Ladataan...
Manic Fat Mom

Joku oli jakanut eräässä suljetussa fb-yhteisössä Mommy Be Good- fb blogin viimekesäisen kirjoituksen, joka kertoi äidistä joka tuhlaa sossun rahat kantakapakkaansa tyttärensä lomaohjelman sijaan. Seurasin siitä räjähtänyttä keskustelua.

Positiivisena asiana näin kuinka se pitäjällämme rupesi poikimaan hyvää. Porukka alkoi verkostoitumaan, ja oitis löytyi parin eri tahon luotettavaa puuhamiestä jotka olivat valmiita masinoimaan lahjoituksia niitä tarvitseville perheille. Linnanmäki-rannekkeita, kotieläinpihalippuja, heppapäiviä ja vaikka mitä kivaa rupesi porukan takataskuista löytymään. 

Hienoa! Tätä on some parhaimmillaan. Valveudutaan, liikututaan, keskustellaan, verkostoidutaan ja saadaan hyvää aikaiseksi.

Mutta (tiesit sen mutan tulevan)... Ne kommentit siellä kaiken hyvän välissä. 

"Onko tää joku läppä? Menis töihin seuraavaks vaikka escorttipalveluun ni ei tarttis ruinata sossusta rahoja"

"Kuin ois hankkia töitä niin lapsi ei kärsis?"

"Syyllistäminen on paikoillaan sillloin kun tuet menee baariin ennemmin kuin lapsen etuun"

"Tän materian ei kannata lisääntyä, ei olisi köyhiä lapsia"

"En tue tommosia tapauksia, rahat ennemmin lapselle kun kaljaan"

Tympeältä haisee rankka tietämättömyys.

En ole samaa mieltä Mommy Be Goodin kanssa julkaisun sisällöstä täysin, vaikka se onkin herätellyt monia positiiviseen toimintaan kotimaan lasten hyväksi.

Köyhät eivät aina ole masentuneita.

Kaikki masentuneet eivät ole päihderiippuvaisia, kaikki päihderiippuvaiset eivät ole väkivaltaisia, eivätkä kaikki lapsiaan pätkivät äidit ole yksinhuoltajia. 

Nämä väittämät eivät toki olleet blogista, mutta näitä ja monia muita todella karuja yleistyksiä ei mielestäni pitäisi alleviivata ja ruokkia, kuten blogijaoissa ja artikkeleissa oli päässyt käymään.

Olen itse syntynyt niin sanotun korkeamman keskiluokan perheeseen, missä ei paljoa katseltu mitä ostoskoriin lapattiin. Sittemmin olen kokenut kaksi jaksoa elämässäni jolloin olen elänyt köyhyysrajan alapuolella, toisen yksinhuoltajana. 

Inhosin ensinnäkin sitä jos minua leivottiin uhriksi. En ollut mihinkään muottiin sopiva, enkä sietänyt sitä, että minua väkisin semmoiseen tungettiin. Koska en juonut enkä tupakoinut, säästin hoitovapaalla rahat muunmuassa järkkäriin kun tein hieman lisätienestejä vanhassa työpaikassani. Harvoin oli varaa mihinkään luksukseen, mutta jos oikein tarkkaan budjetoi, niin sain elämyksiäkin järjestettyä. Risteily hoitui kaverin vapaalipuilla, ruuat sinne kovalla säästämisellä. Lintsille menimme bussilla, jossa kävimme ainoastaan ilmaisissa lastenlaitteissa. Aina ei ole voinut viedä lapsia maksaviin paikkoihin, mutta paljon on hienoja juttuja mitä voi tehdä ihan ilmaisinkin. Luontoon liittyvät kokemukset ovat usein ilmaisia, ja tykättyjä lasteni parissa. 

Yleistykset ovat nöyryyttäviä. Yksinhuoltajana niitä sai jatkuvasti olla pesismailalla hutimassa. Muuan poliisi oli julkilausumassa pari vuotta takaperin laukonut kuinka yksinhuoltajat lyövät lapsiaan. Jassoo. Aika mielenkiintoinen väite, ilman minkäänlaista totuudenperää. YVPL itse asiassa julkaisi tästäkin statistiikkaa (jota minulla harmi kyllä ei ole tähän hätään tarjota), mutta tilanne ilmeisesti on aivan toisinpäin. Yksinhuoltajat harjoittavat vähemmän fyysistä kuritusta lapsiaan kohtaan.

Olen myös ollut masentunut elämässäni. En ruvennut ravaamaan kantakapakissa kuitenkaan. Tiedän hyvin että niin käy joillekin, mutta ei todellakaan kaikille. Tämäkin on turha yleistys jonka ruokkimisesta en ole innoissani.

