Kuolema

Manic Fat Mom

Isänpäivä.

Naurun remakkaa, hölmöjä vitsejä, kiusoittelua. Lähes koko laaja perheemme on koolla. Yksi valahtaa kalpeaksi. Käy ulkona puhelulla. Jotain on tapahtunut. Pari puhuu madalletulla äänellä. Toinen erkaantuu iloisesta laumasta ja halaa puolisalaa kalpeaa. Kolmas näkee vahingossa. Pian kaikki sen tietävät. Yksi on poistunut keskuudestamme. 

Tämä on niin väärin. Kuinka joku voi lähteä, juuri kun kaikki on hyvin, kun on hänen juhlapäivänsä, kun hän ei ole vanha, eikä sairauden murtama?

Kuinka parikymppiset voivat sanoa hyvästit vanhemmalleen, kun en itse olisi siihen valmis kolmekymmentäkolme-vuotiaana, enkä edes seitsemänkymppisenä?

Toivon että edesmennyt ehti tehdä elämässään niitä asioita, jotka hänen sydämessään olivat hänelle tärkeitä. Että paljoa ei jäänyt sanomatta, tuntematta, tai näkemättä. Että hänen lähiomaisensa saisivat voimia surutyöhön. 

Surun huntu laskeutuu vähitellen kuin paksu sumu, sen jälkeen kun epäusko ja järkytys ovat hälvenneet. Pientä lohtua voi suoda ajatus siitä, että vaikeinta kuolema on omaisille, että edemennyt on vapaa ja onnellinen tuolla puolen, ja toivoo näkevänsä taas pian hymyn rakkaimpiensa kasvoilla, kun on sen aika.

Minulla on niin vähän sanoja, ei ainakaan niitä oikeita. 

Osanottoni. 

Rakkaudella ja suurimmalla kunnioituksella, MFM

Kommentoi