Ladataan...
Mama Manner

 

Olen ollut elämässäni vain yksillä babyshowereilla, reilu vuosi sitten ennen kuin ystäväni synnytti. Tiesin, että kuvioon kuuluu yllättää mama, syödä hyvin ja tuoda vauvalle ja kenties äidillekin jotain lahjaksi. Mahdolliset ohjelmanumerot olisivat jotain vauvan nimen arvailusta pilttiruokien maistelemiseen. Ihan mukavaa, mutta onko kaikki hössötys tarpeetonta?

Ehei, ei ainakaan odottavan äidin mielestä! Mielestäni aina, kun on syytä juhlaan, on ehdottomasti juhlittava. Ja mikäs olisi ihanampi syy juhlia ja kokoontua ystävien kanssa kuin vauvan syntymä.

Mutta kun juhlien konseptina on yllätysjuhlat itselle, ei tuleva äiti voi mitenkään vaikuttaa siihen, juhliako vaiko ei. Babyshowereihin ymmärtääkseni usein kuuluu, että äiti yllätetään aivan kuten polttareiden alkaessa. 

Minäpä kehittelin tästäkin aiheesta stressiä itselleni. Vähitellen raskauden edetessä aloin miettiä, saisinkohan minäkin babyshowerit. Haaveilin tietenkin niistä, mutta tiesin, että niiden järjestäminen voisi olla ystävilleni hankalaa, tai ehkä he eivät edes tulisi ajatelleeksi koko asiaa. Olisi kuitenkin omituista, jos itse järjestäisin itselleni moiset. Vai olisiko, onko kenelläkään kokemusta?

En oikein uskaltanut haaveilla kutsuista, sillä en tiennyt, kuka ne järjestäisi minulle. Lapsuudenystäväni, joille kutsujen järkkääminen olisi luontevinta, asuvat kaikki toisaalla Suomessa, ja käytännön kuviot olisivat haastavia. Helsingissä minulla on vain yksi läheinen ystävä, jolla on lapsi, hän olisi ehkä ainoa, joka ymmärtäisi kutsujen päälle. Muut ystäväni täällä ovat hieman eri elämäntilanteissa, eikä vauvakutsut ole heille välttämättä asia, jota tarvisi ajatella lainkaan. Se on täysin ymmärrettävää. 

Pari kuukautta ennen synnytystä olin raskaana olevalle tyypilliseen tapaan sentimentaalinen. Itkin päiväkirjan sivuille, miten tunnen surua siitä, etten todennäköisesti saisi omia vauvakutsuja. Tunsin yksinäisyyttä tulevana vanhempana ja ihmisenä ja maailmankaikkeuden hiukkasena. Asetin mielessäni korkeita paineita ystävilleni ja toisaalta halveksuin itseäni: olinko niin huono ystävä, etten vain ansaitsisi huomionosoitusta. Olin raskaana luonnollisesti ja välillä luonnottoman keskittynyt vain itseeni ja vatsaani. 

Miksi oletin, että ystävien pitäisi järjestää babyshower?

Eihän babyshowereiden, kuten minkään yllärijuhlien, järkkääminen tapahdu taikaiskusta. Vaaditaan toimelias porukka tai vähintään yksi aktiivinen tyyppi, joka kokoaa juhlaväen ja organisoi kaiken kasaan. Polttareitakin järjestäneet tietävät työmäärän, joka bileiden takana piilee. Raskaana oleva ei voi olettaa, että muut ehtisivät ja muistaisivat pistää pirskeet kasaan samalla kun itse vain völläilee. On sitä paitsi fakta, ettei kukaan muu ole raskaudesta niin täpinöissään kuin raskaana oleva itse. Paitsi ehkä puoliso ja isovanhemmat. Ei muiden yksinkertaisesti tarvitse ajatella sitä, että vauvaa pitäisi juhlia jo etukäteen.

Minua hävettää myöntää, että asetin salaa ystävilleni riman. Katselin jo valmiiksi kitkeränä sipulina, miten kukaan heistä ei ylittäisi sitä. Jos en saisi babyshowerweita, voisin vaipua syvälle vauvakuplaani ja haistella nyyttiäni ihan yksinäni sen synnyttyä.

