Päivä kun pääni prakasi

Manic Fat Mom

Ihanaa! Vihdoin olen taas opiskelija! Minusta tulee vuoden päästä markkinointialan ammattilainen, mikäli hyvin käy. 

Olen lykännyt ja lykännyt polvivaivani takia Tipun päiväkodin aloitusta, mutta nyt se on  viimein saatu rullaamaan ja arki toimimaan. Lasteni päiväkodin aloitukset ovat olleet minulle henkisesti kovin raskaita paikkoja. Mutta nyt on aika muutokseen. Saan osan viikkoa tehdä keskittyneesti töitä ja koulua ilman sataatuhatta keskeytystä. Olen jo vuosia tehnyt niin ison osan päivästä töitä ja erinäisiä hommia yksin, että koen sen uuvuttavana olla pitkiä aikoja ihmisten parissa. Nautin suuresti kun voin taas olla Tipun kanssa kahden maanantaisin ja perjantaisin. En tarvitse enää toisen aikuisen apua jokaiselle päivän valveilla olo-tunnille kuten tässä lähikuukausia polvitoipilaana keppejen ja pyörätuolin kanssa.

Kun Poitsu aloitti päiväkodin vuosia sitten edellisessä elämässäni sain burn outin. Olin pingottanut niin paljon kolme vuotta Poitsun syntymän jälkeen, että pääni oli ollut "hieman" kovilla. Talousasiat kuormittivat, täydellinen koti (ocd-oireet joista en silloin tiennyt kärsiväni pisti kyllä stressaamaan sairaan paljon bakteerittomasta ympäristöstä ja muovittomuudesta), päivittäinen raivorääkki kuntoilu, kammottava naapurini joka ahdisti minua äänekkäällä seksielämällään kaksi vuotta ja sai minut muuttamaan, sekä erinäiset muut kohtuuttomat kuormittavuudet.

Kun sain ensimmäisen kerran omaa aikaa Poitsun aloittaessa kerhon käytin ajan kymmenen kilsan juoksulenkkeihin. Ehdin juuri suihkuun ja sitten jalat tönkköinä kerholle, ja siinä oli se minun oma aikani. Kerran istuin koneella Poitsun rääkyessä ja maksoin laskuja kun päässä sumeni. Koko vasen puoli vartalosta oli tunnoton. Olin varma että saan sydärin tai aivoverenvuodon kun silmätkin rupesivat oireilemaan. Aloin saamaan paniikkikohtauksia. Sillat ahdistivat, autossa olo ahdisti ja jopa neljännen kerroksen kämppänikin rupesi ahdistamaan. Oudot oireilukohtaukset seurasivat kerta toisensa jälkeen, ja olin yksissä ja toisissa tutkimuksissa. Holtertestissä sydämeni löi 4600 lisälyöntiä vuorokaudessa. Olo oli kamala, täysin uupunut. Olin mitä ilmeisimmin ajautunut ylikuntoon (sehän ei siis tarkoita että on sikahyvässä kunnossa, vaan noh... se on niin pitkä juttu etten sitä tähän aio lähteä avaamaan, ehkä joskus toiste).

Sitten tapasimme Hanin kanssa. Olin päässyt vaikeimmasta suosta ylös ja remontoin kaverin liiketilaa yksin pitkää päivää. Touhu oli taas hieman maanista, kun oli joutunut lepäillä pitkän tovin. Aloin varovasti toimimaan arjessa taas kun aistiyliherkkyydet helpotti. Kengänkopinat ja valo eivät enää olleet niin pahoja, joten suuntasin juoksulenkille. Juoksin 6.8km ja menin vanhempieni luokse. Join paljon vettä, koska oli kuuma aamupäivä. Ykskaks alkoi todella rankat migreeniaurat. Silmistä meni näkö kokonaan, oksentelin vaikka kuinka pitkään ja paljon. Sokkona soitin itselleni ambulanssin, koska olin varma että menetän pian tajuntani. Muistan että ensihoitaja kysyi minulta lanssissa kuka on maamme presidentti. Tuijotin häntä. Ei mitään hajua. Ei sitten ollut niin mitään hajua. Katsoin tyhmänä pari minsaa eteeni kunnes muistin, Sauli Niinistö! Sen jälkeen muistan pieniä pätkiä terveysasemasta, sen jälkeen sairaalasta, ja toisesta sairaalasta. Sitten pitkään pimeää. 

Veljeni istui vieressäni. Olin jossakin. Jostain syystä lepositeissä. Veli hymyili minulle samaan aikaan empaattisella ja ilkikurisella tavalla. Luin hänen ajatuksensa. Muija oli jo niin hullu että oli joutunut lepositeisiin. Hoitaja selitti tilanteen. Minulle oli annettu hevoskuorma eri lääkkeitä, joissa oli myös rauhoittavia. Opin sitten etteivät ne sovi minulle, kun ilmeisesti yritin purra hoitajaa käsivarresta. Jep, joitakin ne rauhoittaa, mutta joillekin ne saa aikaan vastakkaisen reaktion. Kiitos tästäkin traumaattisesta kokemuksesta siis. En enää ole huolinut esilääkitystä edes ennen leikkausta, varmuuden vuoksi.

Lääketokkurassa meni kaksi päivää joista en muista kun sumuisia pieniä hetkiä sieltä täältä. Vihdoinkin aloin normalisoitua Meilahden neurologisella osastolla, jossa sain puhelimeni käsiini. Hani oli ollut kauhean huolissaan. Viimeinen viestini hänelle kaksi päivää sitten oli että "nyt en oikeesti voi hyvin, soitan varmuudeks ambulanssin". 

Vietimme romanttiset kolmannet treffit sairaalassa, jonne paukahti vielä sukulaisianikin paikalle. Hani oli mieletön tuki ja apu, olen ikuisesti kiitollinen hänelle siitä että aikoina kun en tiennyt prakaanko kokonaan, hän oli jalat maassa se peruskallioni. 

Viikon visiitin ja lukuisten tutkimusten jälkeen selvisi että minulla on tulehtunut kasvohermo. Aivoverenkierrossa oli luultavasti ollut jotakin häikkää. Niskani on anatomisesti niin ahdasta mallia että minulla nyt vain on alttiutta migreenille. Minulla on borrelioosille tyypillisiä vasta-aineita, muttei borrelioosia. 

Miten tähän päädyin leppoisasta kuulumispostauksesta? No siksi että tämä kammottava tapahtumien sarja alkoi viimeksi kun vaihdoin maanisen tekemisen rauhoittumiseen, päästin ohjat hetkeksi. Voin vain mielenkiinnolla ja kauhulla odottaa mitä nyt on tapahtumassa, kun saan ekaa kertaa yli vuoteen joitain tunteja viikossa omaa aikaa. Onneksi riittää hieman tekemistä. Talo jossa on alati kauhea kaaos, kaikki tekemättömät kodin huoltotyöt, parin yrityksen hyväntekeväisyytenä hoidettu markkinointi, mehiläishommia, polven kuntoutus ja oman terveyden huolto, opiskelu, vanhempainyhdistyksen puheenjohtajuus, ja pari muutakin prokkista pitäisi vääntää. Ja ai niin - blogi. Jatkan blogia entistä avoimempana ja rohkeampana.

<3 Paulina

 

 

Kommentoi