Synnytyskertomukseni – eli kuinka synnytin lähes ilman kivunlievitystä tahtomattani

 

fullsizeoutput_2035.jpeg

On tosi kiinnostavaa lukea toisten synnytyskertomuksia, mutta omasta synnytyksestä kirjoittaminen tuntuu revittelyltä! Kertoa nyt, että siinä minä makasin veressä, pissassa ja kakassa ja omituisennäköinen istukkakin sieltä piti synnyttää. Mutta sellaistahan se synnytys on: täysin uusi kokemus täynnä eritteitä ja kipua. Ja koska maailmaan mahtuu niin monta synnytyskertomusta kuin synnyttäjääkin, voin aivan hyvin kertoa myös omani, ei se ole muille niin erityinen kuin minulle. Sinne se tarina humpsahtaa muiden joukkoon, eritteillä tai ilman. Tällä kertaa jätän sen laarin tonkimatta.

Aloitetaan siitä, että raskauden aikana kävin läpi pienimuotoista synnytyspelkoa. Vapisin ajatuksesta, että repeäisin niin pahasti, ettei mikään pysyisi enää koskaan sisälläni. Tein kuitenkin tietoisen päätöksen ja yritin olla stressaamatta tulevasta. Stressi ei olisi hyväksi vauvalle eikä itsellenikään. Synnytyspelko hiipui ja muuttui hiljaiseksi luottamukseksi omaa kehoa kohtaan. Kyllä me pärjättäisiin.

Loppuraskaudesta tuli silti stressaava, koska synnytys käynnistettiin viikolla 38 +4, sillä vauva ei enää kasvanut kohdussa. Kävin pienen sf-mitan vuoksi vauvan kokoarviossa 38+ 3 viikolla, jolloin hänet arvioitiin noin 2,5-kiloiseksi sirpukaksi. Vatsani olikin ollut koko raskausajan suhteellisen siro, joten pientä vauvaa uumoilinkin. Syytä pieneen kokoon ei kuitenkaan tiedetty, joten Naistenklinikalla päätimme, että parempi olisi ottaa bebe ulkomaailman puolelle. Valitsimme synnytyksen käynnistyspäivämääräksi heti seuraavan päivän. Huoli vauvan voinnista oli valtava, joten olin huojentunut, kun synnytys olisi pian ohi, ja saisimme vastauksia.

Käynnistyspäätöksen jälkeen oli hullua lähteä Naistenklinikalta kotiin ja tietää, että synnytys olisi seuravaana päivänä, ja vauva mahdollisesti syntyisi sillä kirjatulla päivämäärällä. Tiedon kunniaksi päätin syödä vähän vegesushia ja valokuvata vatsaani vikaa kertaa. Pakkasin sairaalakassiin naistenlehtiä ja lakuja ja aamulla meikkasin ennen synnytykseen lähtöä. Mistään näistä toimenpiteistä en hyötynyt synnytyksessä kumma kyllä mitenkään.

Aamulla kuudes helmikuuta kello 8.30 kirjauduimme Naistenklinikan antenataaliosastolle, missä käynnistetään synntyksiä. Sain oman pedin ja asettauduin sille mukavasti. Mieheni istui sairaalapetini vieressä työläppärinsä kanssa, ja minä näpräsin puhelinta, jotta sain hyvät paikat Sannin Hartwallin-keikalle, joka tuli myyntiin samana päivänä. Huvitti ajatella, että synnytys olisi kohta meneillään.

Kymmenen aikaan minulle asetettiin ballonki. Toimenpide ei tuntunut miltään, mutta ballongin kanssa oleilu tuntui vähän epämiellyttävältä, vähän kuin liian suuri tamponi olisi vähän vinossa. Olikohan se normaali tunne? Varmaankin. Olin varautunut, että ballonki olisi sisälläni tuntitolkulla. Söin lounaan ja kävin mieheni seurassa Burger Kingissä. Siellä aloin tuntea pieniä supistuksia, ja paikallaan istuminen oli epämiellyttävää.

Ballonki irtosi noin neljän tunnin jälkeen vessakäynnin yhteydessä, kun vedin ballongin narusta ohjeiden mukaisesti. Supistukset eivät sen myötä koventuneet, ja tuolloin kohdunsuuni oli auki 3-4 senttiä, mikä on tavallista ballonkin poistumisen jälkeen. Koska tilanne oli rauhallinen, päätimme, että mieheni lähtisi käymään kotona koiran luona ja lepäämässä, mikäli luvassa olisikin valvomista. Suurempia supistuksia ei kuulunut.

