I’ll never stop.

Pahoittelut pienestä tauosta. Blogi on ensisijaisesti ajatusteni purkupaikka ja mikäli en ole motivoitunut kirjoittamaan, tekstiä ei yksinkertaisesti synny.

Viime lauantaina (eli toissapäivänä) oli mun toinen akupunktiohoitokerta. Olin hiukan tuttuun tapaan ”sumussa” sinne mennessä, mutten lähellekään niin paljon, kuin ensimmäisellä kerralla. Ensimmäinen hoito oli hiukan selkeyttänyt (päätä ja oloa) ja tuonut toivottua energiaa päiviin, jopa niin, että se on vaikuttanut epäsuotuisasti nukkumiseen. Heräilen nimittäin useita kertoja yössä. Uni on myös kevyttä, eikä se oikein virkistä (tätä tosin oli jo ennen hoitoakin). Daphne sanoi, että maksa toimii paremmin, ja se selittääkin lisääntyneen aktiivisuuden.

Neuloja laitettiin jälleen korviin, silmien väliin, korvien alle, hmm, jalkoihin, käsiin ja ranteisiin. Osittain samoja paikkoja kuin ensimmäisellä kerralla, jonkin verran eri. Olo oli hoidon aikana ja sen jälkeen suorastaan euforinen. Hymyilin. Daphne sanoi, että sykkeeni on voimaakkaampi (suora lainaus ; much more powerful) ja energia virtaa paremmin. Samaisena päivänä kuitenkin kaikesta hyvästä fiiliksestä huolimatta illalla pitkästä aikaa dissosioin.

Olin touhunnut kaikenlaista akupunktion jälkeen ja tulin lopulta hiukan kiireellä (ja huonolla syönnillä) kaupan kautta kotiin. Jenna oli tulossa mun luokse illalla ja minun oli ollut tarkoitus valmistaa meille ruokaa ja tiskata. En pystynyt kumpaankaan. Mulla oli tosi levoton olo. Jennakin sen tultuaan heti huomasi. Istahdin hetkeksi istumaan pöydän ääreen, join vettä ja totesin ääneen, että tuntuu, kuin olisin ihan minimaalisen pieni. Mittasuhteet alkoi heittää. Aloin uuvahtaa, väsähtää ja haukotella.

Jonkun tovin siinä itseäni keräiltyä yritin alkaa kokkaamaan, mutten muistanut samalla yhtään, mitä olen tekemässä, enkä löytänyt tavaroita, mitä olin etsimässä. Yhtäkkiä oma keittiö tuntui ihan vieraalta paikalta ja oli vaikea toimia suunnitelmallisesti. Pystyin kyllä kommunikoimaan Jennan kanssa, mutten kyennyt toimimaan. Menin lopulta lattialle istumaan selkä seinää vasten, jalat suorana. En saanut nostettua enää katsetta. Mulla oli sylissä (välillä otsalla, rintaa vasten, ranteita vasten) pakastepussi ja Jenna antoi minulle sellaisen ihanan pienen maadoituskivenkin (voimakiven) avuksi. Ja Jenna tiesi mitä sanoa, miten rauhoitella. Olo oli tosi tukala ja päässä humisi. Sitten alkoi valua kyyneleet, kuin tyhjästä. En mielestäni itkenyt (?) Sisällä on vaan jotain tuskaa, joka tulee aina palasina ulos. Jenna teki mulle myös sellaisen harjoituksen, joka rauhoitti mua tosi hyvin ja toi takaisin tähän hetkeen. Olin tuon jälkeen aika uuvuksissa. Viimeksi olen tainnut (about vastaavalla tavalla) dissosioida joulun aikaan. Harvemmin nykyään kohtaukset on noin hankalia.

