Kun yksi huone on liian vähän huudon määrään nähden

Manic Fat Mom

"Me nukutaan eri huoneissa ajoittain. On pakko, että edes joskus saisi nukuttua"

"Miksi kaikkien tulisi kärvistellä huudossa tai yösyötöissä, kannattaa hyödyntää vieraspetiä ja nukkua vuoroa"

"Emme ole nukkuneet samassa makkarissa enää vuosiin"

Jaiks. Näiksi pariskunniksi me emme koskaan muuttuisi, minä ja Hani. Kun kaksi ja puoli vuotta sitten tapasimme, nukuimme kietoutuneena toisiimme, vaikka tuskaisen hikisenä kesähelteellä, niin liki oli oltava. Ero toisistamme työmatkojen takia oli kauheaa, itketti ja sattui. Kun olimme yhdessä, elämä hymyili taas.

Sitten syntyi yhteinen lapsemme Tipu päälle vuosi yhdessäolon jälkeen, emmekä vieläkään purkanut käytäntöä koskaan. Samaan petiin ryömittiin illan päätteeksi, oli sitten mikä. Kimpassa kärvisteltiin alkuaikojen yösyötöt ja lohduttomat huutosessiot. Minä kärvistelin kauheat tuutulaulut joita Hani soitti puhelimeltaan Tipulle (en voi sietää useampia melankolisia ja masentavia unilauluja), ja hän nukkui koiranunta tuhatsata tissisyöttöä ja minun hoitovuoroa. Aamulla herättiin koko perhe sen sijaan että jompi kumpi olisi saanut nukkua pois univelkaansa. Aamuheräämisiin sentään tuli jossain välissä muutos, kun univelka alkoi olemaan jo niin paha ettei muuten olisi kestetty.

Riidat sovittiin aina ennen pehkuihin menoa, onneksi niitä kyllä on meillä todella harvoin. Halattiin illalla, pussattiin aamulla. 

Nyt olemme nukkuneet eri sängyissä polvileikkauksestani saakka, yli pari kuukautta. Minä olen nukkunut poikien sänkysohvalla ja Hani milloin missäkin. Aluksi hän nukkui ylhäällä Poitsun seurana ja jossain vaiheessa hän muutti olkkarin lattialle auttamaan minua Tipun hoidossa. Eilen päätimme kokeilla muuttoa takaisin makkariin, koska jaksan kulkea jo suht hyvin rappusissa. 

Tipu huusi kun syötävä tunnin keskiyöllä. Hani lähti alakertaan hänen kanssaan. Minä hermostuin unenpöpperössä ja livahdin takaisin piianpedilleni. Jossain vaiheessa Poitsu herätti minut: "Äiti, pisu tuli sänkyyn". Örisin että heitä petivaatteet lattialle ja mene sohvalle nukkumaan. Yleensä kyllä nousen auttamaan näissä tilanteissa mutta olin puoltajuton. Tuntui että kului viisi minuuttia ihanan makeaa unta ja lapset hyppivät leikatun polveni päällä ja koira nuoli käsivarttani.

Jep, semmonen romanttinen yhteenpaluu sitten yhteisen avovuoteeseen*.

Päivä tuon jälkeen olikin sitten silkkaa paskaa. Kumpikin ympäriväsyneenä kiukutteli elämän haasteita, ja lapset vaativat kaiken mahdollisen huomion ja ohjelmaa tietenkin kuin on lauantai ja vapaapäivä. 

Kahdeksalta Hani antoi periksi ja ryömi makkariin Tipun seuraksi nukkumaan. Laitoimme pari nihkeää viestiä vielä ja tajusin ettei mikään vetänyt minua sinne suuntaan. Yliväsymys, päivän urputukset ja fiilis että halusin omaa aikaa sai aikaan kummallisen ajatuksen. Minä voisin istua koneella alakerrassa, katsoa minun hömppäohjelmia rauhassa ja ryömiä henkilökohtaiseen omaan punkkaani. Ilman yöherätyksiä. 

Voinko tehdä niin? Onko suhteemme leipiintynyt kamalan arkiseksi vai voinko perustella tämän sillä että olisin hyvin nukutun yön jälkeen tehokkaampi töissäni, iloisempi ja pitkäpinnaisempi äiti ja rakastavampi puoliso?

Tuleeko tästä joku pysyvä tahra historiaamme - päivä jolloin valitsin nukkua erossa puolisostani? Vai onko tämä vain itsestäänselvä eloonjäämiskeino ennenkuin saan pysyviä neurologisia vammoja vuosien valvomisesta?

<3 Paulina

*emme ole naimisissa, joten aviovuoteen sijasta meillä on avopuolisoina avovuode.

Kommentoi