Olen ollut VARATON. Sanan varsinaisessa merkityksessä. En silti ollut tippaakaan huonompi vanhempi kuin varakas naapurini. En superpaljon parempikaan, olenhan ihminen ihan kaikkine vajaavaisuuksineni. Mutta siinä missä päätin olla ne kolme vuotta rahattomana kotona lapseni kanssa koska silloinen työni ei olisi elättänyt meitä, olin se paras köyhä yhäri mikä pystyin olla. Olin läsnä, ja rakastin lastani. En ollut yhtään mitään sitä miksi köyhä halutaan mieltää. En ollut rikki, en hukassa enkä kaivannut baareihin ystävien kanssa. Olin enemmän tallessa kuin koskaan. Oman lapsen myötä löysin paikkani maailmassa.

En olisi halunnut köyhän yksinhuoltajan leimaa. Varattomuus tai köyhyys ei tehnyt minusta kurjaa tai elämästäni köyhää. Olin monella elämän osa-alueella rikkaampi kuin moni muu.

Minua loukkaa syvästi se että ei ymmärretä huonotuloisuuden monia kasvoja, ja nähdä näiden kliseekuvien taakse ihmismassan moninaista kirjoa. 

Tässä pari lapsiperheen köyhyyden syytä, joihin olen törmännyt elämäni aikana tuttavien, suvun ja ympäristön kautta:

  • yllättävä työttömyys
  • paikkakunnan työllisyystilanne
  • yllättävä burn out
  • konkurssi
  • konkurssista johtuva velkaantumiskierre
  • pienyrittäjyys
  • nuoruuden hölmöilyistä johtuvat velat
  • tapaturma
  • fyysinen haaste työnteossa
  • psyykkinen haaste työnteossa
  • lapsen sairaus ja toisen vanhemman omaishoitajuus
  • omaishoitajuus (vanhempi hoitaa isovanhempaa tai muuta sukulaista)
  • peliriippuvuus
  • pakolaisuus
  • päihderiippuvuus - kyllä, sekin, mutta vasta viimeisenä.

...ja lista sen kun jatkuu.

Haluaisin nostaa tämän aiheen jälleen tapetille koska ei, kaikki lapset jotka tänä kesänä ei pääse lintsille, puuhamaahan, muumimaailmaan eikä hoplopiin eivät ole kamalan pikkusieluisen riistäjämutsin uhreja. He ovat ihan niitä perusperheen lapsia. Heidän vanhemmat eivät välttämättä sylje nuuskapusseja eivätkä kiroile päiväkodin parkkipaikalla. Heillä saattaa olla tunnollisesti paikatut polvet housuissaan, heillä on usein kiiltävin eväsrasia repussaan ettei heitä kiusattaisi. He saavat ehkä vuoren syntymäpäivälahjoja joilla kompensoidaan vuoden kittuuttamista tai toisen vanhemman puutosta. He ovat ihan samanlaisia kuin muut, mutta vanhemmat puhuvat matalin äänin illalla siitä kuinka saadaan ensi viikolla ruokaa kun tuli se yllättävän iso sähkölasku.

Koska blogikirjoitukseen viittaavissa artikkeleissa ja jaoissa oli vain otteita, niin päätin lukea myöhemmin koko postauksen. Sen luettuani minulle aukesi hieman paremmin postauksen sisältö, ja se, että siinä haluttiin nimenomaan myös mainita köyhyyden kirjosta. Silti kaikki haluavat aina nostaa nämä kärjistetyt tapaukset esiin.

Koen sen loukkaavana niitä varattomia kohtaan jotka oikeasti tekevät parhaansa. Niitä jotka tekevät vapaaehtoistyötä, kahta palkkatyötä päällekkäin, ovat vanhempainjärjestössä mukana ja pesevät lastensa hampaat aamuin illoin, jotka laittavat kolikon tyynyn alle kuin maitohammas on irronnut. Kaikki eivät ole lapsensa etuja tallaavia elämän runtelemia risoja sieluja vailla pelastusta.

Tässä linkki Mommy Be Goodin alkuperäiseen postaukseen vuodelta 2017. Kiitokset mielenkiintoisesta postauksesta ja sen kirvoittamista keskusteluista!

<3 Paulina

Kuva: ©Paulina

Seuraa Manic Fat Momia Lilyssä (klikkaa sivupalkista) tai Blogit.fissä. Tykkää facesivuistani, niin kuulet sitä kautta uusimmista julkaisuistani. Instagram-sivuni löydät tästä, ja Bloglovin´issa voit seurata tästä. Voit myös laittaa sähköpostia osoitteeseen manicfatmom@gmail.com mikäli sinulla on asiaa minulle.