Ihan järjettömän itsekästä napanöyhdän kaivelua ja linea negran tuijottelua!

Miksi ihmeessä oletin, että kaikkien ystävieni pitäisi ylipäätään tietää, mitkä babyshowerit ovat? Tuskin näitä Jenkkilän hulinoita on Suomessa edes järkkäilty kovain monta vuotta. Syytän tästä Instagram-addiktiotani. Näen kuvavirrassa tämän tästä upeita kekkereitä, ja niiden myötä mieleeni varmasti iskostui ajatus siitä, että kestit on oltava tai vauvaa tai ystäviä ei ole.

Babyshowereiden ongelma on myös se, etten mitenkään voi olettaa, että ystäväni pistävät vuokseni rahaa haisemaan. Juhlien järjestäminen on aina kallista. Muut hankkivat pöydän täyteen herkkuja, koristelevat tilan ja ostavat vielä joitain lahjoja. Mitä ystävyyttä se on, jos se roikkuu vaaleanpunaisten ilmapallojen varassa? Pelkkää ilmaa.

Tällä tarinalla on sinällään hölmö loppu, sillä sain kuin sainkin ihanat babyshowerit. Valtava kiitos niistä. Minut yllätettiin täysin viime joulun aikaan, kun rakas lapsuudenystäväni ja serkkuni oli pistänyt pyörät pyörimään, ja saanut kasaan lähimmät ystäväni ja järkännyt minua varten vaikka mitä hauskaa, kuten vatsan kuvaukset rekvisiitan kera. En siis osaa sanoa, millaisia ajatuksia olisin kohdannyt, jos lapsi olisi syntynyt ilman moista seremoniaa. Olisinko pettynyt, surullinen, vihainen vai neutraali? Osaisinko olla yhtä lailla kiitollinen ihanista ystävistäni? Olisinko heistä entistäkin kiitollisempi?

Vai olisinko ymmärtänyt vieläkin aikaisemmin ja kirkkaammin, ettei ystävyys todellakaan ole kiinni yllätysjuhlien saamisesta. Anteeksi, rakkaat ystävät, että asetin teille mielessäni testin.

Kuva: Emma Lukkariniemi

/ Linnea

Ladataan...

Ladataan...
Mama Manner

 

On tosi kiinnostavaa lukea toisten synnytyskertomuksia, mutta omasta synnytyksestä kirjoittaminen tuntuu revittelyltä! Kertoa nyt, että siinä minä makasin veressä, pissassa ja kakassa ja omituisennäköinen istukkakin sieltä piti synnyttää. Mutta sellaistahan se synnytys on: täysin uusi kokemus täynnä eritteitä ja kipua. Ja koska maailmaan mahtuu niin monta synnytyskertomusta kuin synnyttäjääkin, voin aivan hyvin kertoa myös omani, ei se ole muille niin erityinen kuin minulle. Sinne se tarina humpsahtaa muiden joukkoon, eritteillä tai ilman. Tällä kertaa jätän sen laarin tonkimatta.

Aloitetaan siitä, että raskauden aikana kävin läpi pienimuotoista synnytyspelkoa. Vapisin ajatuksesta, että repeäisin niin pahasti, ettei mikään pysyisi enää koskaan sisälläni. Tein kuitenkin tietoisen päätöksen ja yritin olla stressaamatta tulevasta. Stressi ei olisi hyväksi vauvalle eikä itsellenikään. Synnytyspelko hiipui ja muuttui hiljaiseksi luottamukseksi omaa kehoa kohtaan. Kyllä me pärjättäisiin.