Koko iltapäivän oloni oli rauhallinen ja hyvinvoiva. Viiden maissa saatoin mieheni bussille ja ulkoilin. Käppäillessä sain puhelun osastolta, että minua kaivattiin jo seuraavaa toimenpidettä varten. Melkein unohdin, että olin synnyttämässä! Noin kuuden aikaan minulta puhkaistiin sikiökalvot, joka tuntui pieneltä nipsaukselta. Sitten jäin odottamaan kohdunsuun aukeamista.

Illan edetessä seurailin toisia kipeissä supistuksissa tuskailevia äitejä ja söin iltapalan Salkkareiden aikaan. Noustessani iltapalalta tunsin lapsivesien menevän, kuin pissa olisi tullut housuun. Homma eteni! Siistin itseni ja ryhdistäydyin käytäväreippailua varten, koska tiesin, että liike olisi minulle lääkettä. Muistin, että ystävänikin suositteli porraskävelyä supistusten aikana. Nappasin kuulokkeet ja kuuntelin Kaverin puolesta kyselen -podcastia ja nauroin itsekseni luuhutessani käytävillä. Supistukset kovenivat ja roikuin puolapuissa puhallellen pois pahinta supistusaaltoa.

Jossain vaiheessa 20 jälkeen supistukset voimistuivat entisestään, enkä muista enää, mistä KPK-podcastissa puhuttiin. Kello 20.30 sain TENS-laitteen, joka voi lievittää sähköimpulssein supistuksia. En enää pystynyt liikkumaan vaan makasin sängyllä kippurassa ja haistatin laitteelle pitkät. Se ei tuntunut auttavan minua ollenkaan. Kello 21 minulla aloitettiin oksitosiini-infuusio, jossa laitetaan kanyyli kämmenselkään ja supistusten on tarkoitus koventua. Niin kävi nopeasti, ja vähän 21 jälkeen sain kaksi Litalgin-särkylääkettä. Supistukset alkoivat olla ihan kammottavia, aaltoilevia liekkejä. Supistuksen tullessa ääntelin matalasti aa-äännettä ja mietin, miten ihmeessä selviäisin. Sittemmin olen kuullut, että oksitoniisitipan myötä supistukset tuntuvat vieläkin kivuliaammilta kuin tavallisesti, ja voin uskoa sen.

Ensimmäisen minua hoitaneen kätilön vuoro loppui, ja noin kello 22 yökätilö tuli hoitamaan minua. Tunsin, että supistukset olivat jo hirvittävän kovia, ja vilkuilin kelloa. Soitin miehelleni, ja mietin, miten selviäisin ilman häntä illan ja alkuyön. Puolisot eivät saa olla antenataaliosastolla muistaakseni kello 21 jälkeen, vaan vasta synnytysosastolle he pääsevät mukaan. Olin kuitenkin jo tosi kipeä, ja olisin kaivannut mieheni tukea. Tuskailin oloani kätilölle, joka kokeili supistuksieni voimakkuutta vatsan päältä. Hänen mukaansa supistukset olivat vielä alkuvaiheen supistuksia, ja oksitosiinikierros voisi kestää vielä kuusikin tuntia. Olin aivan järkyttynyt, koska en olisi mitenkään selvinnyt vielä kuutta tuntia. Pyysin kipulääkettä ja sain Panadolin.

Tähän väliin on sanottava, että valitettavasti kokemukseni Naistenklinikan kätilöistä alkoi huonosti. Yökätilöni oli epämiellyttävän ylimielinen ja kyseli penseästi, ”Miten paljon oikein tiedät synnytyksestä?”, kun tiedustelin, voisinko saada lisää kivunlievitystä. Olin ihan pöyristynyt. Ensisynnyttäjänä pelkäsin olotilaani, olin yksin ja kivuissani. En tietenkään tiennyt synnytyksestä etukäteen juuri mitään ja siksi koin, että minua auttanut kätilö käyttäytyi minua kohtaan inhottavan koppavasti. Itkin ja hengittelin puhelimessa miehelleni. (Synnytyksen jälkeen laitoin palautetta osastolle, ja sain vähän ynseät pahoittelut.)

Samaan aikaan, kun vointiani tarkkailtiin, sain kuulla, että sikiön sydänäänissä on muutoksia. En onneksi osannut huolestua asiasta, koska olin niin keskittynyt kivun kohtaamiseen. Sydänäänten muutosten vuoksi en saanut lisää antenataaliosastolla annettavaa viimeistä kipulääkettä, vaan minut siirrettiin synnytyssaliin nopeasti noin kello 23. Kätilöni jatkoi hiukan penseää käytöstään, ja pisti minut keräämään itse kaikki tavarani samalla kun kierin kivuissani kaksinkerroin. Hitaasti poimin lakupussin sieltä, Me Naiset -lehdet tuolta. Toppavaatteet kaapista. Kengät nappasin käsiin, jalkoihin en saanut niitä puettua. Raahustin pyörätuoliin ja aloitin elämäni hirveimmän matkan antenataaliosastolta alas synnytyssaliin. Ynisin ja nyyhkytin, toivoin, että mieheni ehtisi paikalle.

