Loppuisipa loma! Lasten suusta kuulee totuuden

Manic Fat Mom

Follow my blog with Bloglovin

Se tunne kun pian viisivuotias poikasi tuhahtaa aamulla, oispa tää loma pian loppu, kauhea ikävä päiväkotiin.

Joulupyhät menivät vanhemmillani, siellä oli kylässä meidän lisäksi siskoni perheineen, toinen siskoni tyttärensä kanssa ja veljeni. Pistin pahaa-aavistamattoman mieheni kertaheitolla yöpymään anoppilassa kaksi yötä putkeen, kiva kun olen. Tein tämän kyllä täysin itsekkäistä syistä, sillä siellä oli valmis joulupöytä, tilattu ammattimainen pukki ja apukäsiä lasten kanssa. Poitsu leikki serkkujensa kanssa iloisena aamusta iltaan (parit nyrkkitappelut vain) ja Tipu, 5kk, sai paljon ihmeteltävää ja sylejä missä matkustaa (silloin en vielä onneksi tiennyt että yhdessä sylissä oli syyhypunkki,hyihyi hitto olkoon!).

Kun tulimme kotiin olin aivan naatti. Kyläreissut vauvan kanssa vievät kaikki mehut joita joulun epäterveellinen ylensyönti ei ollut vienyt. Tapanin jälkeisenä päivänä mieheni kolme poikaa tuli meille. Vouhotusta ja tohinaa riitti. Yritin olla luiskahtamatta siihen että olisin antanut heidän pelata puhelimillaan aamusta iltaan, vaikka se onkin ihanan helppoa toisinaan. Yhtenä päivänä annoin heidän pelata tolkuttoman paljon, mutta se oli päivä kun mieheni oli töissä aamusta iltakymmeneen, joten härdelli olisi muuten neljän pojan ja vauvan kanssa ollut kestämätöntä pitkän päälle. Pojilla kun on ollut tapana keksiä kaikkea mukavaa kun lähden jonnekin- kuten puolivahingossa polttaa piharakennukset tai yllyttää toisiaan hengenvaarallisiin touhuihin-, niin en oikein ole hyvillä mielin rohjennut lähteä pidemmäksi aikaa minnekkään lähiaikoina. Olisi kiva lähteä koko köörin kanssa jonnekin mutta Tipun synnyttyä emme mahdu enää autooni. Kovasti olisi tarve hommata lessebussi kun näin paljon jengiä sikiää.

Uusivuosi meni rauhallisesti. Kukaan ei räjäytellyt raketteja naamaansa eikä vauvakaan itkenyt kaiken yötä. Pääsin jopa itkuhälyttimen kanssa itsekin ulos joksikin aikaan katsomaan Poitsun innostusta tähtisadetikuista ja raketeista.

Vuoden ensimmäisenä päivänä alkaisi perinteisesti terveyskuuri, mutta sen sijaan söin joulun suklaita ja ylijääneitä tortilloja. Toisena päivänä olisi voinut aloittaa taas uudelta pöydältä mutta söin suklaata ja croisantteja. Ja tortilloja. Syytän useasta kilosta Lidlin kinkkujuustotäytteisiä croisantteja joista en voinut kulkea ohi ostamatta raskaana, ja tekee edelleenkin tiukkaa.

Vein pojat bussille kotiinpäin vuoden toisena päivänä. Olimme tunnin etuajassa vahingossa koska viisaina nuppeina kuvittelimme kaikki neljä että se meni tuntia aikaisemmin kuin piti. Vaari oli kotona vahtimassa Poitsua sen ajan jotta mahduimme autoon. Onneksi Tipu ei itkenyt yli parin tunnin reissulla kuin hetken. Imetin K-kaupan parkkiksella, kätevä kyllä autossani on tummennetut lasit takapenkillä, niin olen monesti imettänyt siellä omassa rauhassa. En ujostele kovin mutta oma rauha imetyksessä on kyllä mukavaa ja lapsikin osaa keskittyä paremmin.

Ajellessani pimeitä mutkaisia maalaisteitä vauvan kanssa kahden tajusin kuinka ikävä tulee taas suurperheen läsnäoloa, ikävä niitä kolmea viliskanttipoikaa johon olen hissukseen tässä saanut tutustua. Perhedynamiikka shiftaa meillä rajusti aina sen mukaan mikä kokoonpano milloinkin on, ja muutos siitä että kaikki seitsemän on paikalla vapaalla, siihen kun olen arkena välillä vauvan kanssa kahden on aikamoinen. Olisi helpompaa jos tietäisi että illalla tulee edes mies kotiin kello puoli viisi ruokapöytään, mutta kun sekin on muuttuva tekijä niin nuppini on välillä tosissaan koetuksella. Tästä elämäntavasta on tulossa tuttu, enkä myöskään aina pidä sitä huonona. Samaan aikaan pidän siitä että perhe-elämämme on ennalta-arvaamaton, spontaani ja vaihteleva, kun taas ahdistushäiriölle se ei ole se optimaalisin malli.

Mies lähti työmatkalle ja porukka pieneni entisestään. Lähipiiri on influenssassa, töissä ja syyhypunkissa (hyi, yök, en tapaa heitä ainakaan, anteeksi vaan). Poitsu tokaisi neuvolamatkalla että harmi kun ei mennä päiväkotiin, oispa tää loma pian loppu, kauhea ikävä päiväkotiin. Ja minä kun kuvittelin olevani kerrankin loistava äiti kun pidän lastani pitkät vapaat kotona. Olen tyystin turhaan kärsinyt syyllisyydentunteista kun en pitänyt häntä kahta viikkoa pidempää kesälomalla lasketun aikani takia enkä syksylläkään ottanut hänelle pitkää vapaata.

Nyt sitten "nautimme" ajasta yhdessä ja yritän saada jotenkin tunnelman pysymään positiivisena. Kahlaan legoissa, erinäisissä autoissa, kuusenneulasissa ja pyykkivuorissa. Vauva on huutanut kaksi päivää rokotusten jälkeen. Yritän lämmittää tönöä ettemme jäädy. Mutta pian on lomat lusittu, ja rakas Poitsuni voi huokaista helpotuksesta. Ja minä tirautan itkut kun harmittaa taas porukan pieneneminen.

Jos jollakin on loistavia ehdotuksia mitä kannattaa tehdä pienellä budjetilla yksin näinä huonosäisinä viimeisinä lomapäivinä tai muulloinkin vapailla vauvan ja villin pojan kanssa niin saa antaa ideoita!

Kommentoi