Kun on vaikeaa, joku tekee hunajaleivän

Mangomalen

Tuoksuuko syreenin teistä jotenkin surumieliseltä? 

Tai Kalliossa leijaileva kahvinkatku?

Vai miltä teistä kaikki tämä tuntuu?

Kesän pakahduttavat illat ja hetket.

Sitä makaa sängyllään, katsoo taivasta. Kuulee lokkien huudon avonaisesta ikkunasta. Ikkunalaudalla on karhunputkia, äidin Aasiasta tuoma patsas ja kynttilä vaaleanpunaisessa tuikussa. Ei juuri muuta. Mitään ei tapahdu, mutta kaikki on.

Toisinaan kaikki on liikaa.

En enää oikein tiedä, mitä tunnen tai ajattelen. Koko elämä on ihan tillin tallin. Yhtä loputonta luottamusharjoitusta.

On ollut suruja.

Rakas ihminen on sairas. Paranemaan päin, onneksi, koska sukeltajanhengityksellä on aika raskas elää.

Olo on kumma. Kerran ystävä kysyi, että oliko paluun jälkeen ollut muka jotenkin vaikeaa. Vai oliko, teki mieli huutaa! Oli ja on, koko ajan. Eikö se ole itsestäänselvää? Mutta ei. Eihän se ole.

Unohdan aina, että muut eivät voi lukea ajatuksiani. Että kukaan ei voi tietää, mitä käyn läpi, jos en kerro.

Mutta koska tunteet ovat niin monimutkaisia, niitä ei osaa pukea sanoiksi edes itselleen, saati läheisilleen tai tuntemattomille.

Olo on kuin lampaalla, jota kiikutetaan laitumilta takaisin lampolaan. Joka solu pistää perustavanlaatuisella tavalla vastaan. En suostu! Ei käy! Tahdon vain maata nurmella koivet ojossa ja katsella pilviä. Tuntuu, kuin avaran taivaan tilalle olisi tullut kapea kaistale karsinan ikkunasta.

Ainoa ero on, että lampaan raahaa sisälle joku ulkopuolinen, minua ei. Minä menen sinne ihan vapaaehtoisesti.

Kun takana on mullistavia aikoja, vie hetken, että niistä tulee osa itseä. Suurin henkinen urakka alkaa aina vasta matkan loputtua. Niin nytkin. Onneton olo muistuttaa, että on asioita, jotka kuuluu tajuta, eikä niitä voi tajuta niitä millään muulla tavalla. Siksi sielun sekamelskaa kestää niin kauan kuin kuuluukin.  Se kestää, kunnes kaikki selvitettävä on selvää.

Mutta huvittaako itsetutkiskelu? No ei.

Huvittaa vain tehdä ja mennä.

Koska jos ei voi olla tasapainoinen, voi sentään olla kiireinen.

Olen nähnyt ystäviä. Istunut mielisairaalan kallioilla ja jalattomalla sohvalla. Oppinut syömään punajuurta.

Juhannustansseissa reivasin kuin rytmitajuton kameli. Uuden työkaverin kanssa valssatessa dj keksi kysyä, että kuka haluaa pussailla, ja pisti soimaan itkisitkö onnesta, jos panisin sua kunnolla. Siinä sitten huojuin pukuherran käsivarsilla ja halusin vajota lattian läpi.

Töissä on ollut joogabrunssia ja ja kumisaappaat, joiden sisään mahtuu toiset kengät. Niissä viiletän märille juttukeikoille. Lempipaikkani on parveke, johon voi mennä hetkeksi hengittämään. Alhaalla ihmiset juoksevat ympäriinsä, kuka minnekin, eivätkä aavista lainkaan, miten pieniltä he näyttävät toiseksi ylimmästä kerroksesta. Saati sitten taivaasta käsin. Helikopterilennolta ja maailmanpyörästä.

Olen piirtänyt puita, kiivennyt kielletelly katolle ja pohtinut, milloin pakurikääpä menee pilalle.

Olen ollut lohduton, mutta silti uskonut hyvään. Ainakin joskus.

Kuten silloin, kun kävelin pitkästä aikaa saareen pitkospuita pitkin ja kuuntelin tarinaa parista, joka upotti veneen. Pari nahisteli ja nauroi samaan aikaan. Mikä taito.

Tai kuten silloin, kun blogin lukijoita on tullut sanomaan moi. Vaikka olen ollut hämilläni, olen myös saanut kohtaamisista sellaista iloa, joka kestää loppupäivän ja ylikin. Jättikiitos teille! Sillä onhan ihan älyttömän siistiä, että joku on lukenut matkastani ja pöhköistä tunteistani. Ja sitten tulee kesäyössä taputtamaan kevyesti olkaa ja kertoo, että on olemassa. Minä tulisin puhumaan jokaiselle teistä, jos vain tietäisin, keitä olette. Koska en voi, tulkaa te.