Syötiin ja alettiin katsoa Emma -gaalaa. Sitten mulle iski voimakas fyysinen ahdistus. Ilman mitään sen ihmeempiä ajatuksia tai tunteita. Vatsaan sattui, ihan kuin olisin jännittänyt ja kädet tuntui ihan mielettömän raskailta ja suurilta. Sydän hakkasi tosi voimakkaasti ja nopeasti. Mun oli pakko ottaa lääke, se onneksi auttoi. Nukahdin nopeasti ja nukuinkin kohtuullisen hyvin. Olin mennyt yöllä ihan Jennan kainaloon ja viereen ja iholle luullen sen olevan eräs toinen. Aamulla molempia nauratti.

Eilen aamulla olo oli vähän epäselvä, tein kuitenkin kaikki suunnittelemani asiat ihan suunnitelmien mukaan. Iltapäivällä alkoi hiipiä pieni ahdistus ja synkät ajatukset otti vallan. Kotona päätin sitten ottaa sen sijaan lääkettä, kuin jäädä taistelemaan todella hankalien ajatusteni kanssa. Väsyin, niistä tuli ihan kummallinen olo. Jenna tuli illalla ja mentiin ajoissa nukkumaan. Mua oksetti, mutta sain kuitenkin unta.

Tänä aamuna menin tapaamaan Markea ja Mineaa. Läsnäoleminen tuntui haastavalta. Välillä huomaan, miten vaikea mun on ylläpitää keskustelua, kun pää ei pysy mukana. Tai miten paljon sosiaaliset tilanteet vie mun voimia, vaikka tottakai ne myös antaa ja ovat tärkeitä mielenterveyden kannalta. Meillä oli kivaa ja Minea on aivan ihana hymyilevä pieni tyttö, jonka hymy tarttuu.

Tapaamisen jälkeen kävin yksikseni keittolounaalla ja menin akupunktioon. Se oli nyt kolmas kerta. Keskusteltiin, miten olen voinut edellisen kerran jälkeen. Kerroin lauantaista. Kerroin eilisestä. Kerroin, että mulla on sumuinen ja epätodellinen olo. En saanut käsiäni hoidon aikana mukavasti ja niiden siirtäminen sattui ihan todella paljon (kiitos neulojen) niin olin koko hoitokerran tosi hermostunut. Jouduin tunnin ajan pitämään käsiäni epämukavasti jännittyneenä. Se ei kuulemma ole tarkoitus. Mun olisi pitänyt kutsua hoitaja paikalle, että hän olisi asetellut käteni mukavammin. Tiedän tehdä niin jatkossa. Hoidon jälkeen olo oli kaikesta hermostuneisuudesta huolimatta kuitenkin rentoutunut ja verrattaen selkeämpi. Jälleen kerran. Daphne sanoi, että pulssi on jälleen voimakkaampi ja keho toimii paremmin. Hän myös kehui, että minulla on ”viisaat aivot”, kun ne oppivat muutamasta kerrasta toimimaan oikealla tavalla. Mielen ja kehon välille täytyy saada yhteys. Siitä se puhuu. Ja siitä, että on paljon käsittelemättömiä tunteita. Ja että mun täytyy päivittäin tehdä joogaharjoituksia, juoda paljon lämmintä vettä ja syödä vihreitä, eritoten rucolaa. Ostin tänään termospullon, että voin kuljettaa lämmintä vettä jatkuvasti mukanani. Tulee muuten juotua liian vähän. Lääkkeitä kuulemma tarvitsen, ilman niitä en pärjäisi vielä. Olen samaa mieltä.

Tänään hoitokerran jälkeen tuli kotiuduttani itku. Tuli ahdistus, kiukku, pelko, itku. Teki mieli huutaa. Aloin miettiä, että entäpä, jos akupunktio ei autakaan? Entäpä, jos en paranekaan? Entä, jos jäänkin tähän ”tilaan” jossa nyt olen.. Jossa en tunne suuria iloja, enkä oikein mitään, olen turta, tyhjyydessä? Olisiko minun pitänyt osata tehdä jotain toisin, ettei tilanne olisi koskaan mennyt näin pahaksi? Kysymyksiä kysymysten perään. Näitä tuttuja, jo itseäänkin toistavia kysymyksiä. 

Päätin hallita hankalaa oloani tekemällä oloni mukavaksi. Laitoin kynttilöitä ympäri kotiani, keitin vettä, vaihdoin rennot kotivaatteet, laitoin rauhallisen musiikin soimaan ja heitin joogamaton lattialle. Koska ahdistuneena lattia vetää puoleensa, hyödynsin kerrankin tilanteen niin, että aloin tehdä muutamia asanoita joogamatolla. Olenkin sen jälkeen istunut lattialla, joogamatolla kone sylissä koko illan. Tein kaakaota (johon laitoin aivan liikaa cayennepippuria), paistoin munakasta ja tein voileivät. Olen viestitellyt ystävien kanssa. Saanut lohduttavia sanoja. Tsemppaavia sanoja. Voimaannuttavia sanoja. Mulla on IHANIA ihmisiä elämässä. Haluankin loppuun jakaa niitä saamiani kauniita sanoja, sen sijaan, kuin mitä mun alunperin pitikään. Positiiviset ajatukset on aina kantavampi voima!

 

”Ei siinä varmaan muu auta ku yrittää olla kärsivällinen ja se olo paranee pikkuhiljaa. Et sinä sellaiseksi jää. Meillä kaikilla on muutenkin sellaisia päiviä, että ei jaksa jutella tai olla paras versio itsestään. Ehkä sinä vaan vaadit itseltäsi liikaa?”

 

”Elämä on täynnä yllätyksiä ja ihanuutta. Mä opetan sua näkemään sen. Ei hätää muru sä selviit tästä. Sä tarviit positiivisuutta sun ympärille. Hankitaan sitä. Sun pitää muistaa miltä kivat asiat tuntuu. Ole hetkessä älä vertaile menneeseen, vaikka se on vaikeaa.”

 

”Miksi myöskään vertaisit itseäsi johonkin sellaiseen, jota ei ole? Miia on nykyään paljon vahvempi ja pelottomampi, mutta vielä toipilas. Nykyinen Miia kaipaa aikaa. Uusi Miia on entistä ihanampi, älä siis vertaa entiseen!”

 

”Mun mielestä sä vaikutat nyt enemmän omalta itseltäs, sä naurat ja säteilet ja vaikutat hyvinvoivalta. Mut ymmärrän et varmasti se paha olo iskee välillä myös, ehkä enemmän sun yksin ollessa? Ennen susta huomasi sen, että oot vähän kuin ”sumussa” ja omassa maailmassa silloin, kun se sairaus oli pahempana, mutta sitä en oo susta enää huomannut aikoihin. Eli mun mielestä sä vaikutat ”normaalilta” (niinku tässä kukaan nyt kovin normaali on) ja hyvinvoivalta, mutta eihän ne kaikki tunteet tietenkään näy ulospäin. Ja kyllä se helpottaa. Siis sun vointisi on kohentunut niin huimasti, näin ulkoapäinkin katsottuna. Muista aallot, tämä on vain yksi matalampi kohta, kohta sä nouset taas ylöspäin!”

 

”Tosi ymmärrettävää että tuollaisen kohtauksen jälkeen taas epäilet paranemista ja kaikkia mahdollisuuksia, se on tosi luontaista ja ok, eli älä ainakaan siitä itseäsi ruoski tai syytä. Muista, että oireiden paheneminen on oireiden vähentymistä mutta ei välttämättä heti sitä, että ne loppuu kokonaan. Voi tuntua dramaattiselta kun tuleekin taas joku kohtaus pitkän ajan jälkeen mutta zoomaa taaksepäin ja jos voit niin totea, että viime kerrasta on PALJON aikaa eikä tämä tarkoita, että näitä alkaa taas tulla uudelleen ja uudelleen. Toivottavasti voit keksiä jotain mikä nostaa sun oloa edes vähäsen just nyt! Tärkeintä noissa hetkissä on, että tarjoat itselle niin paljon rakkautta kuin mahdollista, eiks niin. Kaikki järjestyy Miia, sä paranet, koko ajan!

16473441_10154290697428513_4889653140515001180_n.jpg

Kommentit (0)