Ladataan...
mattiseppo

Pohjois-Karjalan kylän elämä muutama vuosikymmen sitten on toisenlaista kuin nykymeno Kehä III:n sisäpuolella tai kaupunkinuorison elämäntapa suuressa maailmassa. Tämän tarinan ”Sieppari ruispellossa” on erilainen kuin J.D.Salingerin henkilöt mutta elämän maku on käsin kosketeltavan verevä.

 

Heikki Turusen kirjan kieli on värikästä ja rajua. Puhuivatko esi-isämme näin karkeasti toisilleen? Kohdeltiinko sisällissodan Suomessa näin kaltoin on oman kylän ihmisiä? Kyllä kohdeltiin – muuallakin kuin Koppelovaarassa. Romaanin nimi on ”Tie, totuus ja elämä”. Jeesuksen sanat sopivat hyvin kuvailemaan arkielämän kiemurat. 

 

Pekka Miettisen murhan alkutahdit lyötiin pirtin lämmössä ja loppupätkät raa’asti järven jäällä. Sisällissodan traumat ovat Suomessa kestäneet sukupolvien yli – Heikki Turunen kertoo tämän selkokielellä. Kirjan lukemisesta kannattaa pidättäytyä, jos tuntee saaneensa jo liikaa ihmisten pahuuden kuvauksia.

 

Jeesuksen vertaukset ovat aikanaan liittyneet arkielämään. Tämän romaanin tie on lapioin ja konevoimin tehtävää tietä mutta romaanin myötä se kasvaa myös totuuden tieksi ja lopulta sovinnon ja elämän merkiksi.

 

Grönroos ei ole Jeesus mutta tapahtumien, totuuden ja elämän kaivamiseen esille riittää, että hän voisi olla Jeesus. Koppelovaaralainen paruusia on kaikessa kuvitteellisuudessaan mitä väkevin tosiseikka. Isien pahat teot kantautuvat kolmanteen ja neljänteen polveen ja heiluttelevat koko kylän elämää. 

 

Tiekokous on Jeesuksen läsnäololle toki Turusen luoma omaperäinen ympäristö mutta toimii sukupolvien traumojen katkaisussa hyvin.

 

Heikki Turunen, Tie, totuus ja elämä. WSOY 2012.

 

Ladataan...
mattiseppo

Hammaslääkärin tuolissa olen usein havahtunut yksiselitteiseen kysymykseen. Minun yhden hampaani hoitoon tarvitaan korkeasti koulutettu asiantuntija. Kuka on se asiantuntija, joka osaisi hoitaa sielua yhtä huolellisesti ja ammattitaidolla kuin hammaslääkäri potilaan yhtä hammasta? Tällä asiantuntijalla pitäisi olla hallussaan viimeisin ajantasainen tieto ja huolellinen ote tehtäväänsä.

 

Millaista on ajantasainen tieto ja keskustelu uskonnosta? Viivyn tässä hetken muutaman tuoreimman puheenvuoron äärellä. Kirjojen nimet ovat kirjoituksen lopussa.

 

1. Yksityiskohtia tutkiva tiede

 

Kari Enqvist sanoo, että häntä kiinnostaa tiedon ja uskon suhde sellaisena kuin se näyttäytyy reaalisessa todellisuudessa pikemmin kuin filosofien kirjoituksissa. Reaalinen todellisuus voisi tässä tarkoittaa nykyhetkeä, yritystä päivittää uskoa koskevaa keskustelua. Enqvistin lähtökohta on tutkijan asenne, jolle on tyypillistä pyrkimys totuuteen mutta samalla erehdysten ja väliaikaisuuden sietäminen. Parhaimmiltakin tuntuvat teoriat vanhenevat tai osoittautuvat virheellisiksi.

 

Hän kaipaa kirkolta nöyryyttä ja rehtiyttä. Kirkko alkaisi puhutella, jos sen edustajilla olisi valmius antaa tunnustus: olen erehtynyt. Tiedeyhteisö ja kirkko ovat molemmat totuuden asialla mutta toimintakulttuurit ovat erilaiset.

 

Kirjaa lukiessa havahtuu siihen, että tiedämme oikeastaan aika vähän siitä, mitä tiedemiehet tekevät. Enqvist kuvailee oman kirjansa teemaa päinvastaisen suunnan tutkimusmatkana: hän on halunnut nähdä mitä uskovat tekevät.