 

Ladataan...
Manic Fat Mom

Tissini ovat kipuilleet viimeisen viikon. Olen varma että ne kuulivat kun toisessa asiayhteydessä sanoin lääkärilleni että minusta imetystaival voisi vähitellen olla jo ohi. Ne kipuilevat samalla tavalla kuin esikoisen kanssa. Tuntuu ettei mitään tule, ja sattuu kun Tipu yrittää väkisin saada niistä jotain ulos. Minulla on useita syitä miksi haluaisin että imetys jo loppuisi. Esikoiseni kanssa painoni ei halunnut pudota ennen sitä, ja luulen että nyt on myös sama ongelma. Lääkkeiden käyttö on myös vaikeaa, kun välillä olisi tarvetta johonkin syödä jotain droppia. Imetys ei enää ole mukavaa ja rentoa vaan epämukavaa ja lapsi riehuu tissillä. Tipu on jo 10 kuukautta vanha. Poitsua imetin 1v 4kk.

Haluaisin imettää kunnes voisi asteittain siirtyä suoraan normimaitoon. Olisi kiva ettei enää tässä vaiheessa joutuisi turvautumaan korvikkeeseen.

Mutta käytännönasioiden lisäksi koen imetyksen lopun jotenkin kovin raskaasti, pelkästään jo ajatustasolla. Imettäessäni rakasta pientä tyttöäni, mietin että mitä jos tämä on se vihoviimeinen kerta? Entä jos juuri tämä on se viimeinen pisara maitoa?

Aloin itkeä.

Ajatus siitä etten enää koskaan imettäisi tuntui todella masentavalta. Koin itseni vanhaksi. En turhaksi, mutta jonkun tietyn ikävaiheen ja suuremman tarpeellisuuden ohittaneeksi Naiseksi. Koin mikromuodossa samoja tunteita kun mitä voisi kuvitella menopaussin herättävän naisessa.

Etten enää koskaan synnyttäisi, imettäisi, antaisi elämää ja olisi hedelmällinen ja täyttäisi tehtävääni jonka luontoäiti on minulle antanut. Katkerana mietin sitä ettei miesten koskaan tarvitse läpikäydä juuri näitä tunteita.

Onneksi minulla on vielä vuosia. Vuosia unohtaa, vuosia saada etäisyyttä näihin asioihin ja huomata kuinka en missään nimessä enää haluaisi elää näitä raskaita vuosia. Tai ehkä minulla on vuosia, vuosia jolloin muutamme Hanin kanssa mielemme ja päätämme vielä kerran lähteä tähän, kun viisi lastahan on melko vähän näin meidän kesken. Ehkei minun tarvitse vielä yliromantisoida tunteita, hetkiä ja pisaroita. Ehkä on vielä pisara, karahvi ja tonkallinenkin.

En silti lopeta ihan vielä. Viimeinen pisara saa odottaa. Tipu saa päättää milloin on sen aika.

<3 Paulina

Seuraa Manic Fat Momia Lilyssä (klikkaa sivupalkista) tai Blogit.fissä. Tykkää facesivuistani, niin kuulet sitä kautta uusimmista julkaisuistani. Instagram-sivuni löydät tästä, ja Bloglovin´issa voit seurata tästä. Voit myös laittaa sähköpostia osoitteeseen manicfatmom@gmail.com.

 

Ladataan...
Manic Fat Mom

Täällä taas ilmeisesti juonii se ilkeä äitipuoli josta puhuin hiihtoloman aikaan jutussa "Hannu, Kerttu ja Ilkeä Äitipuoli". Höpisin nimittäin bonuspojilleni jo silloin siitä, kuinka olisi kivaa hommata teltta meille. En minä mihkään lähde telttailemaan, hyi olkoon, ne jääkööt lapsuuden kokemuksiin ja festarihumuihin. Haluaisin teltan vain pihamaalle nököttämään, jotta pojat voisivat siinä halutessaan vaikka yöpyä. Hani pyöritteli silmiään ja ajatteli varmaankin että puhun pehmoisia.

Nyt en saanut kuitenkaan ajatusta pois päästäni, joten otin ja ostin Tokmannilta*teltan meille kun se nyt oli sen verran edukas ja vielä alennuksessa. Retkipatjatkin löysin pilkkahintaan. Iskin kaikki autoon ja nielaisin jätskin samalla kun säntäsin viemään kärryt nopeasti kaupan sisään ennenkuin lapset paahtuisi autossa.

