuvärejä. Kortti, jonka koristelimme, tulee sitten postissa joskus aikanaan.

EMMA avoinna ti ja to 11-18, ke ja pe 11-19 ja la-su 11-17.

Dylan Marmoripiha

Helsingin keskustan lounaspaikat ovat aina vähän tympineet minua. Ovat vähän persoonattomia, täynnä ja muutenkin ankeita. Dylan-ketjun Dylan Marmoripiha on yllättävän nätti ja avara lounasympäristö, ja vaunujenkin kanssa paikalle on helppo pyyhältää. Sitä paitsi paikka sijaitsee ihan ytimessä, Keskuskadulla Stockaa vastapäätä.

Ravintola taitaa olla aika tavanomainen lounaspaikka, mutta näen miljöön tietenkin vaaleanpunaisten linssien läpi, ja haaveilen sisustuksen lamppujen ja tuolien perään. Ravintolassa on myös ihana vaaleanpunainen keinutuoli, jossa oli vallan mainio imettää. Kysyin henkilökunnalta tuolin alkuperää, ja vastaukseksi sain: "joku tanskalainen merkki". Jos tunnistatte brändin, vinkatkaa! Ja niin, Dylanin ruokakin ravitsee, ja runsas lounasbuffet tai keittolounas toimivat. Sormiruokailijallekin taisi olla tarjolla jotain naposteltavaa.

Dylan Marmoripiha, lounasbuffet maksaa 11,90 e.

Monki, kauppakeskus REDI

Kauppakeskuksissa ei sinällään ole mitään ihmeellistä (tai vierailemisen arvoista), mutta syyskuussa Kalasatamaan avattu kauppakeskus REDI on supersokkeloinen, joten jo senkin vuoksi reissu sinne joko huvittaa tai hu-vituttaa! Etenkin vaunuilijana hissien, vessan ja lastenhoitohuoneen hakeminen tuntui sekopäiseltä. Mutta jo yksistään Monkin liiketilan vuoksi kannattaa jaksaa suunnistaa labyrintissä. 

Liike on nimittäin täynnä diskopalloja, glitterövereitä, peilipintoja ja pinkkiä kaikkialla! Kuvani liikkeestä on ihan kömpelö, otos on maltillinen räpsy sovituskopeista. Mutta meinasin kyllä seota kaupassa! Mallailin raivokkaasti ylleni vyölaukkuja ja kehitin itselleni pakkomiellettä ysärikammotuksesta. Ehkä pinkkipaljous sai pääni tiltille. Käykää ihastelemassa ja vähän nostattamassa oksennusta kurkkuun.

REDI Kalasataman metroasemalla.

Mitä muuta ihanaa pinkkiä Helsingissä tai lähiseuduilla löytyy? Vinkkaa, niin käyn!

/ Linnea

Ladataan...

Ladataan...
Mama Manner

Vietimme tyttären kanssa syysloman reilun 600 kilometrin päässä lapsuudenkotonani, Torniossa. Loma oli ihana, koska mumma ja ukki eivät lakkaa paapomasta tytärtään ja tyttärentytärtään. Sauna lämpeni, tuore pulla tuoksui ja mummola oli täynnä jännittävää tutkittavaa, kuten mumman Mariskoolit ja pihalle pudonneet lehdet. Kaikki on minusta samanlaista kuin aina ennenkin, mutta lapsenlapselle kaikki on aivan uutta.

Kun matkustan lapsuudenkotiini, tunnen ristiriitaisia onnen ja surun tunteita. Olen tosi kiitollinen siitä, että juureni ovat piskuisessa Meri-Lapin rajakaupungissa, jota leuhkan leveä joki halkoo, ja jossa tunnistan tuntemattomiakin kaupunkilaisia kasvomuistista. Kun kuljen kaupungissa, muistot vain vilisevät silmissä: tuohon kenturalle tulee keväisin ja syksyisin markkinat, tuossa puistossa söimme usein jäätelöä.

Toisaalta tunnen Torniossa aina kaihoa ajan kulusta, sitä ei voi estää. Sillä aikaa, kun olen ollut poissa, vanhaa koulurakennusta on alettu muuttaa hotelliksi ja lähin leikkipuisto kutistunut viime kerrasta. Äiti ja isäkin ovat vähän harmaantuneet, ja kaikki muutkin paikalliset näyttävät ryppyisemmiltä kuin viimeksi.

Olen ylpeä, että saan näyttää tyttärellemme, mistä tulen ja keistä olen muovautunut. Tunnen tarvetta osoittaa hänelle, ettei hän ole sataprosenttisesti helsinkiläinen, vaikka täällä kasvaakin. Hänellä on aina koti myös pohjolassa, rannikkoakin vielä hyisemmän merituulen tuiverruksessa. Toivon hiljaa, että hän tulee olemaan vähän landepaukku, se on minusta ylpeydenaiheja  rikkaus. Niin, että voipi joskus ratikassa puhua kovvaan ääneen ja pöyristellä, miten paljon väkeä kylille on lähteny.

Puhun tyttärellemme aina murrettamme, vaikkei se olekaan muhevaa ja juurevaa meänkieltä, ihan vaan sellaista anttituiskumaista hauskaa yleiskieltä. Odotan innolla, miten hyvin "mie" imeytyy hänen sanavarastoonsa. Nouseekohan se kielenkantoihin aina mumman ja ukin kanssa? Toivotaan.

Kotiinpaluu mummolasta on aina raskasta. Vauva kasvaa tajutonta vauhtia, ja ensi kerralla mumma ja ukki tapaavat taas aivan uuden lapsenlapsen. Ajankulua ei voi taaskaan pistää stopille erossaolon ajaksi. Isovanhemmat eivät näe arkisia hetkiä, jolloin vauva löytää uuden lempimaun tai alkaa reagoida vitseihin huvittavan aikuismaisesti. 

Kotiin palatessa huomaan aina miettiväni myös, miten ihanaa olisi kasvaa perheyhteisössä, jossa olisi aina useampia aikuisia huolehtimassa lapsesta. Sellaisia kultakimpaleita, jotka nappaavat kakkapyllyn pesulle, kun itse on niin väsynyt, että sormen liikauttaminen sattuu. 

/ Linnea

Ladataan...

Ladataan...
Mama Manner

Että mitähän vittua, miten upea elämys Sannin #munnimionsanni Hartwall-areenan keikka olikaan! Olin odottanut keikkaa kahdeksan kuukautta, eli lähes yhtä kauan kuin olin raskaana. Tämä odotus tuntui pidemmältä ja raskammalta, heh! Vanhana Sanni-fanina ostin liput kaveritriollemme heti, kun ne tulivat myyntiin. Olin silloin synnytyksen käynnistyksessä ja voimieni tunnoissa näpyttelin meille aitiopaikat yläparvelta. Eipä ollut ykkösrivillä ketään pällistelemässä edessämme!

Keikka oli todellista Sannin taitojen tykistystä. Tyyppi on kerta kaikkiaan äärimmäisen lahjakas muusikko! En usko, että on olemassa soitinta, jota Sanni ei osaa ottaa haltuun. Hartsulla upein veto oli mielestäni jo itsessään kaunis Trampoliini-biisi, jonka Sanni käytännössä rakenteli livenä keikkatilanteessa eri soittimilla (tälle kikkailulle on varmaan olemassa joku oma terminsä, josta minä en tiedä selvästikään mitään). Nainen pimputti ja hinkutti menemään keskittyneesti, ja tallennetuista melodioista syntyi taideteos. Ja täytyy sanoa, että vaikken Juha Tapiosta piittaakkaan, Sannin viulu soi Kelpaat kelle vaan -sovituksessa upeasti.

Musikaalisuuden lisäksi jaksan mehustella Sannin asennetta. Koko keikka noudatti #munnimionsanni-linjaa, eikä Hartwallilla nähty lainkaan fiittausta, Sannin tuottajaa Hank Soloa ja Söpö-biisiä lukuun ottamatta. Minusta tämä oli sopivan omahyväinen veto, koska Sanniahan tänne tultiin katsomaan ja kuuntelemaan! Eikä mielestäni elämyksellinen keikka edellytä lukuisten artistien marssittamista lavalle. Paperi-T:n ja VilleGallen pölähdykset biiseihin olisivat olleet väljähtyneiltä Sannin revittelyjen rinnalla. GRL PWR!

Encoreakaan ei tullut, eikä se harmittanut yhtään. Kun yleisö hurrasi artistin takaisin lavalle, tämä käveli kyyneleet ja valtaisa hymy poskilla punaiselle mikilleen ja sanoi vain: "Kiitos." Tyylikästä! Johan sitä oltiin kaksi tuntia vedetty aivan täysillä.

Sannista välittyy ihailtava itsevarmuus ja ylpeys omista taidoista. Just näin meidän kaikkien pitäisi toimia elämässä yleensäkin: tehdä aivan täysillä ja rinta rottingilla niitä asioita, joissa ollaan osaavia. Pitäisi muistaa myös ottaa kunniaa itselle omista töistään ja saavutuksistaan. On turhaa odottaa, että kukaan toinen tulee repimään kotisohvalta ylös ja huutelemaan, että hei, tämä tyyppi osaa muuten vaikka mitä! Sitä paitsi, kun näkee itse vaivaa unelmiensa eteen, saa varmasti tuntea sellaista ylpeyttä, jota ei muita pitkin kiipimällä pääse koskaan tuntemaan.

Ja mitä sitten jos mokaa matkalla? Ei mitään! Kyllä Sannillakin tippui kirkkaanpunainen mikki vähän kömpelösti lavalle yhdessä biisissä, mutta pokkana vaan mikki ylös ja jatkamaan.

Taidan olla vähän keikkahuuruissa vieläkin. Vaan kylläpä siinä mimmissä onkin jotain, minkä vuoksi alan itsekin haluta artistiksi tai vähintään sellaisen siskoksi! Pääsisi soittamaan kaikenmaailman zembejä ja bassoja ja revittelemään hiusväreillä. Luulen, että lavalla voisin olla aika retee, jos vaan tosiaan osaisin laulaa ja soittaa. Saattaisin tosin kaivata myös niitä fiittaajia, sillä #munnimionlinnea ei ehkä ihan riitä.

Tai sitten tyydyn poseeraamaan artistien kanssa, jos joskus pääsen tapaamaan heitä töiden merkeissä, kuten kuvassa kolme vuotta sitten.

/Linnea 

Ladataan...

Pages