Loppuraskaudesta tuli silti stressaava, koska synnytys käynnistettiin viikolla 38 +4, sillä vauva ei enää kasvanut kohdussa. Kävin pienen sf-mitan vuoksi vauvan kokoarviossa 38+ 3 viikolla, jolloin hänet arvioitiin noin 2,5-kiloiseksi sirpukaksi. Vatsani olikin ollut koko raskausajan suhteellisen siro, joten pientä vauvaa uumoilinkin. Syytä pieneen kokoon ei kuitenkaan tiedetty, joten Naistenklinikalla päätimme, että parempi olisi ottaa bebe ulkomaailman puolelle. Valitsimme synnytyksen käynnistyspäivämääräksi heti seuraavan päivän. Huoli vauvan voinnista oli valtava, joten olin huojentunut, kun synnytys olisi pian ohi, ja saisimme vastauksia.

Käynnistyspäätöksen jälkeen oli hullua lähteä Naistenklinikalta kotiin ja tietää, että synnytys olisi seuravaana päivänä, ja vauva mahdollisesti syntyisi sillä kirjatulla päivämäärällä. Tiedon kunniaksi päätin syödä vähän vegesushia ja valokuvata vatsaani vikaa kertaa. Pakkasin sairaalakassiin naistenlehtiä ja lakuja ja aamulla meikkasin ennen synnytykseen lähtöä. Mistään näistä toimenpiteistä en hyötynyt synnytyksessä kumma kyllä mitenkään.

Aamulla kuudes helmikuuta kello 8.30 kirjauduimme Naistenklinikan antenataaliosastolle, missä käynnistetään synntyksiä. Sain oman pedin ja asettauduin sille mukavasti. Mieheni istui sairaalapetini vieressä työläppärinsä kanssa, ja minä näpräsin puhelinta, jotta sain hyvät paikat Sannin Hartwallin-keikalle, joka tuli myyntiin samana päivänä. Huvitti ajatella, että synnytys olisi kohta meneillään.

Kymmenen aikaan minulle asetettiin ballonki. Toimenpide ei tuntunut miltään, mutta ballongin kanssa oleilu tuntui vähän epämiellyttävältä, vähän kuin liian suuri tamponi olisi vähän vinossa. Olikohan se normaali tunne? Varmaankin. Olin varautunut, että ballonki olisi sisälläni tuntitolkulla. Söin lounaan ja kävin mieheni seurassa Burger Kingissä. Siellä aloin tuntea pieniä supistuksia, ja paikallaan istuminen oli epämiellyttävää.

Ballonki irtosi noin neljän tunnin jälkeen vessakäynnin yhteydessä, kun vedin ballongin narusta ohjeiden mukaisesti. Supistukset eivät sen myötä koventuneet, ja tuolloin kohdunsuuni oli auki 3-4 senttiä, mikä on tavallista ballonkin poistumisen jälkeen. Koska tilanne oli rauhallinen, päätimme, että mieheni lähtisi käymään kotona koiran luona ja lepäämässä, mikäli luvassa olisikin valvomista. Suurempia supistuksia ei kuulunut.

Koko iltapäivän oloni oli rauhallinen ja hyvinvoiva. Viiden maissa saatoin mieheni bussille ja ulkoilin. Käppäillessä sain puhelun osastolta, että minua kaivattiin jo seuraavaa toimenpidettä varten. Melkein unohdin, että olin synnyttämässä! Noin kuuden aikaan minulta puhkaistiin sikiökalvot, joka tuntui pieneltä nipsaukselta. Sitten jäin odottamaan kohdunsuun aukeamista.

Illan edetessä seurailin toisia kipeissä supistuksissa tuskailevia äitejä ja söin iltapalan Salkkareiden aikaan. Noustessani iltapalalta tunsin lapsivesien menevän, kuin pissa olisi tullut housuun. Homma eteni! Siistin itseni ja ryhdistäydyin käytäväreippailua varten, koska tiesin, että liike olisi minulle lääkettä. Muistin, että ystävänikin suositteli porraskävelyä supistusten aikana. Nappasin kuulokkeet ja kuuntelin Kaverin puolesta kyselen -podcastia ja nauroin itsekseni luuhutessani käytävillä. Supistukset kovenivat ja roikuin puolapuissa puhallellen pois pahinta supistusaaltoa.

Jossain vaiheessa 20 jälkeen supistukset voimistuivat entisestään, enkä muista enää, mistä KPK-podcastissa puhuttiin. Kello 20.30 sain TENS-laitteen, joka voi lievittää sähköimpulssein supistuksia. En enää pystynyt liikkumaan vaan makasin sängyllä kippurassa ja haistatin laitteelle pitkät. Se ei tuntunut auttavan minua ollenkaan. Kello 21 minulla aloitettiin oksitosiini-infuusio, jossa laitetaan kanyyli kämmenselkään ja supistusten on tarkoitus koventua. Niin kävi nopeasti, ja vähän 21 jälkeen sain kaksi Litalgin-särkylääkettä. Supistukset alkoivat olla ihan kammottavia, aaltoilevia liekkejä. Supistuksen tullessa ääntelin matalasti aa-äännettä ja mietin, miten ihmeessä selviäisin. Sittemmin olen kuullut, että oksitoniisitipan myötä supistukset tuntuvat vieläkin kivuliaammilta kuin tavallisesti, ja voin uskoa sen.

Ensimmäisen minua hoitaneen kätilön vuoro loppui, ja noin kello 22 yökätilö tuli hoitamaan minua. Tunsin, että supistukset olivat jo hirvittävän kovia, ja vilkuilin kelloa. Soitin miehelleni, ja mietin, miten selviäisin ilman häntä illan ja alkuyön. Puolisot eivät saa olla antenataaliosastolla muistaakseni kello 21 jälkeen, vaan vasta synnytysosastolle he pääsevät mukaan. Olin kuitenkin jo tosi kipeä, ja olisin kaivannut mieheni tukea. Tuskailin oloani kätilölle, joka kokeili supistuksieni voimakkuutta vatsan päältä. Hänen mukaansa supistukset olivat vielä alkuvaiheen supistuksia, ja oksitosiinikierros voisi kestää vielä kuusikin tuntia. Olin aivan järkyttynyt, koska en olisi mitenkään selvinnyt vielä kuutta tuntia. Pyysin kipulääkettä ja sain Panadolin.

Tähän väliin on sanottava, että valitettavasti kokemukseni Naistenklinikan kätilöistä alkoi huonosti. Yökätilöni oli epämiellyttävän ylimielinen ja kyseli penseästi, "Miten paljon oikein tiedät synnytyksestä?", kun tiedustelin, voisinko saada lisää kivunlievitystä. Olin ihan pöyristynyt. Ensisynnyttäjänä pelkäsin olotilaani, olin yksin ja kivuissani. En tietenkään tiennyt synnytyksestä etukäteen juuri mitään ja siksi koin, että minua auttanut kätilö käyttäytyi minua kohtaan inhottavan koppavasti. Itkin ja hengittelin puhelimessa miehelleni. (Synnytyksen jälkeen laitoin palautetta osastolle, ja sain vähän ynseät pahoittelut.)

Samaan aikaan, kun vointiani tarkkailtiin, sain kuulla, että sikiön sydänäänissä on muutoksia. En onneksi osannut huolestua asiasta, koska olin niin keskittynyt kivun kohtaamiseen. Sydänäänten muutosten vuoksi en saanut lisää antenataaliosastolla annettavaa viimeistä kipulääkettä, vaan minut siirrettiin synnytyssaliin nopeasti noin kello 23. Kätilöni jatkoi hiukan penseää käytöstään, ja pisti minut keräämään itse kaikki tavarani samalla kun kierin kivuissani kaksinkerroin. Hitaasti poimin lakupussin sieltä, Me Naiset -lehdet tuolta. Toppavaatteet kaapista. Kengät nappasin käsiin, jalkoihin en saanut niitä puettua. Raahustin pyörätuoliin ja aloitin elämäni hirveimmän matkan antenataaliosastolta alas synnytyssaliin. Ynisin ja nyyhkytin, toivoin, että mieheni ehtisi paikalle.

