Miksi Halloween hatuttaa?

Manic Fat Mom

Olen lueskellut useampia mielipiteitä ja blogikirjoituksia siitä, kuinka kammottava pyhäinhäväistys ja surkea juhla halloween oikein on. Yhtälailla olen lukenut paljon iloisia postauksia siitä, kuinka ihania irtopäitä saa aikaan asettamalla carpacciot tarjolle veriseksi nupiksi. Bon appétit, ihanaa!

Jäin hieman pohtimaan uutta kantaani halloweeniin, sillä lähivuodet ahdistuksesta kärsineenä en tykkää enää mässäillä kauhulla ja väkivallalla. Elämässäni oli aika kun ahmin kaikki uusimmat kauhuleffat, suosikkisarjani oli Twin Peaks, luin kauhukirjallisuutta ja harrastin yhtä sun toista kauhuun liittyvää. Nykyään katson lähinnä hyvän mielen tositeevee-sarjoja ja yritän parhaani mukaan suojella pieniä lapsiani kaikelta maailman pahuudelta. Kierin vaaleanpunaisessa hattaramössössä. Missä menee raja, olenko ylisuojeleva kun en anna kohta kuusivuotiaani katsoa uutisia? Kasvatanko hänet pumpulissa?

Se vanha goottisieluinen mustatukkainen teinityttö taustastani ei anna minulle vapautta alkaa jeesustella Halloweenia pyhäinhäväistykseksi. Muistan ajan jolloin hartain toiveeni oli että Suomeenkin rantautuisi jenkkilän ilahduttavan räikeä kauhuiloittelu. Nyt se on osittain rantautunutkin.

Ei, en pysty tuomita sitä täysin. Alakouluikäisille sopii mielestäni hyvin merirosvot, dinosaurukset, mörököllit ja kummitukset puvuiksi. Miksi ei? Vappu ei mielestäni yksin oikein riitä. Vuosi on todella pitkä aika odottaa seuraavia naamiaisia. Naamiaiset kun ovat useimpien lasten mieleen.

Mutta.

Mielestäni ollaan menty kyllä mauttomuuden puolelle siinä että perusmarketeistakin saa muovisia irtoraajoja jotka ovat verisiä ja silvotun näköisiä. Ovatko nämä oikeasti tarpeen? Voisimmeko pitäytyä jotenkin hyvän maun rajoissa? Lapsuudessani ei yksinkertaisesti ollut vastaavaa rekvisiittaa, enkä osaa sanoa kuinka olisin ne kokenunut viisivuotiaana.

Se että hieman kummitellaan henkien yönä, on mielestäni todella kaukana siitä, että me turrutamme itseämme ruumiinpalasilla ja maskeerauksilla jotka näyttävät siltä että puoli naamaa olisi irronnut. Tiedän tästä jotakin, olen työskennellyt teatterissa ja siskoni ovat maskeeraajia. Kerran toinen siskoni tuli kotiin maskeeratun käden kanssa, joka oli revennyt, verillä, ja nimetön näytti katkenneelta. Minua rupesi pyörryttämään ja oksettamaan. Juu ei, se ei ollut hauskaa kymmenvuotiaana. Miten nykylapset netin ja pelejen maailman syövereistä reagoisi? Luultavasti ei mitenkään. Useimmat meistä ovat jo niin turtuneita kaikkeen zombieen ja silvottuun, ettemme enää vähästä hätkähdä. Miksi telkkarissakin pyörii päivittäin videomateriaalia leikkauksista? Onko se tarpeen? Mitä tavalliset pulliaiset tekee leikkaustekniikoiden tiedoilla? Mielestäni ne ovat mauttomia shokkiarvolla ratsastavia ohjelmia, ja silti huomaan katsovani niitä itsekin, vaikka käännänkin usein katseeni vastenmielisimmissä kohdissa.

Haluaisin palata aikaan, jolloin olimme naiivimpia, jolloin emme nähneet tällaista missään medioissa. Katujamme eivät vallanneet zombiekulkueet kerran vuodessa, eikä revityt raajat kuuluneet juhlasomistukseen.

Tämän kaiken sanottuani, ja toivon mukaan jonkun verenvuodatukseen turtuneeseen ajatuksia istuttaneena, puin poikani luurankopukuun tänä aamuna. Annan hänen pelotella porukkaa päiväkodissa, sillä siellä vietetään "Ei ketään loukkaavia- ei Halloween juhlia -pukeutukaa vapaasti-nyyttikestejä". Hiippailin itse nurkan takaa tuossa kammotavassa hupussa Hania ilahduttamaan eilen yöllä. Harvinaisen lapsellista touhua, mutta nauratti silti hieman. Laitamme usein pyhäinpäivänä yhden kurpitsalyhdyn pihalle ja ihastelemme sitä kun se on maaseudun pilkkopimeydessä ainut valo joka näkyy ulkona navetan mäessä. Leivon useimmiten kurpitsapiirakan ja teen joskus myös hassuja mukapelottavia leipomuksia. Mutta silvotut raajat sekä muun vastaavan -anteeksi vaan-, paskan, jätän kyllä kaupan hyllylle.

 

<3 Paulina

Kommentoi