 

Kari Enqvist toteaa, että myös uskovan ihmisen maailmankuva voi olla tieteellinen. Maailmankuvansa päälle kukin – olipa uskova tai ei-uskova - liittää omia näkemyksiään. Maailmankatsomus on maailmankuva lisättynä etiikalla ja estetiikalla. Kirjoittajaa ärsyttävät raamatunlauseiden hokijat ja heppoinen käsitepuuro. Hän ei sinänsä asetu kirkkoa tai uskoa vastustamaan. Hän vain toteaa, ettei niillä ole hänelle merkitystä – vaikka hän on tehnyt aiheen parissa huomattavan työn, tutustunut kirjoituksiin ja vieraillut erilaisissa uskonnollisissa tilaisuuksissa.

 

Tiede on nykypäivänä hyvin pienten yksityiskohtien selvittämistä, testaamista, erehtymistä ja uudelleen yrittämistä. Uskonnon maailma on tieteeseen verrattuna niin toisenlainen, että Enqvist ei pidä tieteellistä uskon vastakohtana. Hän viittaa menneisiin vuosisatoihin ja niiden asenteisiin ja toteaa, ettei uskon vastustaja, paha maailma ole sama kuin tieteen maailma. Maailmankuva on yksi asia. Toinen on se, että tieteen tuloksia ja sovellutuksia voidaan käyttää myös pahoihin tarkoituksiin ja silloin on kysymys maailmankatsomuksesta, toimintaa ohjaavista arvoista.

 

Kirjoittaja on kouliintunut tieteen maailmassa. Siksi hän sanoo, että ”erimielisyys, epäily ja kriittisyys ovat voimia, jotka jalostavat ihmiskunnan ajatuksia”. Kyllä kai näitä taitoja harjoitetaan uskovienkin piireissä. Soisi kuitenkin, että ne tähtäisivät yhteiseen päämäärään ja uskon entistä todempaan ja rehellisempään esillä pitämiseen. Tieteen kovassa maailmassa erilaisuutta ja kovaa kilpailua sitoo yhteinen päämäärä ja tieto siitä, että useimmat tulokset ovat väliaikaisia. Uuden teorian kehittäjä tietää, että hänen keksintönsä tulee vanhenemaan tai jäämään erehdysten koppaan. Tiede on totuusyhteisö, koska sen ideana on koko ajan mennä eteenpäin ja korjata tuloksiaan. Kirkko on totuusyhteisö, koska se on saanut ilmoituksen totuudesta.

 

Kari Enqvistillä (58v) on mittava tieteellinen ura. Hän on teoreettisen fysiikan ja kosmologian professori ja vuodesta 2010 akatemiaprofessori. Kosmologia on maailmankaikkeuden rakennetta ja historiaa tutkiva tiede. Kohde on siis suurin mahdollinen, vaikka tiedettä kuvaillessaan Enqvist sanoo sen olevan pienten yksityiskohtien parissa työskentelyä.

 

 

2. Minun naiivi uskoni

 

Jari Ehrnrooth ( 53 v) on akateeminen henkilö, kirjailija, kulttuurihistorian ja sosiologian dosentti. Hän on julkaissut sekä kauno- että tietokirjallisia teoksia. Tietämättä uskon -kirjan yksi teema on rakastuminen. ”Hengellinen etsintäni olin kauan suunnatonta. Sitten rakastuin.”

 

Helsingin Sanomien arvostelija Jussi Ahlroth totesi 2.12.2012, että kirja on ”eräänlainen tunnustus”. Ehrnroothin kirjan keskeinen käsite on ”uskontunto”. Hän tuntee kristillisen perinteen ja esimerkiksi luterilaisen kirkon tunnustuskirjat. Kirjan paras anti on yksilöllisyys. Hänen maailmansa on fyysinen, juokseminenkin on hartautta. Kirjoittaja liikkuu sujuvasti filosofian maastossa ja rakentaa ristiriitaisiakin mielikuvia: ”Minusta on selvää, että Jumala ei ole olemassa. Hän on jotakin muuta.”

 

Ehrnrooth päivittää uskonnollista keskustelua uskontunto -käsitteensä avulla yksilölliselle kokemisen tasolle. Jollain tavalla tämä on oleellinen uusia uskontokeskustelun kirjoja yhdistävä tekijä. Kirjasta voi sanoa, että se sopii nykyihmiselle, yksilölliselle pohdiskelijalle ja kokijalle. Tekijä antaa myös älyllistä haastetta tyyliin ”uskonnottoman uskon tunnustus”.