Synnytyssalissa soitin heti miehelleni, että nyt tämä taitaa syntyä. En ehtinyt tehdä juuri muuta, kun tunsin jo pakottavaa tarvetta ponnistaa. "Ihan kuin multa tulis kohta kakka", muistan sanoneeni. Tunne oli yhtä aikaa huvittava ja huojentunut! Tiesin, että siltä se ponnistuksen tarve taitaa tuntua, tulossa ei ollut jöötien jööti vaan pieni käärö. En ehtinyt vaihtaa ylleni edes sairaalakaapua tai testailla kaiholla katselemaani jumppapalloa tai joogaliinaa, kun minun oli yksinkertaisesti pakko saada ponnistaa. Paikalla oli tuolloin vain kätilö, ja odotimme paikalle vielä synnytyslääkäriä – ja miestäni. Ensin saapui lääkäri.

Ponnistuksen ajan olin ihan hirmuisissa kivuissa. Haaveilemani puudutuspiikit jäisivät saamatta tilanteen nopean etenemisen ja vauvan voinnin vuoksi. Onneksi synnytyssalin kätilö oli ihana ja neuvoi minua nopeasti ja selkeästi käyttämään ilokaasua. Onneksi hiffasin sen toiminnan, koska kaasu auttoi pahimman supistuspiikin ylitse. Puuroilin vähän sanoissani ja sain pienen euforian tunteen.

Mieheni ehti viimein paikalle, kun vauva jo vähän näkyi. Hän oli hypännyt taksiin ja kurvannut sillä paikalle mahdollisimman lujaa. Ponnistusvaihe kesti nimittäin vain 13 minuuttia, eli meni täpärälle, että hän ylipäätään ehti mukaan pitämään kädestäni. Lopulta kului vain noin 25 minuuttia siitä, kun soitin miestäni tulemaan sairaalaan, ja vauva jo syntyi. Tilanne oli tosiaankin kuin elokuvissa! Harmittaa, ettei mies ollut paikalla pidempään, mutta onneksi hän ylipäätään ehti saapua.

Kaiken kaikkiaan synnytys eteni aika nopeasti. Vaikka supistukset olivat ihan kammottavia, niiden tiesi vievän tilannetta rivakasti eteenpäin. Ja vaikka heiveröisen kivunlievityksen vuoksi ponnistusvaihe oli rankka, sekin sujui nopeasti.

Pahinta synnytyksessä oli, miten koin olevani yksin. Mieheni ei saanut olla käynnistysosastolla illalla, kun kaikki kipu saapui. Kävin supistuskouristukset läpi itsekseni hämärillä käytävillä ja vieraiden naisten kanssa samassa huoneessa. Myöskään kätilöni ei kohdannut minua aidosti, kuunnellut ja antanut empatiaa. Mutta hitto vie, selvisin. Hengitin, hikoilin ja päätin. Selvisin mainiosti ja voin olla ylpeä itsestäni, olen tosi voimaantunut tästä kokemuksesta.

Parasta oli, että vauvamme oli täysin kunnossa, vaikkakin hyvin pieni. Pikku sippurainen, 2154 grammaa ja 45 senttiä syntyi 6. helmikuuta puolen yön aikaan. Pää täynnä tummaa tukkaa ja raajat sirot kuin kukan varret. Myöhemmin vauvan pienen koon selitykseksi kuulimme, että istukkani oli vaurioitunut raskausaikana niin, ettei vauva kasvanut isommaksi. Sellaistakin voi käydä.

Synnytyksen jälkeen kävin pian suihkussa ja palasin perheeni luo. Söin yöpalaksi tuotuja Domino-keksejä ja istuin jumppapallon päälle ihailemaan isän sylissä nukkuvaa pikkunukkea. Kätilö tuijotti minua suu auki ja ihmetteli, miten istun jumppapallon päällä. Kysyin, enkö saisi? Saisin toki, mutta olin juuri synnyttänyt, ja luulisi pomppuilun aristavan. Ei aristanut. Silloin aloin ymmärtää, miten voimaannuttavaa synnytys voi olla. Naisen keho on uskomaton.

/ Linnea

Ladataan...

