Hannu, Kerttu ja ilkeä Äitipuoli

Kuten edellisessä kirjoituksessani totesin, olen melkoinen patistaja näin hiihtolomalla lapsillemme liikuntaa koskien. Hommasin kierrosta heille käytetyt suksivehkeet, ja pistin heidät sitten treenailemaan hiihtoa niillä eilen ensin täällä kotinurkilla. Huomasin kylläkin vasta tänään että toisella oli sauvakävelyyn tarkoitetut sauvat, mutta mitäpä pienistä. Otin sitten ja kyselin somessa että missäpäin täällä kylillä on semmoisia latuja että uskallan jättää kaksitoistavuotiaat veljekset sinne keskenään ilman että he katoavat. Potentiaalisia vaihtoehtoja sateli ja sulloin koko katraan pieneen, edelleen ruttuiseen autooni (tästä voit lukea miksi se on ruttuinen). Sinne mahtui melko hyvin Tipu kaukalossaan, Poitsu, kaksoset, sukset heidän olille, sauvat sekä sauvakävelysauvat, minä, rattaat takakontiin ja useampi säkillinen myyntiin menevää kirppisroinaa mitä kiikutan eessuntaas.

tulpaani.jpg

Rumputeltiin kylille missä satuin näkemään avomiehen matkalla kotiinpäin, ja kiikutin Tipun hänen kyytiinsä jottei hänen vielä toipilaana tarvitsisi kylillä huidella turhaan.. Se harvinainen kerta kun hän päättää tulla ajoissa kotiin (eli normaaleiden ihmisten aikaan) niin vien kaikki kylille, höh.

Sitten vein innokkaat pojat ladun alulle jonka sijainnin olin somesta saanut selville. Tarkistin että toisella heistä oli ladattu puhelin mukana ja jätin heidät sinne. Kuin Hannun ja Kertun. Olin sadun ilkeä äitipuoli joka eksyttää poikapuolensa metsään. Metsään jota en itsekään tunne. Laduille joiden määränpäätä en tiedä, outojen ihmisten sekaan. Vähän vihlasi, miten lapsia voi jättää yksinään minnekkään? Jätinhän heidät kesällä kyllä keskenään rannallekin, mutta jotenkin tuntui kyllä aika kummaliselta sanoa että tonne vaan, en tiedä minne polku johtaa mutta soitellaan. Kerroin varmuuden vuoksi osoitteemme mikäli tulisi vaikeuksia yhteyden kanssa niin kai he kysymällä sen kahdeksan kilometriä kulkisi meille sieltä.

Soitin puolen tunnin kuluttua kun olimme rampanneet asioilla Poitsun kanssa. He vastasivat kovin tyytyväisen kuuloisina ja sanoivat ettei ruokakauppa kiinnosta, vaan jäävät vielä hiihtämään. Jos hiihtäminen voittaa mahdollisuuden saada irtokarkkeja niin tämähän oli täysosuma!

Hain yhden ja puolen tunnin kuluttua tyytyväiset hiihtäjät, jotka olivat löytäneet ihan itse vielä takaisin jättöpisteeseen. Kotona ruoka maistui heille hyvin ja ilta meni rauhallisissa merkeissä, mitä nyt yksi polvihaaveri vielä onnistui tulemaan toiselle. Mutta opin että heidät saa suht levolliseksi kymmenen kilsan hiihdolla mäkisessä maastossa, usemman tunnin koiran leikittämisellä, koiran lenkittämisellä uppohangessa pellon ympäri sekä parin tunnin kukkulan kuningas-painilla. Pitää muistaa jatkoa varten.

perhe vanhemmuus hopsoa ajattelin-tanaan
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *