Heikoilla jäillä

bambi2.jpg

Hyvää joulua!

Palasin taajudelle nopeammin kuin arvasinkaan. Olen nimittäin juuri nyt yksikseni ja minulla on vaan ja ainoastaan aikaa. En lähtenyt tänään tapaamaan mummoa enkä isää, vaikka alunperin niin pitikin. Auto olisi ollut täynnä, eikä toinen veljistäni olisi mahtunut kyytiin. Annoin hänelle paikkani. Ihan siitäkin syystä, että en olisi jaksanut niin pitkää päivää. Sosialisoida, seurustella, sukuloida. Ei. Minulla on myös niin kauhea yskä, että olisin pelännyt mummoni puolesta, että hän vielä saa sen itselleen. Ei hyvä.

Heräsin puoli seitsemältä kyllä, niinkuin toisetkin, kävin pienellä aamiaisella ja palasin takaisin sänkyyn vaan loikoilemaan. Puhuin tunnin puhelun J:n kanssa, olen siivonnut näiden kodin, syönyt, vähän meikannut, juonut kolme kuppia kahvia, vaihdoin pyjaman äsken vasta kolitsiasuun ja kohta avaan punaviinipullon. Ajattelin myös aloittaa viimeinkin kirjojen lukemisen. Mulla on mukana niitä kolme. Eilen lueskelin (katselin) veljeni Hukleigur Dagssonin kirjoja kippurassa nauraen. Syötiin hyvää ruokaa, (mitä (kokki)veljeni oli valmistanut), syötiin aivan liikaa suklaata, nukuttiin päiväunet, juotiin viiniä, pelattiin Scrabblea, leikittiin Patrikin kanssa, jne. Toiset saunoi, minä en valitettavasti tämän tuoreen nenälävistykseni vuoksi pystynyt, vaikka olenkin himosaunoja. Mulla oli päällä ihana uusi punainen lahjaksi saatu mekko ja sydän -kaulakoru. Ja onnellinen olo.

Kaikki meni eilen muuten oikein hyvin, mutta sain iltapäivällä todella pahan ahdistuskohtauksen, pitkästä aikaa. Menin niin mutkalle ja solmuun, että makasin pari tuntia patjalla ja potkin seinää. Pidin tyynyä vaan mun naaman päällä ja kyyneleet valui kuin tyhjästä. Mua oksetti ja kuristi. Dissosioin. Mielessä pyöri vaan vihaisia ajatuksia. Onneksi Liisa tuli mun viereen makaamaan ja sain jutella sen kanssa ja purkaa ajatuksiani ja oloani. Muistan sanoneeni, että mun tekisi mieli hajottaa ihan kaikki. Kohtaus uuvutti ihan hirveästi ja senkään takia en tänään olisi voinut kuvitellakaan lähteväni mihinkään. Halu olla yksin voitti nyt kaiken muun. Pari tuntia mä siinä eilen makasin, yhdessä ja samassa asennossa, ja sitten alkoi helpottaa ja pystyin mennä syömään. Aivan kuin mitään ei koskaan olisi tapahtunutkaan.

Nytkin ylävatsassa ahdistus vähän kiemurtelee. En oikein täysin tarkkaan tiedä mistä se on tullut, mutta olo tuntuu kivuliaalta ja hankalalta. Ehkä mun täytyy purkaa tää nyt jotenkin, vaikka lukemalla jotain hyvää kirjaa. Keskittymällä ihan johonkin muuhun. Ne positiiviset osastokokemukset saanee jäädä tältä erää, en taida jaksaa nyt mielessäni palata niihin ympyröihin. Ja vaikka mulla on nyt oikeastaan tämän viikon ajan ollut aika hyvä, jopa onnellinenkin fiilis ja olen ollut läsnä tässä maailmassa, en missään omassa kuplassani, en ole juurikaan dissosioinut, eikä mua ole kauheasti ahdistanut tai masentanutkaan, niin musta tuntuu silti, että seison heikolla, pettävällä jäällä, joka ei ehkä kestä. Että pian se pinta särkyy ja humahdan kokonaan pilkkopimeään, jääkylmään veteen, haukon henkeä ja yritän räpiköidä kaikin voimin takaisin ylös. Mutta onnistunko?

 

”The enemy in my bed

When the voice in my head

Tells me I should treat myself better

I know you don’t mean to be mean

When you’re hurting you’ll see

You can see just how dark it is getting”

Kommentit (2)
  1. Oon lueskellut sun blogia satunnaisesti jo vuosia sitten, nyt jostain syystä palasin tänne ja luin nykyisiä kuulumisiasi.
    En voi kuin ihmetellä ja kiittää, kuinka rohkeasti ja avoimesti kerrot elämästäsi. Hyvä ystäväni on vakavasti masentunut ja nää sun tekstit auttoi mua jotenkin ehkä ymmärtämään hänenkin elämäntilannettaan paremmin.
    Mulle tuli sun kirjoituksista sellainen olo, että olet toipumassa ja nousemassa tuhkasta kuin Fenix-lintu. Vaikka se ei susta nyt tuntuisikaan siltä, niin nään sut jo sieluni silmin tulevaisuudessa: uutena, vahvana naisena. Tekisi mieli halata sua ja sanoa, että olet ihana! Voimaa! <3

    1. Oih! Kiitos ihanasta kommentistasi!

      Elämä on tosiaan hiukan erilaista, kuin silloin vuosia sitten, kun blogin kirjoittamisen aloitin. Ja niin on blogin sisältökin muovaantunut hiukan sitä(kin) myötä 😉 Kiva kuulla, että olet kuitenkin matkassa edelleen! Ja erityisen kiva on kuulla siitä, että tekstini antavat ymmärrystä tästä tilanteesta / sairaudesta. Ja vielä parempaa on kuulla, että uskot minuun. Siihen, että olen toipumassa ja pääsemässä eteenpäin. Se antaa valtavasti voimaa minulle. Toivottavasti sairastunut ystäväsi voisi / jaksaisi lukea tekstejäni ja saisi ammennettua niistä itselleenkin uskoa, että kaikki menee ohi aikanaan. Mikään ei kestä ikuisesti. Ei tämäkään.

      Toivon kaikkea kaunista & hyvää sinulle ja onnea uuteen vuoteen 🙂

Kommentointi suljettu.