”Jäi ahkera työsi muistoksi meille, hyvän sydämes ohjeet elämän teille. Sä aina muistit ja huolta kannoit, et paljon pyytänyt vaan kaikkesi annoit.”

Monta kertaa olen hautajaisissa kuullut arkun äärellä nuo sanat. Joskus miehen, mutta useimmiten sanat lausutaan naisen arkun äärellä. Minunkin äitini hautajaisissa värssy luettiin monta kertaa.  Tunnustuksen saaminen omasta uhrautuvasta vaatimattomasta työstä toisen eteen on vähintäänkin kohtuullista sanoa ääneen edes hautajaisissa. Värssy on kaikessa kauneudessaan alkanut ärsyttämään minua. Värssyssä itsessään ei ole mitään vikaa, mutta sen piiloviesti on surullista nieltävää.

Onko ikään kuin niin, että kunnon ihminen on sellainen, joka ei pyydä mitään itselleen vaan kantaa ainoastaan huolta muista? Silloin vaarana on se, että ei tunnista omia tarpeitaan, vaan marttyyrimaisesti uhrautuu ja tekee yli voimiensa. Ja katkeroituu. Suoriutuu kuin kone. Ja saa lopulta bournoutin.   

Omasta jaksamisestaan on ensiarvoisen tärkeää pitää huolta. Varsinkin silloin jos on sattunut saamaan lahjaksi lapsia. Hyvinvoiva vanhempi jaksaa pitää huolta myös perheestään. Tänään kysyn itseltäni, millaisen kuvan aikuisuudesta ja elämästä ylipäänsä haluan antaa lapsilleni? Sekä toisista että itsestä huolehtiminen voivat molemmat mennä överiksi. Tasapainoilen omien ja toisten tarpeiden kuulemisen välillä. Ja niin tekevät lähes kaikki ruuhkavuosien pyörteissä olevat. Välillä tasapaino onneksi löytyy. Aika usein on tehtävä kompromisseja.     

Muistuttelen päivittäin itselleni, ettei elämäniloa ei voi siirtää lapsilleen, jos ei itse sitä koe. Iloista viikonvaihdetta!