Viskasin tavarat eteiseen kotona. Mitäköhän se Hani mutisikaan? Ainiin.

-Ei kai kukaan nyt laita lapsiaan ulos nukkumaan, joku susi tulee nuoleskelee keskellä yötä.

Aijaa? Meidän äiti pisti meidät pihalle telttailemaan kun olimme kolmannella luokalla kahden ystäväni kanssa. Huonossa teltassa vielä, joka vuoti aamuyöstä sadevettä sisään. Me söimme barbeque-dippiä ja sipsejä niin paljon että oksetti. Teltta oli muruinuen ja sotkuinen, tahmea ja kostea. Siellä oli epämukavaa ja pelotti sen verran ettemme saaneet unta. Pelasimme korttia fikkarin valossa, kikatimme ja juoksimme aamuyön sateessa pitkin pihamaata omenapuiden katveessa yöpaitaisillaan. Se oli ihanaa.

Mielestäni meidän tulee antaa lapsillemme näitä samoja elämyksien mahdollisuuksia kuin mitä minullekin tarjottiin. Vanhempani sallivat meidän tehdä vaikka mitä hölmöä, mutta ne tapahtumat ovat painuneet mieleen jotenkin parhaimpina muistoina. Usein taustalla oli kyllä inhimilliset syyt, kaikki eivät mahtuneet mökkiin, joten osa sai nukkua asuntoautossa, vanhemmat halusivat siemailla useita oluita, joten he eivät jaksaneet niin tarkkaan kytätä meidän tekemisiä... Mutta kyllä he kävivät komentamassakin. Ainakin äitini. Muistan vieläkin hänen matalasävyisen äänensä kun se tuli kovaa kuiskaten yllättäen jostain "Hei tytöööt! Nyt nukkumaan!" Menimmehän me. Ihan heti auringonnousun nähtyämme, kello puoliseitsemän aamulla.

Mutta takaisin tähän päivään.

Meidän nurkillamme pyörii ajoittain ilves. Peurat, hirvet ja kauriit ovat vakiokalustoa pelloillamme. Onko metsäneläimistä mitään vaaraa jo suht isokoisille teineille? Hyökkääkö juuri silloin joku tuntematon uhka meille mitä en ole voinut laskelmoida? Tiedän ainakin sen, että heidän isänsä ei antaisi minulle anteeksi jos syöttäisin heidät susille XD.

Luulen että pystytämme teltan, ja Tipu, 10kk, sekä Poitsu, 5v, saavat ryömiä sinne syömään keksejä ja talk muruja. Ja jotkut ihan muut meillä saavat päättää yöpyykö kukaan pihalla vai ei. Olen kuitenkin äitipuolena siinä asemassa että on parempi olla varovainen mielipiteidensä kanssa. Muuten vahingot voivat näyttäytyä laskelmoiduilta, kuten saduissa.

Ihanaa ja aurinkoista viikonjatkoa!

<3 Paulina

Seuraa Manic Fat Momia Lilyssä (klikkaa sivupalkista) tai Blogit.fissä. Tykkää facesivuistani, niin kuulet sitä kautta uusimmista julkaisuistani. Instagram-sivuni löydät tästä, ja Bloglovin´issa voit seurata tästä. Voit myös laittaa sähköpostia yhteistyöstä osoitteeseen manicfatmom@gmail.com tai mikäli sinulla on asiaa minulle.

*affiliate-linkki

grafiikka: pngtree

Julkaistu alunperin 31.5.2018, uudellenjulkaistu teknisten haasteiden takia.

Ladataan...
Manic Fat Mom

Nonniin... Kerroin jo aikaisemmassa postauksessani siitä kuinka onnistuin hajoittamaan polveni ja pikkurillini, mutta tarinahan ei siihen päättynyt...

Ensimmäisellä terkkarikäynnillä sain tosiaan vain tutun kehotuksen syödä buranaa, sekä kyynärsauvat jotka sain suunnilleen kerjätä koska oli niin vaikea astua jalan kanssa. Mulkaisut sekä hoitajalta että lääkäriltä olivat todella epäluuloisia, ja minusta tuntui taas siltä että käsieni tatuointeja ja paria vanhaa lävistysreikääni silmäiltiin siihen malliin että "Kännissä se on töpeksinyt. Hah, muka koiran kanssa". "Maanantain saikkuhakija tämäkin ämmä selkeästi". Vasta siinä vaiheessa kun perhekummimme toi lapseni takaisin odotustilaan sain hieman pehmeämpää palvelua hoitajalta, mutta silloin oli diagnoosit jo tehty. Kotiin vaan.

Jalka tuntuikin ensin hieman parantuvan, ja jätin melko pian kyynärsauvat pois niiden mahdottomuuden takia. Koko ajanhan minulla on kädet täynnä-sanantarkkaan.

Mutta liikerata ei parantunut eikä yhtään antanut taivuttaa polvea enempää kuin 90° kulmaan, ja tuntui että paraneminen rupesi junnaamaan paikallaan. Menin uudestaan terveyskeskuksen päivystykseen ja sainkin lähetteen magneettikuvaukseen ja röntgeniin.
Kolme viikkoa tapahtuneesta sain vihdoin kuulla diagnoosin. Mikäli käsitin oikein niin nivelkierukka oli revennyt, pala siirtynyt pitkälle väärään paikkaan, ja eturistiside oli revennyt poikki. Myös luumurtumia löytyi.

Nielin taas kaiken paskan kiltisti sillä ensimmäisellä visiitillä.

Minä tiesin että polvessa oli jotain pahemmin rikki. Jos painoiseni ihminen rymähtää sivuviistoon eteen pyörältä polven varaan, sormi taipuu kämmenselälle ja jään maahan makaamaan voimatta nousta ylös tai kävellä, niin jotain on luultavimmin mennyt rikki.

Jos karjaisen kivusta mahallani kun lääkäri työntää koukussa olevaa jalkaani alustaa vasten, niin eikö se pitäisi ottaa vakavasti? Tiesin jo itse tilanteen, silti nielin kiltisti sen mitä hoitohenkilökunta sanoi. Ja menin kotiin. Vaikka minun olisi pitänyt pitää puoleni ja vaatia jatkotutkimuksia. Mutta koska OCD. Koska minulla on yleistyneen ahdistuneisuushäiriön diagnoosi ja OCD niin moni lääkäri sanoo sen suoraan - sinulla saattaa olla taipumusta hermoilla tästä tavanomaista enemmän. Näiden diagnoosien varjo on niin pitkä, etten saanut hoitoa kun ravasin lääkäreillä tolkuttomien rytmihäiriöiden takia ennenkuin jouduin tajuttomana sairaalaan.

No, se on taas toinen tarina, mutta kismittäähän sitä kun potilasta ei oteta tosissaan. Tämä vetkuttelu maksoi minulle kolme viikkoa, jonka olisin voinut olla jo parantumaan päin. Vetkuttelu teki sen, että kierukkaa ei välttämättä kuulemma enää ehditä kiinnitää takaisin paikoilleen ollenkaan, sairaalan lääkärini mukaan.

Olen tähän saakka vain miettinyt sitä mitä leikkaus tarkottaisi perheelleni. Kuinka hoidan lapset yksin? Joutuuko Hani ottamaan vapaata töistä vaikkei lomia harrastakkaan? Kuinka sitten pärjäämme taloudellisesti? Saanko apua lähipiiriltä? Mitä teen kun Lapsiperheiden Tukipalvelu kunnassamme on kesälomalla pian? Kuinka kannan vauvan yläkerran rappuja alas ja ylös?

Melkein tyystin unohtui olla pettynyt saamaani palveluun. Jo vuosia minusta on tuntunut tuolta. Että terveydenhuollossa minua usein kohdellaan kuin valkoista roskasakkia, ja saan tosissani katsoa että saan tarvittavaa palvelua. Jos on tatuointeja, OCD, yksinhuoltajatausta ja ynseä perusilme jolle ei voi mitään jos on kivuissaan, niin kukaan ei voi siltikään vedellä johtopäätöksiä agendoistani.

Olen myös (tai tarkemmin sanottuna ehkä oikeasti) kahden lapsen tunnollinen äiti, kolmen äitipuoli, kolmea vapaaehtoistyötä harjoittava, parhaani yrittävä, savuton absolutisti joka ei tee sairaslomalapulla yhtään mitään, vaikka niin nyrpeänä aina siitä mainitsette, kiitos vaan.

Onko sinulla vastaavia kokemuksia? Unohtuuko maanantaiaamuna sinustakin hoitohenkilökunnalta joskus ennakkoluuloton asenne potilaitaan kohtaan?

<3 Paulina

Seuraa Manic Fat Momia Lilyssä (klikkaa sivupalkista) tai Blogit.fissä. Tykkää facesivuistani, niin kuulet sitä kautta uusimmista julkaisuistani. Instagram-sivuni löydät tästä, ja Bloglovin´issa voit seurata tästä. Voit myös laittaa sähköpostia osoitteeseen manicfatmom@gmail.com mikäli sinulla on asiaa minulle.

Julkaistu alunperin 27.5.2018, uudellenjulkaistu teknisten haasteiden takia.

Ladataan...
Manic Fat Mom

Huom. tämä postaus on tekstisisällöltään aikuisille suunnattu.

Ajelin tuossa eräänä päivänä lasten kanssa päiväkodille. Radiokanava sattui olemaan Suomipopin taajuudella, ja tunnetusti vitsit sillä kanavalla voi olla hieman rouheanpuoleisia Aamulypsyn aikaan. Vaihdoin äkkiä kanavaa vanhalle suosikilleni, niin ihanan asialliselle ja lempeä-ääniselle Kimmo Vehviläiselle Radio Aallolle. Hetki vierähti ja silläkin kanavalla ähistiin jotta elämä olisi nautinnollisempaa -tuota kaikkien tuntemaa Kaalimadon mainosta sänkykitinä simulointeineen ja kampanjatarjouksineen. Vaihdoin äkkiä kanavaa, sillä en halua että viisivuotias poikani hokee tuota lausetta kuten hänen ystävänsä.

Kolmannellakin kanavalla pyörähti käyntiin samantyylinen mainos, joten koin viisaammaksi pistää lapsille soimaan heviä autoni ainoalta levyltä. Thunderstone ei sentään tyrkytä lapsilleni pornoa eikä dildoja. Näin voin kontrolloida alitajuntaista äänisaastetta joka porautuu lapsieni kalloon, ainakin sen pienen hetken.

Samaisena päivänä kuuntelin myöhemmin vauvan kanssa ajaessa Yle Puhetta, koska olen hyvää vauhtia keski-ikääntymässä, ja nautin nykyään enemmän viisaista ja mukaviisaista jorinoista kuin musiikista. Sielläkin aiheena oli ilmeisesti naisen voimaantuminen ja orgasmi, ja vanhempi mummeli kertoi hänen seksiseikkailuistaan avoimesti ja häpeämättä. Hienoa! Go mummeli! Juttu oli sangen mielenkiintoinen, ja kuuntelin sen toki loppuun ajaessani. Vauva nyt tuskin vielä traumatisoituu mummon heppihöpinöistä. Mutta tämä jäi silti mieleeni, sillä minun lapsuudessani tämä olisi tullut luultavasti kyllä klo 22.00 jälkeen illalla, ei kolmen maissa iltapäivällä. Yle myös taannoin lähetti uusintana päiväsaikaan melko aikuisille suunnattua sisältöä tv-kanavallaan, joka pääsi otsikoihin. Hupsis. Seksiä telkusta koulun jälkeen lapsille veronmaksajien rahoilla.

Siinä vaiheessa pöyristyin kuin huomasin että telkkaristamme tulee yöllä pornoa. Ei mitään ranskalaista pikkueroottista pariskunnille suunnattua hyväilyä ja hivelyä ja vaaputusta ilman lerssejä ja lotinaa, vaan ihan kunnon rynkkyä kaikki vehkeet levällään. Mitä helvettiä??? Enkö itse saa päättää tuleeko mistä tuutista mitäkin kotonani? Netti on pullollaan pornoa, miksi sen tarvitsee olla valtakunnallisessa televisioverkossa? Ongelman tämä sai aikaan siinä, että meillä esiteinit ja teini saavat katsoa kimpassa leffoja ja telkkaria yöllä, niin että vanhemmat ovat jo nukkumassa pienempien kanssa. En kuitenkaan halua että bonuslapseni istuvat olkkarissamme silmät pyöreinä katsomassa pornoa suoraan telkkaristani kun käyvät meillä.

Ratkaisu löytyi onneksi ongelmaamme, sillä alakerrassamme oleva telkkari on vanhaa telkkaria fiksumpi vekotin, ja asensimme siihen K18-ohjelmiston lukituksen. Oman makkarimme telkkariin sitä ei voi laittaa, mutta yleensä olemme itse siellä siihen aikaan katsomassa pornoa* (eikun lasta nukuttamassa), niin tuskin siinä ilmenee ongelmia. Katsokoon teinit pornoa omilta puhelimiltaan mielin määrin niin etten minä saa siitä ikinä tietää (jos teini tätä lukee niin en sitä suosittele siltikään).

 

Vaikka yritänkin leimautua tässä kukkahattutädiksi niin todellisuus on hieman toinen. Olen aina ollut seksuaalisesti  suht letkeä asenteiltani- en tuomitse muiden touhuja, tykkään törkeästä huumorista ja avomieheni varmaan pitää minua rivona ämmänä kun lauon välillä mitä sattuu hävyttömyyksiä jota sylki suuhun tuo. Minä en vain koe että avoin ja terveellinen asenne seksiin ja seksuaalisuuteen kuitenkaan tarkoittaa että hyväksyn pornon tuputtamisen huolettomasti ihmisten syliin, heidän voimatta vaikuttaa siihen. Lapsilla on oikeus lapsuuteen, ilman että leffaa suljettaessa vilahtelee jellyjortikat ja ähisevät öljytyt pariskunnat telkkarin puolella liian aikaiseen kellonaikaan.

Ongelma ei ole itsessään porno. Porno voi olla oikein hyvä asia, kun se on toteutettu oikein, sitä vapaasti haluavilla aikuisilla ihmisillä, ja sen jako tapahtuu lapsilta suljetuilta foorumeilta, suljettuihin ympäristöihin aikuisille. Valtakunnallinen televisio ei ole mielestäni tämänlainen foorumi. Kenelläkään pornoa janoavalla ei ole tänä päivänä tarvetta saada katsoa pornoa telkkarista, koska sitä on niin paljon tarjolla netissä.  

Minua häiritsee tässä nimenomaan se, ettei törkyn tulvaa pysäytä mikään kun on raha kyseessä. Nämä kanavat ja mainokset ovat kaikki olemassa yhden syyn takia- takoakseen rahaa. Mielestäni on loistavaa ettei dildoja tarvitse tänä päivänä mennä hakemaan mustaksi teipatusta xxx –kivijalkakaupasta helsingin Kalliosta muiden kalpeiden perverssien kanssa, vaan sen voi vaivihkaa tilata netistä vaaleanpunaisilta ja raikkailta sivustoilta. Sitten se saapuu ruskeassa paketissa jossa ei lue edes ilmeistä seksikaupan nimeä vaan yrityksen tuntemattomampi nimi. Jokainen postin ja lähettifirman työntekijä kyllä tunnistaa nämä paketit ja nämä massalle tuntemattomat nimet, mutta ainakin voi asiakkaana hieman huijata itseään, ettei kaikki muka tiedä mitä olet tilannut illan hämärinä tunteina teetä siemaillessasi ja kympin uutisia silmäillessäsi. Miksi olen niin perillä tästä, johtuu siitä että taukopaikkamme oli sama kuin töissä aikoinaan samassa rapussa sijaitsevan aikuisten lelukaupan kanssa.

Jos suunta on koko ajan tämä- että niin nuori kuin 26-vuotias voi julistaa päiväsaikaan televisiossa rakastavansa pornoa Subin reippaasti näkyneessä ohjelmamainonnassa, niin missä olemme tulevaisuudessa? Missä olemme seksin vapauttamisen ja arkistumisen myötä? Playboyt olivat tiskin alta myytäviä hyshys-juttuja aikoinaan, mutta tänä päivänä huippukivat slerbat heiluvat tavallisina arki-iltoina 50 tuumaisella näytöllämme olkkarissa. Myös vaginat ja emättimet ovat olleet ennätyskuivia lähivuosina. Jokainen nuori poika on varmaan kovin hämmentynyt siitä miten vaivalloinen värkki naisilla on, kun sitä pitää alvariinsa voidella ja huoltaa, ainakin jos alapäävoidemainosten ja liukkareiden mainonnan tulvaa on uskominen. Onko porno ja seksi kohta jo niin perushuttua arjessa että 5-vuotiaillekin saa selittää niiden olemassaoloa?  ”Tämä nyt on tämmöinen aikuisten lelu. Kröhöm.”

Mitkä ovat suunnan uhkakuvat?

Se että orgiat tuodaan päivänvaloon missä lapset voivat ne nähdä, paikkoihin minne ne eivät sovi? Se että telkkarissa vilkkuu römpsiä iltakuudelta? Se että jemman sijaan pidetään lelut rohkeasti esillä makkarin yöpöydällä. Tuskin sentään vielä vähään aikaan mutta minne olemme matkalla?

Samaa ihoa se on kuin naamakin, sanoi ätini kun juoksi alasti järveen naapureiden nähden. Se on hyvä asenne, mutta missä vedetään luonnollisuuden paljastamisen rajat? Seksihän on luonnollista ja sen harjoittaminen täysin hyväksyttävää. Tarvitsemmeko K18 rajoja vai tippuuko ne aina vaan alemmaksi? Meneekö näissäkin asioissa kohta rajumpi ja rajumpi aina vaan tavallisemmaksi, kuin Jenny Vartiaisen epätoivoisen julkisuushakuinen Fifty Shades of Greyn jälkimainingeissa kirjoitettu säälittävä teos ”Turvasana” on täysin salonkikelpoinen radiosoittari? Ei olisi ollut jokunen vuosikymmen sitten.

