Peltirytinällä avioliittoon

Pitkästä aikaa- tervehdys rakkaat lukijani! Olen ollut hieman kiireinen tässä lähiviikkoina, ja en ole millään ehtinyt päivittämään blogiani. Olemme kyläilleet Tipun ja Poitsun kanssa mummolassa sillä välin kun Minni ja mieheni ovat olleet metsästämässä ja töissä. Kotona on riittänyt puuhaa Poitsun hillittömän sotkemisen ja legoinnostuksen kanssa, vauvan hoidossa, koiran lenkityksessä ja tavaroiden myynnissä ja ostamisessa. Meille kertyy nimittäin kummaa tavaraa sieltä sun täältä, jota on hyvä ajoittain pistää kiertoon. Jopa siinä määrin tullut niitä tavaroita veivattua että voisin kohta ruveta jonkin sortin romukauppiaaksi ;).

car.png

Aikaa on myös vienyt nämä turkasen huonot kelit, niin ison pihamme kolaamisen takia että peltikolareiden takia. Ensin mieheni onnistui ajamaan motarilla autonsa sivuluisuun ja päin kaidetta. Onneksi ei käynyt kuinkaan, ainekset olisi ollut suurempaankin haaveriin sillä hänen perässään tuli pari rekkaa ja olisi voinut todellakin käydä hullumminkin kuin pintapuolinen kuhmu autoon. Sitten minä onnistuin saamaan kylkeeni auton tuossa äskettäin vuorostani. En ajatellut tässä avata tapahtumien kulkua sen kummemmin kuin että pelti rytisi tolkuttoman liukkaiden tiepintojen takia, mutta haluankin keskittyä jälkimaininkeihin.

IMG_20180123_121833.jpg

IMG_20180123_122006.jpg

Ovi ei enää oikein tahdo mennä kiinni kunnolla, mutta kyllä autolla onneksi ajaa tuuletettunakin versiona.

 

Läheltä piti-tilanteet herkistää ja lujittaa Meitä. Pieninkin ajatus siitä että yllättäen tapaturmaisesti menettäisin rakkaan avomieheni järkyttää tietenkin. Se herätti minussa monia ajatuksia, puhuimme jopa jälleen kerran avioliitosta, vaikka se on hänelle punainen vaate. Yleensä minä puhun näistä aiheista ja hän kiemurtelee ja lotkauttaa parit vitsit väliin, mutta tuntui että hän jopa kuunteli minua tällä kertaa, ehkä vain herkistyneen mielentilansa takia, mutta silti. Olen varsin tyytyväinen nykyiseen tilanteeseemme, enkä ole kiinnostunut järjestämään edes häitä. En ole koskaan haaveillut pukeutuvani valkoiseen mekkoon ja astelevani alttarille. Ehkä siksi että olen aina ollut pyöreän puoleinen enkä ole koreillut vaatteillani, en myöskään koskaan ole kuulunut kirkkoon niin sinne alttarille astelukin on tuntunut melko vieraalta ajatukselta. Tahtoisin pienen siviilivihkimisen ja ehkä mukavan illallisen perheen kesken, en oikeastaan mitään kummempaa. Tietysti parisen viikon ihanan tropiikkiloman voisin ottaa vielä lisäksi. Voi toki olla että budjetin vähyys tai olemattomuus vie hieman intoa edes haaveilla moisista lisäkulukekkereistä, ehkä olisi lennokkaampia ajatuksia jos olisi mahdollisuus järjestää jotakin mukavaa pientä kinkerin tynkää.

Syy sille miksi oikeastaan haluaisin joskus tulevaisuudessa solmia avioliiton on melko käytännönläheinen. Jos jotakin kävisi (koputan puuta) jommalle kummalle vanhemmalle kodissamme saisi toinen arjen tueksi edes pientä leskeneläkettä. Jos tulevaisuus toisi tullessaan jotakin epäselviä haastetilanteita johon liittyisi huoltajuusasiat tai vastaavat, olisi paljon selkeämpää myös selvittää perherakenteemme minun-sinun- ja meidän lapsien väliltä jos olisimme virallinen aviopari. Ehkä. Ainakin minusta tuntuu niin.

Sitten on uskottavuus. Kun haimme vuokrakotiamme oli jotenkin hämmentävää kun puhuin avomiehestäni miehenäni, ja muut korjasivat että ”siis miesystäväsi?”. Ei. Ihan mies. Minun mies, ei mikään ystävä, frendi, kaveri. Minun elämänkumppani. Käsittämätöntä kuinka paljon muuttuu joidenkin silmissä meidän suhteemme laatu, vakaus ja uskottavuus yhden paperilappusen perusteella. Siksi haluaisin ylipäätään naimisiin, jotta ihmiset pitäisivät minua vakaana ja aikuisena ihmisenä (eivätkä heti arvaisi todellista laitaa 😉 ).

Haluaisin avioliittoon siksi että todistelisin sillä jotain. En oikein ymmärrä miksi mieheni ei ole siitä innoissaan. Jos ihka oikeasti rakastaa jotakuta ja haluaa olla hänen kanssaan ikuisesti, eikö se sitten ole aika selviö että sen rohkenee julistaa kovaan ääneen. Vaikka olenkin realisti niin minusta on kurjaa ajatella rakkauden kohdalla että mitäs jos tässä ei kaikki menisikään toivotulla tavalla? Minä olen all in-periaatteella mukana, meni sitten syteen tai saveen. Luotan elämäni täysin toisen käsiin. Jos makaan koomassa vihanneksena niin haluan aviomieheni olevan se joka päättää vedetäänkö johto seinästä, en äitini, siskoni, enkä etenkään miesystäväni. Tietysti jos olemme eron partaalla tai kauheissa riidoissa niin en toivo hänen päättävän sitä, se ei ehkä olisi reilua. Mutta noin lähtökohtaisesti.

Hän antoi suukon peltikolarini jälkeen. Pusu kesti sekunnin pidempään kuin yleensä. Hän halasi lastaan ja tunsin rakkauden meidän perheenjäsenten välillä. Ei sillä ole väliä ettei osakaskoni korvaisi materiallisia vahinkoja. Me olemme kaikki korvaamattomia, pelti ei. Eikä sillä loppupeleissä ole merkitystä mitä me olemme virallisesti, vaan mitä itse tiedämme olevamme toisillemme.

 

 

suhteet oma-elama rakkaus syvallista
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *