HUPSISTAKEIKKAA SAATANA – miten pyytää anteeksi maniassa tekemiään asioita

 

Minulla meni kaksi vuotta siihen, että toivuin ensimmäisestä psykoottisesta maniastani. Kuten olen aikaisemmin kuvannut, minä saan aikaiseksi maniapäissäni.

Minä olen häpäissyt itseäni somessa, haukkunut vanhoja työnantajiani, lähtenyt sotaan Helsingin Sanomien paskoja taidearvioita vastaan, puollustanut ystävieni taidenäyttelyitä, hehkuttanut kaverieni esityksiä, riivannut Edu Kehäkettusta ja Teflon Brotherseja, julistanut ehtymätöntä rakkautta Ruudolfin musiikkia kohtaan, huutanut miten vihaan skeittijengiä, kun he jättivät yhden omansa hunningolle, ahdistellut psykoosissa ihmisiä yksityisviestillä, yrittänyt soittaa Sauli Niinistölle, ottanut yhteyttä Amnestyyn useammin kuin yhdesti, haukkunut läheiseni narsistipaskoiksi, kun laittavat terveen ihmisen suljetulle, olen haukkunut apulaisylilääkäriä pirinistin näköiseksi painajaiseksi, heittänyt vaatteet pois Hiltonin aulassa, soitellut vihapuheluita ystävilleni, ollut puhumatta monille yli vuoden, haukkunut eksäni julkisesti raiskariksi ja hirviöksi, lähtenyt julkiseen sotaan Applen paskuutta vastaa Twitterissä ja tägäillyt sinne vähän ketä sattuu, pommittanut Diploa monessa kanavassa, julistanut huumepäissäni Teflon Brothersin olevan Suomen hienoin mediataideperformanssi, Marimekkoakin taisin ihan aiheesta tuossa haukkua kiinalaiseksi paskayritykseksi.

Miten tällaista kaikkea voi pyytää anteeksi? Ja kun teet sen, kukaan ei vastaa. Sattaa tulla blokkaus, mutta ei vastausta.

Kirjoittelin vuoden erilaisia anteeksipyyntöjä ensimmäisen maniani jälkeen. Itkin, kirjoittelin, sähköpostittelin ja poltin tupakkaa. Minulle vastasi yksi about yksi Vihreä kunnallispoliitikko. Kiitos hänelle, tulen muistamaan sen aina. Minä panostin ja itkin terapiassa ja _kukaan_ ei vastannut.

Kaksisuuntainen mielialahäiriö ei ole Suomessa tunnettu tauti ja minä olin muutenkin ollut aina ollut se erikoinen hullu, jolla ei ole käytöstapoja. En koskaan sopinut normiin ja sen takia pääsinkin sairastelemaan ihmien silmien alla 27 vuotta.

On myös totta, että ei kukaan edes enää muista sekoilujasi. Haluaisin sinun lukija huomaavan tämän. Emme me ihmiset loppujen lopuksi ole kiinnostuneita kuin itsestämme. Anna siis itsellesi armoa ja aikaa.

Anteeksi pyytäminen on aika varmasti sinulle tärkeämpää kuin se on anteeksipyynnön vastaanottajalle. Anteeksipyyntö kannattaa myös tehdä vasta kun hahmotat tilanteen itse. Minäkään en osaa tätä vielä. Minä menen yhä paniikkiin, kun tajuan mitä tuli tehtyä. Tunnen häpeän piinaavana lämpimänä aaltona, mutta terapia opetti minut käsittelemään häpeän tunnetta.

Ei osan tämän blogin tekstienkään julkaisu ole ollut minulle helppoa, mutta olen tehnyt sen siksi, että joku ehkä ne luettuaan ymmärtää kuinka sattumanvarainen ja kaoottinen tila mania on.

Tämän blogin tekstit kertovat sairastelujaksoistani ja osa hajanaisia tekstejä on pitkälti maniassa laadittuja. Mutta minulla on kontrolli siitä, mitä julkaisen. Sitä tarkoitan sillä, kun sanon, että haluan hallita oman tautini narratiivia.

Jouduin vielä eilen kirjoittamaan yhden anteeksipyynnön, joka on osa pitkää sähköpostiketjua ihmisen kanssa, jolla ei ole mitään käsitystä mielenterveysongelmista, mutta hän joutui katsomaan sivusta sekoilujani.

Viestin meni näin:

Ja tosiaan toimitin tämän vain siksi, että sain sen liitteenä, että toimita X. Ajattelin, että vastaavanlaisen ikävyyden tapahtumisen dokumentoinnista voi olla teille hyötyä.

Ja X, kyllä minä muistan jollain about tasolla kaikkea mitä sain taas psykoosipäissäni puuhailtua. Olen vilpittömän pahoillani, jos se ei ole vielä välittynyt. En minä ollut turhaan kahta kuukautta suljetulla ja ymmärrän hämmennyksen.

Tämä oli minulle neljäs rodeo; en aina itse muista miten hämmentävää se voi olla muille, jotka sitä joutuvat vierestä todistamaan missä tahansa kapasiteetissa. Itse osaan jo kuitenkin laittaa tapahtuman näinkin nopeasti mappiin hupsistakeikkaa (saatana) ja nauraa, koska ei se ensimmäisen perään vietetty kahden vuoden häpeä ja itkeminen paljoa minnekään vienyt.

Ja vilpittömät pahoittelut kaikesta hämmentävästä käytöksestäni; kuuluu psykoosiin olennaisesti. Olen pahoillani, että sait siitä osasi. En olisi luonnollisesti halunnut mitään sellaista tapahtuvan.

Eli kiitos ja anteeksi. Ja anteeksi, että minusta oli näin paljon vaivaa. Se ei ollut tarkoitukseni.

Hyvää syksyä myös.

/NH

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *