Ladataan...
Mama Manner

Aloitin juoksemisen seitsemisen vuotta sitten, kun tapasin mieheni. Hänelle lenkkeily tarkoitti juoksemista, joten päätin kokeilla, pysyisinkö perässä. En pysynyt, ja aluksi jokainen askel tuntui kuolemanmerkiltä. Mutta hiljalleen kuntoni kasvoi. Eräänä syntymäpäivänäni juoksin ensimmäistä kertaa elämässäni 13 kilometriä, ja tunsin voittamattomuutta. Olin aina pitänyt juoksua kuningaslajina, ja nyt minäkin olin yksi heistä, juoksijoista. Juoksemisesta tuli minulle meditatiivista liikuntaa: aamulenkistä sain kirkkaan mielen päivää kohti ja iltaisin rentoutuksen päivän pöllyistä.

Kun tulin raskaaksi, olin jo valmiiksi vähän haikeana siitä, mitä raskaus tekisi minun ja juoksun suhteelle. Tiesin, että jossain vaiheessa vatsa veisi voiton kilometreistä, ja minun olisi pakko hetken aikaa vain kävellä. Päätin, että juoksen niin pitkään kuin pystyn pyllertämään kivuitta.

Itsenäisyyspäivänä, kaksi kuukautta ennen synnytystä, otin lenkkivaatteissa metron Kaisaniemeen, ja puhisin Presidentinlinnan kautta kotiin. Vatsa alkoi jo kiristää ja tuntua tukalalta, ja sain välillä mielihaluja repiä vauvapallon irti kehostani. Päätin, että vauvan ja itseni kannalta olisi stressittömämpää, jos keskittyisin brutaalien mielikuvien sijaan kävelemiseen. Tunsin äärimmäistä kateutta talvijuoksijoita kohtaan. Omat piikkilenkkarini kutsuivat komerossa, itkivät, etteivät päässeet ulos tänä kautena. 

Jo ennen synnytstä aloin odottaa malttamattomana maaliskuista synnytyksen jälkitarkastusta, jossa selviäisi, mikä keskivartaloni tilanne on. Jos minulla olisi erkaumaa vatsalihaksissani, se tarkoittaisi, että joutuisin treenaamaan sitä pois ennen kuin pystyisin lähteä edes hölkkäilemään. Juoksussa keskivartalon tuki on äärimmäisen tärkeä, ja ilman sitä voisin vahingoittaa vaikkapa selkääni. 

Jälkitarkastus oli kuukausi synnytyksen jälkeen. Lääkäri kokeili vatsaani, ja totesi, ettei erkaumaa ollut lainkaan. Olin huojentunut! Sain luvan alkaa kokeilla kevyitä intervallilenkkejä, kunhan muistaisin huolehtia keskivartalon asennosta. Keskittyisin syvän vatsalihaksen aktivointiin ja siihen, ettei lantio työntyisi taakse, ja kulkisin raskaudesta tutussa notkoselkäasennossa. Se tekisi hallaa koko kropalle. 

Vaikka sain lääkärin luvan, en palannut lenkkeilyyn heti. Paluu poluille on vienyt kuukausia, tarkemmin sanottuna seitsemän. Olen alkanut tarttua aktiivisempaan lenkkeilyrytmiin vasta nyt, koska iskevä askellus, hypyt ja koko vartalon aktivointi ei ole tuntunut täysin varmalta ja hallitulta. 

Minulla ei ollut mitään tavoitteita sen suhteen, milloin haluaisin olla taas juoksuvalmis. Halusin vain, että juoksu ja sen jälkeiset päivät tuntuisivat hyvältä kehossa. Näin palauduin vähitellen lenkkeilyn pariin:

Helmikuu
Teen ensimmäisen vaunulenkkini kävellen, kun vauva on 10 päivää. Kahdesta vartin rauhallisesta kävelylenkistä koiran kanssa tulee helmikuun pakkasjakson ajaksi päivän ainoat lenkkini. Otan tavaksi treenata lantionpohjanlihaksia aina koiraa ulkoiluttaessani. Näin siitä tulee rutiini, ja huomaan lihasten kehittyvän nopeasti.