 

Ehkä Hesarin arvostelija ei oikein tiennyt mitä uskon tunnustaminen voisi olla, siksi ”eräänlainen” tunnustus on hyvä luonnehdinta. Ehkä se voisi olla uskovan nykyihmisen tavoite: pukertaa ilmoille  oma, naiivi tunnustus.  Jari Ehrnroothin kirjan äärelle omakohtaisuus puhuttelee, vaikka/koska hän samalla liikkuu sujuvasti myös perinteen maastossa

 

3. Totuus ei ole pysäytetty nykyhetki

 

Perinne kuuluu uskoon mutta usko ei ole vain perinne. Johannes Ojansuu liittyy tieteen ja totuuden ymmärryksessään ajankohtaiseen teemaan, johon Enqvistin yhteydessä jo viittasin. ”Totuus ei ole pysäytetty nykyhetki vaan sillä on paitsi historiansa myös tulevaisuutensa. Järkevä tieteellinen tieto vapauttaa meidät paitsi luulosta niin myös varmuudesta.”

 

Johannes Ojansuu (51 v) on filosofi, filosofian opettaja ja kirjailija. Hänen tutkimuskohteinaan ovat filosofinen antropologia ja mielen filosofia. Ojansuu viittaa myös yleisemmin elämäntapamme aiheuttamiin ongelmiin: Kartta, jonka ”totuuksillamme” (kasvu, tehokkuus, piittaamattomuus) olemme piirtäneet, ei ehkä enää ole luvatun vaan tuhoutuvan maan kartta.

 

Humanismin ydin on ihmiseksi tyytymisessä, ei sen voittamisessa. Ojansuun viesti on ymmärrys ihmisen rajallisuuden siunauksesta. Ojansuu sanoo, että oikeaoppisuuden ja varmuuden hylkäämistä voidaan pitää yhtenä armollisuuden ulottuvuutena.

 

Ojansuun kysymykset ovat olennaisia ja avoimia: Mitä minun Jumalalleni on tapahtunut? Onko jotain, jota voisin kutsua Jumalaksi? Miten Jumala meille - nykyaikana - paljastuu ajattelussamme?

 

4. Millainen on luonteva tapa puhua Jumalasta?

 

Anna Kontula toteaa, että vuosituhantisessa ketjussa hänen sukupolvensa on ensimmäinen, jolla ei ole luontevaa kosketuskohtaa uskontoon. Hänen kirjansa on rohkea, helppolukuinen ja syvällinen apu uskontokeskusteluun

 

Anna Kontula on porilaissyntyinen, 35 -vuotias Vasemmistoliiton kansanedustaja, yhteiskuntatieteiden tohtori ja tutkija.

 

Kontulan lähtökohta on ilmeisen oikea arvio suomalaisesta uskontokeskustelusta: sitä ei juurikaan ole. Hän sanoo pyrkivänsä ymmärtämään uskon sisäistä dynamiikkaa ja välttää ”uskontotieteen ja vakaumuksellisen ateismin ulkopuolisuudet”.

 

Kirja on kahden ihmisen, Saaran ja hänen tätinsä Astan keskustelu. Asta lähetti Saaralle ikonin, jonka Saara tuli palauttamaan. Siitä aukeni syvällinen keskustelu uskon selittämättömästä salaisuudesta. Asta toteaa, että nöyryys on hengellisen etsinnän tärkein työväline. Juuri tästä kirja kertoo.

 

Mikä on luonteva tapa puhua Jumalasta? Tätä jäin miettimään. Asta toteaa, että puuhakkaiden seurakuntien ohessa elää hiljaisuuden ja vetäytymisen perinne. Kirkkokin samaistui uuden ajan tieteen maailmaan ja ryhtyi arvioimaan Jumalasta esitettyjä väitteitä tosina tai epätosina. Näin hukattiin tuo toinen tapa, hiljaisuuden ja mystiikan monitulkintainen ja kokemuksellinen usko.

 

Yhteenveto

 

Näitä teoksia lukiessa mieleen piirtyy muutama oiva tienviitta: nöyryys ja rehellisyys, omakohtaisuus, oman rajallisuuden hyväksyminen. Ajankohtaisuus on sen ymmärtämistä, että usko elää hiljaisuudessa ja oman rajallisuuden kokemuksessa. Usko ripustautuu sanaan mutta ei ole vain puhetta. Ei edes ajankohtaisinta mahdollista puhetta. Mutta kuitenkin: omakohtaista juoksemista, hiipimistä ja pää pystyssä kävelyä. Minulla on tällaisena ja näillä tunnoin oikeus olla kristitty!

-  

 

Kari Enqvist, Uskomaton matka uskovien maailmaan. WSOY 2012

 

Jari Ehrnrooth, Tietämättä uskon. Kirjapaja 2012

 

Anna Kontula, Mistä ei voi puhua. Kirja uskosta ja uskonnosta. Into 2012.

 

Johannes Ojansuu. Pyhyys. Rajalla oleva ihminen. WSOY 2004.