Tai kuten silloin, kun olin aamulla puutalossa. Olo oli painajaisten jäljiltä kamala. Tiedättehän, toiset ihmisiset ovat vaikeina aikoina surullisia iltaisin, toiset aamuisin. Minä olen aamukastia. Pillitin suihkussa ja tuntui, että kaikki kaatuu niskaan. Kun tulin pois, keittiössä odotti ihme: savuteetä ja hunajaleipä. Hunajaleipä!

Istuin polvet koukussa itsetehdyn pöydän ääressä ja vain ihmettelin. Että miten sitä silloin, kun kaikki tuntuu hajoavan käsiin, voikin tulla joku ja tehdä hunajaleivän.

Kommentit

Bisous, Roosa (Ei varmistettu) http://forgivemeautumn.blogspot.fi/

"Olen ollut lohduton, mutta silti uskonut hyvään. Ainakin joskus." ♡

mietin, kuinka musta on tuntunut ihan valtavan helpolta tulla takaisin suomeen, kunnes tajusin, että olen vain pitänyt itseni kiireessä. kun on koko ajan menossa, ei ehdi pysähtyä muistelemaan ja ikävöimään. luultavasti vasta joskus syksyllä tajuan, kuinka elämä montrealissa jatkuu ilman minua, samalla kun jatkan omaa elämääni tampereella. mutta just nyt on hyvä vaan mennä ja ilakoida, ei ehdi pysähtyä. en jaksaisi pysähtyä.

Roosa
Mangomalen

Niinpä! Ilakoidaan niin kauan, kuin iloa piisaa, ja sitten surukoidaan, kun suru on talossa. Kohdataan Tampereella!

Vierailija (Ei varmistettu)

Mä aion niin olla se nolo tyyppi, joka goes all fangirl kun näen sut jossakin. Pahoittelen etukäteen!

Roosa
Mangomalen

Miksi ei olla jo törmätty? Odotan sikana!!

pinja_p
Kun elämä hymyilee

Mä en vain voi ymmärtää, miten taidokkaasti osaat kirjoittaa. Yllätyksellisesti loppuun asti. Ja lopussa sitten aina hymy nousee huulille - toisinaan onnen- toisinaan suruitkun jälkeen. Sen jälkee ku löysin sun blogin, en oo jaksanu lukee niitä samoja liirunlaarun blogeja, mitä luin vuosia. Ja vielä yks juttu: nyt on pakko saada hunajavoileipää! 

Roosa
Mangomalen

Ääääääääääääää! Snif. Kiitos, kiitos!

Helmi K
sivulauseita

"sielun sekamelska"! rakkaus.

Roosa
Mangomalen

Pusssss.

Tuulet (Ei varmistettu)

Minä olen tehnyt päänsisäistä inventaariota monta päivää (koska loma). Alku oli aikamoista paskaa, mutta olen saanut paljon turhia ajatuksia pois ja osittain olen niin väsynyt etten jaksa enää ajatella niitä. Olen luopunut eri asioista kun sinä mutta fiilikset ovat näissä asioissa näköjään universaaleja. Ote hellittää kyllä, ne asiat ja ihmiset ovat kuitenkin yhä olemassa ja niin kauan kaikki on mahdollista. Nyt aion lähteä ulos vähän selkeämmän pääni kanssa.

Roosa
Mangomalen

Kuulostaa tutulta. Voimia ja pusuja.

Roosa
Mangomalen

<33

Tepa (Ei varmistettu)

Minusta sinun pitäisi kirjoittaa kirja. Mistä tahansa aiheesta sen kirjoittaisit, niin lukisin. Kirjoitat niin, niin hyvin.

Olen itsekin asunut ja reissannut ulkomailla. Suomeen on aina ollut vaikeampi asettua kuin vieraisiin maihin, kaupunkeihin ja kyliin. Tiedän tarkalleen miltä sinusta tuntuu, mutta se tunne menee ohi. Tulee uusia mahdollisuuksia, uusia seikkailuja. Aina voi lähteä uudelleen. Voimia ja valoa näihin surumielisiin sadepäiviin!

Roosa
Mangomalen

Mikä ihana viesti! Voi kiitos. Kirja...

Aina kun luen sun kirjoituksen, tulee jotenkin tosi autuas olo. Välillä itkettää ja välillä hymyilen kuin hölmö. En tiedä yhtään parempaa kirjoittajaa. Joo, niin kuin Tepa sanoi, kirjoita kirja jos suinkin vain tekee mieli. Tai vaikka useampi, luen kaikki!