Synnytyssalissa soitin heti miehelleni, että nyt tämä taitaa syntyä. En ehtinyt tehdä juuri muuta, kun tunsin jo pakottavaa tarvetta ponnistaa. ”Ihan kuin multa tulis kohta kakka”, muistan sanoneeni. Tunne oli yhtä aikaa huvittava ja huojentunut! Tiesin, että siltä se ponnistuksen tarve taitaa tuntua, tulossa ei ollut jöötien jööti vaan pieni käärö. En ehtinyt vaihtaa ylleni edes sairaalakaapua tai testailla kaiholla katselemaani jumppapalloa tai joogaliinaa, kun minun oli yksinkertaisesti pakko saada ponnistaa. Paikalla oli tuolloin vain kätilö, ja odotimme paikalle vielä synnytyslääkäriä  ja miestäni. Ensin saapui lääkäri.

Ponnistuksen ajan olin ihan hirmuisissa kivuissa. Haaveilemani puudutuspiikit jäisivät saamatta tilanteen nopean etenemisen ja vauvan voinnin vuoksi. Onneksi synnytyssalin kätilö oli ihana ja neuvoi minua nopeasti ja selkeästi käyttämään ilokaasua. Onneksi hiffasin sen toiminnan, koska kaasu auttoi pahimman supistuspiikin ylitse. Puuroilin vähän sanoissani ja sain pienen euforian tunteen.

Mieheni ehti viimein paikalle, kun vauva jo vähän näkyi. Hän oli hypännyt taksiin ja kurvannut sillä paikalle mahdollisimman lujaa. Ponnistusvaihe kesti nimittäin vain 13 minuuttia, eli meni täpärälle, että hän ylipäätään ehti mukaan pitämään kädestäni. Lopulta kului vain noin 25 minuuttia siitä, kun soitin miestäni tulemaan sairaalaan, ja vauva jo syntyi. Tilanne oli tosiaankin kuin elokuvissa! Harmittaa, ettei mies ollut paikalla pidempään, mutta onneksi hän ylipäätään ehti saapua.

Kaiken kaikkiaan synnytys eteni aika nopeasti. Vaikka supistukset olivat ihan kammottavia, niiden tiesi vievän tilannetta rivakasti eteenpäin. Ja vaikka heiveröisen kivunlievityksen vuoksi ponnistusvaihe oli rankka, sekin sujui nopeasti.

Pahinta synnytyksessä oli, miten koin olevani yksin. Mieheni ei saanut olla käynnistysosastolla illalla, kun kaikki kipu saapui. Kävin supistuskouristukset läpi itsekseni hämärillä käytävillä ja vieraiden naisten kanssa samassa huoneessa. Myöskään kätilöni ei kohdannut minua aidosti, kuunnellut ja antanut empatiaa. Mutta hitto vie, selvisin. Hengitin, hikoilin ja päätin. Selvisin mainiosti ja voin olla ylpeä itsestäni, olen tosi voimaantunut tästä kokemuksesta.

Parasta oli, että vauvamme oli täysin kunnossa, vaikkakin hyvin pieni. Pikku sippurainen, 2154 grammaa ja 45 senttiä syntyi 6. helmikuuta puolen yön aikaan. Pää täynnä tummaa tukkaa ja raajat sirot kuin kukan varret. Myöhemmin vauvan pienen koon selitykseksi kuulimme, että istukkani oli vaurioitunut raskausaikana niin, ettei vauva kasvanut isommaksi. Sellaistakin voi käydä.

Synnytyksen jälkeen kävin pian suihkussa ja palasin perheeni luo. Söin yöpalaksi tuotuja Domino-keksejä ja istuin jumppapallon päälle ihailemaan isän sylissä nukkuvaa pikkunukkea. Kätilö tuijotti minua suu auki ja ihmetteli, miten istun jumppapallon päällä. Kysyin, enkö saisi? Saisin toki, mutta olin juuri synnyttänyt, ja luulisi pomppuilun aristavan. Ei aristanut. Silloin aloin ymmärtää, miten voimaannuttavaa synnytys voi olla. Naisen keho on uskomaton.

