RASKAUSVIIKKOPÄIVÄKIRJA: VKO 13

Hei ystävät,

jatkoa seuraa raskausviikkopäiväkirjalle, jota olen pitänyt raskauden aikana. Edelliset postaukset pääset lukemaan vanhasta blogistani täältä:

VIIKKO 7 – KUN SAIN TIETÄÄ OLEVANI RASKAANA
VIIKKO 9 – ENSIMMÄINEN ULTRAKÄYNTI
VIIKKO 12 – KAHVI MAISTUU TAAS

Ajatuksia sinusta ja epävarmuudestani viikolta 13:

Olet nyt 13-viikkoinen pieni ihmisen alku.

Vieläkin tuntuu ihan hurjan epäuskoiselta että olet siellä, koko ajan matkassa mukana. Tunne johtuu ehkä eritoten siitä, että mulla ei näy vielä oikeastaan minkäänlaista muutosta masussa ulospäin. Välillä alavatsassa on jänniä, lievän krampin omaisia tuntemuksia ja välillä olo tuntuu normaalia turvonneemmalta. Pituuteni ansiosta masun näkymisessä saattaa kestää jonkun aikaakin, ja ihan hyvä niin, sillä parin viikon päästä oon menossa Tampereen häämessuille hääpukunäytöksiin… 😅

Onneksi oltiin taas viime torstaina ultrassa, niin nähtiin kuinka pienelle ihmisen alulle mun sisällä on kehittnyt siistit aivot (voiko aivoista sanoa siistit? :D), pää, mahalaukussa oli hänen juomaansa lapsivettä ja pieni ihminen kääntyili ja liikkui mun sisällä. Sykkivästä sydämestä puhumattakaan. Kätilö antoi meidän vieläpä kuunnella pienen pätkän sydämen sykettä. HUH.

Kuva: Laura Paananen, Koru: LUV NORTH, Meikki: Susu Holm, Hiukset: Laura Hurme

Kaikki on verikokeiden perusteella hyvin. Sekä minulla että pienellä, 5,6 cm pituisella sikiöllä. Viisi sormea käsissä ja kaikki raajat olemassa. Selkäranka ja kaikki. Sukupuolesta ei ole vielä mitään havaintoja eikä tuntemuksia, koska loppujen lopuksi sillä ei ole mitään merkitystä kumpi sieltä tulee. Ei mulla ole oikeastaan mitään toiveitakaan, uskomatonta kyllä. Luulin joskus, että mulla olisi ehdottomasti toive tytöstä, mutta tällä hetkellä se on yhdentekevää.

Parasta on, kun ollaan alettu nyt rohkeammin kertomaan mun raskaudesta muille. Läheisille ja ystäville. Mikään, tietysti itse raskauden jälkeen, mikään ei tee mua niin onnelliseksi kuin ystävien ja läheisten onni meidän puolesta! On ihan äärimmäisen huojentavaa huomata, kuinka paljon meillä ja mulla on ihmisiä ympärillä, jotka iloitsee, välittää ja huolehtii.

Mulla itsellä kun on melko epävarma olo koko ajan tällä hetkellä. En ymmärrä että miten musta voi olla pienen ihmisen äidiksi. Toki oon ihan äärimmäisen onnellinen ja myös innoissani että musta tulee äiti. Mutta sille en voi mitään, että sellainen epävarmuus kytee takaraivossa enemmän tai vähemmän koko ajan. Toivon, että tässä 5-6 kuukauden kuluessa se ehtii muuttumaan enemmän luottavaisuudeksi elämää ja itseäni (ja meitä) kohtaan, että elämä kantaa ja kaikesta selvitään. Ja että musta ihan oikeasti voi tulla hyvä äiti.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *