Yrittäjä-äidin huoli: haluanko liian aikaisin takaisin töihin?

Mama Manner

 

Sähköpostiini saapui vastikään kiinnostava, minulle uudenlainen työtarjous. En voi mitenkään sitoutua tiiviiseen työtahtiin nyt, joten kieltäydyn kohteliaasti. Harmittaa. Vuosi sitten olisin vastannut "kyllä, kiinnostaa!" empimättä.

Olen ollut pian kymmenen kuukautta poissa yrittäjän arjestani, ja se tuntuu järjettömän pitkältä ajalta. Lähes yhtä kauan olen kaivannut töiden tekemistä, ja sitä, että saan laskuttaa ihka omista tuotoksistani. Sanomattakin selvää, että se on hirmu palkitsevaa.

Minun mielestäni töiden tekeminen eli juttujen kirjoittaminen on mukavaa. Koska olen yrittäjä, voin pitkälti sanella itse, minkälaisia työtehtäviä minulla on ja milloin niihin tartun. Se tietenkin pitää koko homman mielekkäänä. 

Nyt, kun en ole juuri pistänyt näppäimistöä sauhuamaan, vaikka haluaisinkin, minua huolettaa kolme asiaa:

1. Saanko enää mitään töitä äitiysloman jälkeen?

2. Kuinka pitkään rahani riittävät?

3. Miten töihin kaipuuni vaikuttaa lapseeni?

Olin tosi iloinen, että sain työtarjouksen äitiyslomallakin, se ei ole ollut todellakaan itsestään selvää. Jaksan uskoa siihen, että hyvälle tekijälle löytyy aina töitä. Mutta minun on vaikeaa määritellä itse, kuinka hyvä tekijä olen, se on kai juttujen tilaajien määriteltävissä. Minun tehtävänäni on vain yrittää jälleen tehdä parhaani. 

Mieltäni painaa se, että äitiyslomani aikana joku toinen kirjoittaja on päässyt tekemään juttuja, jotka olisivat voineet olla minun töitäni. Aina on joku, joka hoitaa hommansa helkatin hyvin, paljon paremmin kuin minä.

Mietin, mitä olisin ehtinyt tehdä vajaan vuoden aikana työelämässä. Olisinko saanut uusia toimeksiantajia? Olisivatko tuloni nousseet? Olen ihaillut vierestä, miten vajaan vuoden aikana monille tutuille toimittajille on tapahtunut uralla ihan huikeita juttuja. Esimerkiksi entinen työkaverini, rahaguru Julia ja vanha koulukaverini, hauska Kaverin puolesta kyselen -Tiia ovat niin menestyksekkäitä kirjoineen ja podcasteineen! Ihanaa, että unelmia saavutetaan. Toivon valtavasti onnea näille lahjakkaille naisille!

 

Ihan kamalaa silti myöntää, että pieni kateuden peikko möykkää sisuksissani: Minäkin tahdon toteuttaa työunelmia! En toki samantyyppisiä, enhän edes pystyisi olemaan ikinä yhtä hauska tai rahaviisas. Mutta jotain kutkuttavaa uutta voisin luoda, jotain minunnäköistäni.

Tiedän, että on älytöntä nurista tekemättömistä töistä, kun jaloissani möngertää aivan valloittava, elämäni ihanin unelmien täyttymys. Mutta. Vauva ei yksinkertaisesti täytä sitä aukkoa, jonka työelämän puuttuminen on jättänyt. Tällä hetkellä en voi toteuttaa itseäni siinä, mihin olen viime vuosina kouluttautunut ja missä ehkä luontaiset vahvuuteni ovat. Työminä on tärkeä osa minuuttani, ja se tulee aina olemaan.