Roosa
Mangomalen

Mikä ihana ihminen! En kestä. Kiitos.

saarah
visual diary

Unohdan aina, että muut eivät voi lukea ajatuksiani. Että kukaan ei voi tietää, mitä käyn läpi, jos en kerro.

Niin sama!

Roosa
Mangomalen

Pöllöt päät!

Hosuli
Hömppäblogi

Ajattelin jo postauksen alussa, että niinpä, niinpä, samastun, tuon kohdan lainaan kommentteihin ja sanon, että just sama. Mutta sitten niitä kohtia tuli niin paljon, etten viitsi kopsata tähän koko tekstiä.

Minulla on surua aivan eri syistä, mutta jotenkin se on niin samanlaista. Olen myös niitä aamusurijoita. Se epätoivo, joka ensimmäisinä minuutteina heräämisen jälkeen iskee, on kauhea, lamauttava, huh. Mutta onneksi se menee yleensä viimeistään parin tunnin päästä ohi. Ja tosiaan: suru on väliaikaista. Asiat järjestyvät lopulta. Sitä prosessia ei vain jaksaisi käydä läpi.

Jos asuisimme samassa kaupungissa, pyytäisin sinut kahville juttelemaan. Mutta koska emme asu, kiitän vain hienoista teksteistä ja toivon, että kirjoitat niitä lisää. Lohdullista, että joku muukin kokee ja tuntee tämmöisiä asioita.

Roosa
Mangomalen

Voi Hosuli, kiitos niin paljon. Jos joskus ollaan, niin pyydä. Ja eiköhän me vielä kohdata joskus jossain. Ihan varmasti, koska niin se aina menee. Halaus ja kiitos kun kommentoit ja olet.

Ruusurosmariini (Ei varmistettu)

Kotiinpaluun hetki puolen vuoden jälkeen on minulla käsillä huomenna aamulla täältä etelämmästä euroopasta. Aurinko laskee ja tekstisi sai itkemään. Pakkaaminen on vielä ihan kesken, mutta taidan lähteä katsomaan auringonkultaamia katuja vielä kerran...

Roosa
Mangomalen

Tsemppiä sikana!

Vierailija (Ei varmistettu)

Mäkin yhdyn edellisiin että ois ihana ku kitjottaisit kirjan, aina kun tulee postaus niin toivon ettei teksti loppuis ihan vielä !

Roosa
Mangomalen

Eikä! Oot mahtava.

Linni (Ei varmistettu)

"Onneton olo muistuttaa, että on asioita, jotka kuuluu tajuta, eikä niitä voi tajuta niitä millään muulla tavalla. Siksi sielun sekamelskaa kestää niin kauan kuin kuuluukin. Se kestää, kunnes kaikki selvitettävä on selvää."

vääää, ihana!

liki vuosi sitten yksi suurimmista haaveistani toteutui ja pääsin opiskelemaan huikeaan yliopistoon. alkusyksy oli silkkaa ilotulitusta ja olin varma, etten enää ikinä olisi surullinen ja kaikki muukin kääntyisi vain paremmaksi -olihan unelmaetappini viimein saavutettu! lapsenomaiset kuvitelmani romuttuivat kuitenkin varsin kertaheitolla, vaikka hyviä juttuja sateli yhä elämääni ihmeellisesti. elämä oli nimittäin päättänyt asettaa minut nyt viimein itseni äärelle, juuri, kun halusin vain nauttia saavutuksestani ja uusista kiehtovista käänteistä. mutta ei, pikku hiljaa syvältä kumpuava surumielisyyteni kasvoi niin suureksi, ettei enää voinut katsoa muualle. oli pakko kurkistaa, ihan vain itseään. ja löysin kaikenlaista: aarteita, joiden olemassaoloa en osannut aavistaakaan, mutta myös menneiden surujen umpimielisiä myttyjä, jotka olin päättänyt piilottaa. alkoi siivoustalkoot.

siivottavaa löytyy yhä -lukuisia kuukausia myöhemmin, mutta hiljalleen minusta on alkanut tuntua, että juuri näin tämän on kuulunut mennäkin, että kaikki onkin juuri niin kuin olla pitää. (vaikka olisi enemmän niitä päiviä, kun tekee mieli kiukutella maailman epäreiluudesta ja potkia lattiaa vatsallaan maassa naapurin nelivuotiaan tavoin. silti.)

on nimittäin ollut jo päiviä, jopa viikkojakin, kun olo on ollut onnellisempi kuin ikinä. kevyt ja vapaa, kokonainen. "mä haluun olla free, free ku frisbee," Gracias riimittelee taustalla. hitsi vie! niin totta. päivä päivältä enemmän, selittämättömästä alkaa tulla selitettävää, selvitettävästä selvää. etsikon päiviä ja kuitenkin; onnen päiviä!

Kiitos ihanasta blogista Roosa! :3

Kommentoi