Ladataan...
Mama Manner

Kirjoitin aiemmin, miten pesänrakennusviettini sumensi silmäni, ja tein epäonnistuneita ja arvokkaitakin hankintoja vauvalle. Nyt vauvavuodesta on jäljellä enää pari hassua kuukautta, joten pystyn jo listaamaan, mitkä hankinnoista ovat puolestaan osoittautuneet parhaiksi.

Emmaljungan Outdoor Air -vaunut, noin 1000 e
Vuosi sitten kävin raskausaikana Naistenklinikalla ja bongasin toisella äidillä ihan meidän näköiset, sporttiset ja nätit Emmaljungan vihreät vaunut. Googlailin menemään ja sain pinttymän oliivinvihreästä Outdoor Air -vaunukopasta, jossa oli ruskealla keinonahkalla koristeltu työntöaisa. Vaunut piti saada, ja ne ovat olleet ihanat. Runko on yksi markkinoiden kapeimmista malleista, mikä on tosi tärkeää, kun talossamme on pieni hissi, asunnossamme pitkä ja kapea eteiskäytävä, ja liikumme paljon Helsingin ruuhkissa. Lisäksi vaunut kääntyvät näppärästi ja toimivat maastossa kuin maastossa, asfaltilla ja metsässä. Olen myös juossut näiden kanssa.

Käytetty pinnasänky, 50 e
Halusimme ostaa pinnasängyn käytettynä, koska se on käytössä vain hetken. Tärkeimmät kriteerit olivat, että sänky olisi valkoinen, liikkuisi pyörillä ja laidan saisi laskettua. Näillä spekseillä ostimme Tori.fistä Brion käytetyn pedin. Pinnis on ihan perus, mutta mahtavinta on, että siinä on pyörät alla! Se on helpottanut kovasti nukkumishommia, kun joskus vauva on viihtynyt huonommin omassa huoneessaan. Muistan, että ennen lapsen syntymää mieheni jopa suunnitteli, että pyörien ansiosta pinnasängyn voisi kärrätä parvekkeelle päikkäreiden ajaksi. Hienohan se näky olisi, ja varmasti käytännöllistäkin. Tuskinpa tuota puoliksi lappilaista edes haittaisi päälle satava lumivaippa.

Lelulaatikko, 30 e
Vauvalla on jo vaikka mitä leluja, vaikka leikin alkeet ovat vasta hiljattain tulleet kuviohin. Siksi ihanin sisustusostos on ollut kesätorilta hankkimamme vintage-lelulaatikko, johon voin tunkea kaikki lelut illan päätteeksi, sen pienen oman hetken ajaksi. Uskon ja toivon, että tämä sympaattinen kärry jatkaa kulkuaan äidiltä tyttären kotiin ja niin edelleen.

Vaipparoskis, 16 e
Vaippojen haju on aivan kammottava, kun tavara muuttuu kiinteämmäksi kiinteiden syömisen myötä. En tajua, miksi sinnittelimme näin pitkään ennen kuin hankimme hajulukollisen roskiksen. Tommee Tippeen Sangenic Tec on sulostuttanut vessaamme nyt viikon. Vuoden parhaita hankintoja!

Pimeässä hohtavat tutit, saatu lahjaksi
Tuttien nuohoaminen pinnasängystä öisin on vihonviimeistä hommaa. Vauva herää hääräävään käteen ja siihen, ettei tutti ole heti saatavilla. Pimeässä hohtavat tutit ovat välttämättömiä, jos vauveli on tuttiritari.

+ Erityismaininnan käytännöllisistä hankinnoista saavat myös Nordlysin untuva- ja vanupussit, jotka hankin Jollyroomilta. Ne menevät jo toista talviaikaa sirolle vauvallemme, ja niihin on ihana sujauttaa tyttö keveämmissä vaatteissa. Myös Apteekista hankittu Nenä-Friida, nuhanenän ryystäjä, räkäletku, on ollut loistava työväline parin nuhan selättämiseen. Vauva tietenkin vihaa sitä.

/ Linnea

Ladataan...

Pages