Maaliskuu
Alan tehdä pidempiä vaunulenkkejä reippaammin kävellen. 2–4 kertaa viikossa käyn 1–2 tunnin lenkin. Ennen jälkitarkastusta teen kävelylenkin, jonka aikana juoksen 500 metriä. Se tuntuu mahtavalta, mutta lenkin jälkeen jo loppunut jälkivuoto palaa hetkeksi, joten päätän vielä odotella.

Huhtikuu
Ensimmäinen juoksulenkkini, tasan kaksi kuukautta synnytyksen jälkeen. Hölkkäilen 4 kilsaa ja yritän keskittyä keskivartalooni koko lenkin ajan. Yleisfiilis on hyvä, eikä kunto tunnu rapistuneen kovin paljon. Lenkin jälkeisinä päivinä vatsalihakset ovat kipeinä, mitä ei ole koskaan tapahtunut juoksun jäljiltä. Huomaan kaipaavani salitreeniä ja pilatesta keskivartalon tukea kehittämään. En palaa vielä säännölliseen lenkkeilyyn vaan teen reippaita vaunukävelyitä.

Toukokuu
Palaan salille. Käyn kerran viikossa tai harvemmin pilateksessa, joka on ihan loistava laji synnytyksestä palautuville (ja muillekin). Lantionpohja ja syvä vatsalihas treenautuu hiljalleen. Lisäksi käyn salilla ja teen vielä samaa kevennettyä ohjelmaa kuin raskaana ollessa. Vaunulenkit ovat samankaltaisia kuin maalis-huhtikuussa.

Kesäkuu 
Kokeilen juoksua silloin tällöin, 3–5 kilometrin lenkeillä. Vatsalihakset kipeytyvät hieman edelleen, joten en uskalla rasittaa jo valmiiksi helposti imetyksestä ja kantamisesta kipeytynyttä selkääni. Treenit pysyvät kävelyssä ja kuntosalissa.

Heinäkuu
Helteet pistävät stopin pitkille vaunulenkeille. Vauva paahtuu kuumissa vaunuissa, ja oleilemme lähinnä sisällä ja käyn salilla. Teen pitkästä aikaa ensimmäisen 8 kilometrin hölkkälenkin mieheni kanssa, ja huomaan, että keskivartalo on vahvistunut, ryhti pysyy eivätkä vatsalihakset kipeydy enää. Kunto on toki heikompi, mutta alan vähitellen muistaa, millaista juokseminen oli ennen raskautta. 

Elokuu 
Helteet jatkuvat ja lomakin jätti nuhjunsa kehoon. Laiskottaa, enkä jaksa miettiä juoksemista ollenkaan. Teen pari pientä lenkkiä, jotta muistaisin edes lenkin jälkeisen euforian. Tiedän, että se auttaa palaamaan pian ruotuun.

Syyskuu 
Arki on koittanut, ja huomaan kaipaavani liikunnan pariin päivisin, jos vauvan kanssa pitkästyttää. Päätän testata juoksemista vaunujen kanssa. Olen juossut vaunujen kanssa ehkä kolme kertaa ja tiedän, että se on erityisen raskasta, koska myös ylävartalo pääsee töihin. Meillä ei ole erikseen juoksuvaunuja, joten sekin tekee treenistä aavistuksen rasittavamman.

Juoksen vajaat 6 km parina päivänä peräkkäin. Vauva nukahtaa nopeasti tasaisessa hytkytyksessä, ja minä saan samalla hyvän hikitreenin. Kropassa ei tunnu juoksun jälkeisinä päivinä enää minkäänlaisia kiputiloja. Jatkan juoksulenkkeilyä seuraavilla viikoilla, ja olo on edelleen ihana. Kuin kotiin olisi tullut!

Sanoisin, että reilun kuuden kuukauden palautuminen synnytyksestä lenkkipoluille sopi minulle. En oikeastaan tiedä, onko puolisen vuotta lyhyt, sopiva vai pitkähkö palautumisaika synnytyksen jälkeen, mutta en oikeastaan halunnutkaan tonkia aihetta liikaa. Minulle sopii parhaiten, että kuuntelen kehoani enkä vertaile itseäni muiden kokemuksiin. Sitä paitsi rento juoksu on paras juoksu, eikä se onnistu, jos tuijottaa tilastoja. 

Onko siellä muita tuoreita äitejä, jotka juoksevat?

/ Linnea