Mielestäni suunta on ollut hyvä tähän saakka, mutta nyt tuntuu että rupean omien lasten myötä vähitellen sovittelemaan sitä kukkahattua päähäni. Seksi ja seksuaalisuus ei ole ruma eikä hävettävä asia, mutta se on suunnattu aikuisille ja asiallinen seksuaalikasvatus nuorille.

Tavoittaako markkinavoimat aina vaan nuorempia ja meneekö mainonta osittain pahasti ohi kohdeyleisön? Miksi esimerkiksi asialliset mainstream kanavat haluavat ottaa K18-suunnattua mainontaa päiväohjelmistoonsa, kun niin moni ne kuullessaan ottaa ja vaihtaa kanavaa?

 

Mielestäni lapsuus saa olla lapsuus- ilman seksiä joka nurkan takana, ilman että päiväsaikaan tarvitsee vaihtaa kanavaa kolme kertaa yhden automatkan aikana.

Pornon ja aikuislelukauppiaiden on toki myös mainostettava ja tuotava itseään julki jollakin lailla -ymmärrän sen. Mutta tulisiko markkinoinnin lakien ja suositusten kuitenkin pitää silmät auki kehityssuunnan suhteen, ennenkuin on liian myöhäistä enään peruuttaa?

Oletko sinä samaa mieltä? Kirjoitustani saa jakaa! Oletko eri mieltä? Saat jakaa silti.

<3 Paulina

*ps. jutussa on pari mukatotuutta. En katso pornoa makkarissani, vaan OC:n Täydellisiä Naisia salaa puhelimeltani. En myöskään katso kympin uutisia vaikka juttu saattaa siihen viitata.

Julkaistu alunperin 20.5.2018, uudellenjulkaistu teknisten haasteiden takia.

Ladataan...
Manic Fat Mom

Noniin, tiedän olevani auttamattoman myöhässä listan kanssa tällä kertaa, mutta kevään kiire on vaan verottanut omansa... Lasten kanssa on hoppu, kodinhoito laahaa perässä kuten aina, polveni on edelleen risa kuten viime blogikirjoituksessani totesin, ja jollain ilveellä pitää tässä vielä ehtiä puolisonkin asioita hoitaa kun meidän pihasta olisi tarkoitus saada parikymmentä mehiläispesää liikkeelle kohteisiinsa... Mutta blogi ei hiljene, ei edes kesäkuukausiksi vaikka kaikki viisi muksua olisikin kotona. Ollaan sitä ennenkin vähillä yöunilla eletty ellei muuta. Sitäpaitsi en aio päästää rakkaita lukijoitani niin helpolla että blogini hiljenisi.

Mutta, asiaan, eli Huhtikuun Luetuimmat oli... (drumroll):

1. Öiset kauhunhetket vauvan kanssa

Yllättäen reunoiltaan hieman synkänpuoleinen ja ahdistunut kirjoitukseni nousi huhtikuun luetuimmaksi.

 

2. Munat Syynissä

Vastapainoksi tämä kirjoitustaiteen lippulaiva seilasi toiselle sijalle :D

 

3. 10 merkkiä että on aika Laihtua

tämä oli kovin suosittu. Se sai varmasti sinutkin joko hymyilemään, laihduttamaan tai olemaan entistä tyytyväisempi itseesi. Lue jos missasit!

 

+1 omavalintani on tällä kertaa Mistä Isorintaisille Hyviä Rintaliivejä?

Yleensä omavalintani kohdistuu syvällisempiin kirjoituksiini tai pidän itse joskus hieman jopa huumorijorinoistani (en väitä että te pitäisitte, tietysti omat vitsit ovat niitä parhaita). Tällä kertaa valitsin kuitenkin jutun jossa kerron minulle kovin tärkeästä asiasta.

Kestä vielä seuraavatkin kuukaudet parissani, laatua on tulossa. Tai sitten ei, en takaa mitään. <3 Paulina

Seuraa Manic Fat Momia Lilyssä (klikkaa sivupalkista) tai Blogit.fissä. Tykkää facesivuistani, niin kuulet sitä kautta uusimmista julkaisuistani. Instagram-sivuni löydät tästä, ja Bloglovin´issa voit seurata tästä. Voit myös laittaa sähköpostia osoitteeseen manicfatmom@gmail.com mikäli sinulla on asiaa minulle.

Julkaistu alunperin 15.05.2018, uudellenjulkaistu teknisten haasteiden takia.

Pages