Mitä raha-asioihin tulee, jossain vaiheessa vanhempainvapaata säästöt hupenevat. Marraskuussa alan saada kotihoidontukea, joka on Helsingissä reilut 600 euroa. En pysty sillä juurikaan osallistumaan yhteisen taloutemme hoitamiseen. Olen tosi kiitollinen miehelleni, joka mahdollistaa elämämme. Silti minusta tuntuu ikävältä, etten ole taloudellisesti riippumaton bosslady. Kuten yrittäjänäkin, haluaisin olla taloudellisesti itsenäinen kotonakin ja kantaa vastuuni perheessä myös raha-asioissa. Haluaisin myös, että minulla olisi mahdollisuus miettiä laajemmin, mihin käytän rahaani. Minibudjetti toki pakottaa tarkastelemaan budjettia mikroskoopilla, mutta pulskampi tili mahdollistaisi vaikkapa sijoittamisen aloittamisen ja suurempien tulevaisuudenusunnitelmien tekemisen.

Lähimmät äitiystäväni haluavat olla kotona lapsen kanssa ainakin vuoden-kahden ikään asti. Se on ihailtavaa. Olen kysynyt itseltäni, voisinko tehdä saman? Vauva kun kasvaa niin äärimmäisen nopeasti, kehittyy päivässäkin.

Vastaus on: en voisi. Minä en voi olla kotona enää kovin kauan. Kun teen töitä, pääsen tapaamaan ihmisiä ja toteuttamaan vahvuuksiani. Siispä kun olen saanut tehdä töitä, olen perheen kanssa silminnähden iloisempi, puheliaampi, idearikkaampi ja energisempi. Sellainen vaimo ja äiti ja läheinen, jonka kanssa on mukavampi elää. 

Minun on pitänyt sanoa myös ääneen, että en ole vauva-arjessa omalla mukavuusalueellani. En ole koskaan ollut kovin lapsirakas, sillä lähipiirissämme ei ole koskaan ollut kovin pieniä lapsia. Oman lapsen kanssa en tietenkään mieti, että ei tää nyt oo mun juttu. Kuvailisin tunnetta ennemminkin niin, että koen olevani vähän vajavainen ihmisenä, kun työminäni on olematta. En ole saanut sitä energiaruisketta, jonka työelämä minuun pirskottaa. Olen tylsempi, yksiulotteisempi, putkinäköisempi. Sosiaalisuus ja haasteet tekevät (tästäkin) ihmisestä täyteläisemmän ja auttavat nauttimaan elämästä. 

Nyt, kun vauva on pian yhdeksän kuukautta, olen aloittanut vähitellen töiden teon. Päiväunet, illat ja viikonloput on valjastettu ajaksi, jolloin saatan ideoida tai kirjoittaa. Maailmankaikkeudelle välitän kiitoksen ihanista toimeksiantajista, ja pitkistä deadlineistaan.

En koe olevani epäonnistuneempi vanhempana siksi, että haaveilen töistä ”jo” nyt. Tiedän, että saatan missata jotain suloista lapsen kehityksessä, kun hakkaan näppäimistöä, enkä leiki lapsen kanssa. Toisaalta, tässä vaiheessa noita työnteon hetkiä on vain joitain tunteja kuukaudessa, joten mitään kovin merkittävää ei liene menevän ohi silmien. Sitä paitsi, haluan näyttää lapselleni, että äitikin nauttii töiden teosta ja ylipäätään käy töissä (vaikken fyysisesti välttämättä olekaan kaukana, sillä työpöytäni on makuuhuoneessamme). Sitä paitsi minusta on hirmu tärkeää, että vauva viettää aikaa myös muiden aikuisten seurassa. Hänellä on paras mahdollinen isä, isovanhemmat ja kummit, joiden kanssa olla.

Tiedän, että olen vielä pitkään vauvalle maailmannapa, se on imartelevaa ja ihanaa. Toivon, että hänkin ymmärtää, että äidin maailmannapa on myös vauva. Mutta salaa toivon, että hän näkee vähitellen, että nöyhtä siinä navan ympärillä on myös äidille arvokasta. On töitä ja liikuntaharrastuksia, ystäviä.

Ensi vuonna, kun vauva tulee taaperoikään, hän toivottavasti saa mukavan hoitopaikan, ja odotan sitä nyt malttamattomana. Mutta silloin olen todennäköisesti surullinen ja kaipaan vielä liudan lisää pitkästyttäviä öllöttelypäiviä.

On niin äärimmäisen vaikeaa olla sataprosenttisesti tässä, harjoitukset jatkuvat.

/ Linnea

Kommentit

Ymmärrän, että kirjoitat blogia omista näkökulmistasi ja jätät kertomatta valitsemiasi asioita, mutta harmittaa, että isän mahdollisuus olla lapsen kanssa kotona sivuutetaan täysin. Olisi mielenkiintoista kuulla asiasta enemmän, kun kovasti kaipaat töihin ja mainitset, että lapsellasi on paras mahdollinen isä, miksei isä jäisi kotiin hetkeksi? Tämä sama asia toistuu lukemattomissa äitiysblogeissa, tuntuu että useassa perheessä isän kotiin jääminen ei ole edes minkäänlainen vaihtoehto. Olisi niin mukava että tässä maailmanajassa pikku hiljaa alettaisiin purkaa sitä normia että vain äiti on kotona.

Mama Manner

Heippa,

Totta, en kertonut asiasta yhtään! Ehkäpä teen aiheesta ihan oman postauksen. Koen, että napakampia ja hyvinkin rajattuja tekstejä on mielekkäämpää lukea :). 

En missään nimessä ole sitä mieltä, etteikö olisi upeaa, että isät jäävät myös kotiin. Meillä se ei ole valitettavasti mahdollista. 

Jos vähän valotan asiaa, meidän tapauksessa on niin, että mun epäsäännöllisillä tuloilla isän ei tällä hetkellä ole yksinkertaisesti järkevää olla kotona. Vallankin, kun palatessa takaisin arkeen voi viedä hetken, ennen kuin alan ylipäätään tienata. 

Emmukka (Ei varmistettu)

Mielenkiintoisia ajatuksia, joidenka kanssa on tullut itsekin painittua. Nykyään saa huonon omantunnon suurin piirtein kaikesta, mitä lapsen kanssa tekee. Tai jättää tekemättä. Tilanteita on kuitenkin hyvin paljon erilaisia, niin kuin meitä ihmisiäkin.

Ensimmäisen lapsen jälkeen palasin työelämään hänen ollessaan 1v 1kk. Se tuntui taivaalliselta. Ei siksi, että olisi päässyt lapsesta hetkeksi eroon. Vaan siksi, että oli edeltävästä istunut 6 vuotta yliopiston penkillä ja pääsi tekemään sitä, mihin oli itseään viimeiset vuodet kouluttanut. Työnantaja mahdollisti 3pv/viikossa työtahdin ja se mahdollisti työn ja perheen pyörittämisen mielekkäällä tavalla. Nyt toisen lapsen jälkeen palaan töihin hänen ollessaan 9 kk. Eli vanhempainvapaiden jälkeen. Edelleen 3pv viikossa työtahdilla. Lapset menevät kunnalliseen hoitoon. Olisi hienoa, jos lyhennettyä työaikaa pystyisi Suomessa hyödyntämään enemmän. Ruotsissa tällainen on ilmeisesti yleisempää.

Töihin paluu tuntuu kutkuttavalle. Se ei ahdista. Lapset pärjäävät hoidossa ja heillä on rakastavia, pysyviä, aikuisia ympärillään.

Yhden asian haluan pitää mielessäni perhettä ja työelämää yhdistäessä. Elämän lopun lähestyessä en varmasti kadu niitä hetkiä, jotka rakkaiden lähimmäisteni kanssa vietin. Siksi kohtuuden kauha käteen työtunteja mitoittaessa:-).

Mama Manner

Totta, vanhemmuuteen liittyvät valinnat herättävät paljon tunteita, kun meistä on niin moneksi.

Just noin miekin ajattelen, tiiviisti lapsen kanssa olemisen jälkeen on ihanaa taas toteuttaa itseään. Mahtavaa, että sulla on joustava työnantaja :) 3 päivää viikossa kuulostaa ideaaliselta tahdilta!

Saman yritän muistaa itsekin, halata ja pussailla niin paljon kuin ehtii. <3 Tunnelmallista syksyä!

Kommentoi