/ Linnea

Kommentit (11)
  1. Kiitos, että jaoit kokemuksesi.

    Itselläni on Naistenklinikan käynnistysosastolta myös todella karu kokemus; kätilöt vaihtuivat, tuntui että kommunikaatio heidän välillään ei toiminut lainkaan ja apua ei tuntunut saavan. Jostain syystä mieheni sai kuitenkin olla vierelläni koko tuon ajan, vaikka puolen yön aikaan vasta siirryttiin synnytyssaliin. Hän kävi vaatimassa ja uskalsi sanoa suoraan, että nyt ihan oikeasti tarvitaan apua. Pelko oli kuitenkin jotenkin todella läsnä, kun ensisynnyttäjänä jätettiin ihan yksin, eikä lainkaan tiennyt mitä tapahtuu ja milloin. Synnytyssaliin siirtyminen oli huojentavaa, siellä kätilö oli todella sydämellinen ja tsemppasi koko ajan ja oli aidosti läsnä sen koko ajan. Onneksi niin päin.

    1. Linnea Manner
      17.12.2018, 06:26

      Hei, kiitos, että luit!

      Onpa kurjaa, että sullakin on huono kokemus kätilöistä. Hienoa silti, että saitte olla miehesi kanssa molemmat osastolla. Me tehtiin tietoisesti päätös, että mies lähtee kotiin käymään, koska en ollut vielä lainkaan kipeä, ja ajattelimme, että menee vielä pitkään, ennen kuin supistukset voimistuvat. Varmasti, jos olisin ollut kipeä, mies olisi jäänyt myös paikalle. Eniten olisin kaivannut häntä henkiseksi tueksi, koska mitään tuon kummempia kivunlievityksiä en olisi saanut, vaikka hän olisikin ollut läsnä. Ensi kerralla tietäisimme toimia ehkä toisin? 

      Mulla oli myös onnekseni hyvä kokemus synnytyssalin kätilöstä ja lääkäristä, ja tosiaankin, hyvä noin. 🙂

       

      Mukavaa joulun odotusta!

      Linnea

  2. Huh, olipa vaiheikkaan kuuloiset pari päivää käynnistyspäätöksestä syntymään!

    Ei tarvitse vastata, jos menee liian yksityiskohtaiseksi, mutta mietin, tutkittiinko sinulta raskaana ollessa istukan virtausta, eli kulkiko veri normaalisti? Ihana, että sait(te) ilmeisesti viettää vauvan kanssa aikaa normaalisti synnytyksen jälkeen – taitaa olla yleistä, että noin pieni tarvitsee lastenosastolla tehostettua hoitoa heti synnyttyään.

    Kiitos, että jaoit kertomuksesi! Ollaan parhaillaan myös kokoseurannassa, ja tuleva synnytys mietityttää.

    1. Linnea Manner
      4.12.2018, 18:41

      Heippa! 

      Istukan virtauksia tutkittiin, ne olivat täysin normaalit. Mutta eihän sitä voi tietää, jos otantahetkellä ne vain näyttivät normaalilta, ja jos muulloin olisikin ollut jotain häikkää..? Joka tapauksessa mulle korostettiin, etten olisi voinut tehdä itse mitään toisin. Mulla oli siis istukassa infarkteja, jotka vaikuttivat ravinnon saantiin. Näitä infarkteja en ole voinut tuntea ja niitä ei ole voinut siis mitenkään tietää tulleen. Ne eivät myöskään ole vaikuttaneet vauvaan muutoin kuin siroon kokoon. 

      Me saimme tosiaan onneksi olla koko ajan yhdessä, vauvaa ei tarvinnut viedä teho-osastolle. Syötimme häntä heti pullosta, jotta sokeriarvot nousivat (muistaakseni?). En jotenkin edes kyseenalaistanut, etteikö oltaisi saatu olla vauvan kanssa. Hän oli toki pieni, mutta me emme tienneet oikein, kuinka pieni, ennen kuin näin vilauksia muiden vauvoista. Omasta oli se ainoa kokemus :).

      Toivon sulle hyvää ja luottavaista mieltä loppuraskauteen. Kaikki menee omalla painollaan! Kiitos, kun luit. 🙂

      1. Kiitos vastauksesta! Hieman huolettaa, kun ei ole juuri tapoja selvittää tarkemmin, mistä on kyse. Täytyy kuitenkin luottaa, että sairaalassa osataan ammattitaidolla arvioida tilanne, johon sitten tarpeen mukaan reagoidaan. Teilläkin raskaus ja synnytys päätyi hienoon lopputulokseen. 🙂

        t. äskeinen vierailija

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *