Maria Nordin; ”Masennuksesta on tehty sairaus” – ANTEEKSI MITÄ?

Luin töistä päästyäni kotimatkalla Helsingin Sanomista kertakaikkisen mainion jutun koskien masennusta ja uupumusta. Juttu oli Tommy Hellstenin käsialaa. Juttuun pääset täältä. Noh, hetken kotona istuttuani selailin Instagramia ja katsoin Maria Nordinin Instastoorit – minut valtasi viha, suru, pettymys ja hämmennys. Miten KUKAAN voi päästää suustaan jotain noin harkitsematonta?

Maria kertoo, että miten Ylellä uutisoitiin, että synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kuulemma puhutaan liian vähän. Tästä Maria oli eri mieltä. Siitä puhutaan kuulemma aivan liian paljon. Neuvolassakin kysellään jatkuvasti miten voit ja mitä sinulle kuuluu – jonka minä itse koen pelkästään hyvänä asiana. Kuuluisikohan se kenties myös heidän työhönsä? Tässä nyky-yhteiskunnassa luodaan ajatusta, että pitäisi jaksaa ja on jaksettava – vaikkei jaksaisikaan. Muuten on huono äiti. Muistan omilta sairaala-ajoilta useampia äitejä, jotka olivat osastolla juurikin synnytyksen jälkeisen masennuksen vuoksi. Monet olivat sairastuneet esimerkiksi siksi, koska eivät saa nukuttua ja eräskin äiti oli sairastunut pitkän unettomuuden vuoksi kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Jokainen näistä äideistä kaipasi lastaan ja koki tilanteen pelottavana. Monia huolestutti, miten tietenkin oma lapsi vaistoaa sen, että äiti on etäinen, haluton ja omissa maailmoissaan. Ja juuri silloin, kun luodaan lapsen kanssa niitä tärkeimpiä siteitä ja kontakteja. Nämä äidit toden totta olisivat halunneet olla aivan jossain muualla, kuin mielialahäiriökeskuksen osastolla tai suljetulla.

Maria myös kertoo videoillaan, miten neuvoloissa on seinillä mainoksia ”Hei sinä masentunut äiti”. Ja sen jälkeen toteaa, ”minä, masentunut?” ja pyöräyttää silmiään. Nämä ”mainokset” ovat ihan todella tarpeen juuri niille, jotka ovat tuossa tilanteessa. Apua voi olla vaikea pyytää. Äiti voi kokea olevansa tilanteessa yksin. Ja nimenomaan kokea yllä jo mainitsemaani HUONOMMUUTTA siitä, ettei voi olla se paras mahdollinen äiti juuri syntyneelle lapselleen, vaikka kuinka haluaisi niin. Ja sehän on perusoletus synnytyksen jälkeen, oletetaan että äiti on onnellisuuskuplassa, vaikkei se aina mene niin. Ihana asia tietenkin on se, jos synnytyksen jälkeen voi hyvin ja voi olla siinä onnellisuuskuplassa – mutta kaikilla ei käy niin hyvä tuuri. Se ei ole valinta. Se on surullista, mutta siitä on mahdollista selvitä.

”Sairauksia mainostetaan ja luodaan”, ”Tuputetaan”, Maria sanoo. Olen itse niin eri mieltä. Ja niin on moni muukin. Tämä on niin vanhanaikaista ajattelua. Aivan kuin ihmiset haluaisivat olla sairaita. Tai sairastuisivat mainosten (!) tai niiden luomien mielikuvien voimasta. Kyseessä on aivan muut asiat. Itselläni ei ole lapsia, eli omakohtaista kokemusta juuri tästä synnytyksen jälkeisestä masennuksesta minulla ei ole, mutta vakavasta masennuksesta kyllä muuten. Ja tämänhän te jo tiesittekin blogiani seuranneena. Näissä Marian videoissa seuraava särähti ehkä eniten korvaani;

”Masennuksestakin on tehty sairaus, vaikka oikeasti on kyseessä se, että me ajatuksilla tuotetaan negatiivisia tunteita, sörkitään omaa aivokemiaamme niillä ajatuksilla mitä me tehdään ja tavallaan ollaan koukussa niihin negatiivisiin ajatuksiin, mutta onko se sairaus, niin mä olen vähä eri mieltä”

Jos minä olisin voinut ajatuksillani olla sairastumatta, luuletteko, että en olisi tehnyt sitä? MASENNUS ON SAIRAUS. Kun syöksykierre alkoi, oli tilanne mennyt liian pitkälle. Syitä tilanteen eskaloitumiseen oli paljon. Lukekaa se Hellstenin juttu, siinä on minun mielestä kaikessa yksinkertaisuudessaan selitetty se ”kaava”, miten ihminen sairastuu. Ja lisätäkseni siihen kaavaan sanoisin, että esimerkiksi tekemällä paljon töitä yritetään kenties täyttää jotain sisällä olevaa tyhjiötä, jotta saisi tekemästään työstä omanarvontunnetta. Kiitosta. Kunniaa. Ei rakasteta itseään ja sitten juostaan itseä karkuun. Ja sitä kautta väsytään lopulta niin, että seinä tulee vastaan. Ihminen on lopulta etääntynyt itsestään kauas. Uudelleenrakennus vie aikaa, mutta se opettaa aivan uusia tapoja kohdata itsensä ja pitää jatkossa itsestään huomattavasti parempaa huolta. Itsekin olen ollut täysin rajaton.

Masennuksessahan nimenomaan ongelma on se, että päässä ajatukset lähtevät sairautta itseään ruokkivaan kaavaan. Se vaatii töitä itseltä. Se vaatii tukea läheisiltä. Se vaatii ymmärrystä. Se vaatii jatkuvaa halua muutokseen. Sairaus vaatii APUA. Mutta tällaisia 1800-luvun ajattelutapoja ei kannattaisi julkisesti vaikuttavassa asemassa olevan ihmisen tuoda tänä päivänä mielestäni esille. Ystäväni laittoi hyvän viestin, että tuolla tavalla viedään niin taaksepäin kaikkea sitä työtä, mitä mielenterveysasioiden näkyvyydelle jatkuvasti yritetään tehdä. Ja ystäväni on varsin oikeassa. Hän myös totesi, että tuo on aivan sama, kun nauraisi esimerkiksi syöpäpotilaalle, että miksi menet ja keksit tommosta? Että ajatuksilla olet itsesi sairastuttanut. Mene töihin ja ole normaali. 

Maria toteaa; ”Mielestäni masennus on addiktio” Addiktio? Masennus on musta viitta, joka vääristää ajatukset, vääristää koko maailmankuvan, vie halun elää, vie tulevaisuuden näkymät. Se on kuin suo, se on selviytymistä. Siinä ei ole mitään, mihin olisit addiktoitunut. Siitä haluaa kaikin voimin eroon. Masennuksen läpilyövät pakko-ajatukset ja synkkyys pahimmillaan vie mukanaan. Se on tila, musta kupla, jonka sisällä olet, etkä pääse sieltä omin avuin ulos. Pahinta on, kun et tunne mitään. Tiedät, mitä missäkin tilanteessa tulisi tuntea, muttet tunne.

Maria oli saanut Instastoorin kautta seuraavan viestin, jonka halusin myös lainata tähän. Hän oli jakanut sen myös siis kaikkien nähtäväksi, lähinnä kai tukeakseen näitä omia ajatuksiaan:

”Työskentelen sairaanhoitajana psykiatrialla ja olen samaa mieltä kanssasi! Mikä surullisinta, moni masentunut ei edes tunnu haluavan parantua! Eli päästä niistä negatiivista ajatuksista. Todella vaikeaa yrittää hoitaa heitä. Ja koska potilailla on itsemääräämisoikeus, et voi pakottaa heitä edes ulos kävelylle raikkaaseen ilmaan vaan joudut antaa heidän maata sängyssä tekemättä mitään ja rypemässä negatiivisuudessaan ja itsesäälissään! Ei hyvä.”

Tuntematta tätä psykiatrialla työskentelevää sairaanhoitajaa, taitaa hän olla aivan väärässä ammatissa. Ainakin tuolla ajattelemattomalla kommentilla hän saa sellaisen kuvan, ettei ymmärrä sairastuneiden mielenmaisemaa oikeasti sen syvemmin. Osastolla silloin, kun itse sinne jouduin, oli paljon mielivaltaisia hoitajia, jotka käyttivät psyykkisesti heikon potilaan tilaa oman asemansa pönkittämiseen. Eräälle hyvin ylipainoiselle naiselle sanottiin, että ”liikkuisit sinäkin joskus”. Minulle sanottiin, että ”sinullahan on kaikki elämässä hyvin, niin mitä teet täällä. ”Älä itke, kun häiritset muiden ruokarauhaa”. Jne, jne. tilanne oli pahimmillaan sitä, että konttasin sairaalan käytäviä unettomuuden vedettyä fyysisen ja henkisen voinnin aivan tappiin ja hoitajat saattoivat vessaankin. Tavoitteeni oli selvitä. Tavoitteeni oli pestä hampaat, päästä ylös. Mietin etten ikinä selviä siitä. Olin positiivinen, onnellinen, elämässäni menestynyt ja kaikki oli päällisinpuolin hyvin. Ajatuksissani ei ollut mitään ”vääristymää”, mitä olisin lähtenyt tukemaan. Pelkoja ja ahdistusta oli. 

Pistin Marialle viestiä ja ilmaisin tuohtumukseni. Psykiatriset sairaudet ovat aivan yhtä vakavia ja koko ajan yleistyviä (voidaan puhua jo) kansantauteja. Näihin EI ole selityksenä pelkästään joku vääränlainen ajattelukehä. Silläkö se olisi ohi, että ajattelet ”olen onnellinen, minua ei mikään vaivaa, hip hei”. Minun mielestäni videot vähättelevät pahasti sairaita ihmisiä. Miksi sitten on sairaalat? Miksi on lääkitykset? Miksi on sähköhoidot? Miksi on terapiat? Miksi on ryhmäterapiat? Minkä vuoksi on Suomen Mielenterveysseura? Minkä vuoksi ihmiset päätyvät itsemurhiin? Itsetuhoisuuteen? Voisin kysyä yhtä, jos toista. Sairaalat eivät myöskään ole paikkoja, joissa tungetaan vaan lääkettä naamaan. Siellä painotetaan nimenomaan pääasiassa lääkkeettömiä ahdistuksenhallintakeinoja. Suomen Mielenterveystalon sivut tulee tutuksi ensikättelyssä (näitä Maria minulle suositteli, mutta tiesin nämä jo sieltä 2015 vuoden lopulta!) Hän myös sanoi, että terapia voi olla huonosta, kun käsitellään menneitä ja keskitytään niihin. Kognitiivinen terapia on kuitenkin ratkaisukeskeistä – sitä, että miten voisit jatkossa ajatella ja / tai toimia toisin. Miten omia ajatusvääristymiä muutetaan ja miten turvallisuutta luodaan. Mietitään, mitä voit tehdä oman jaksamisesi ja toipumisesi eteen. Millaisia ihmissuhteita tulisi välttää. Keskitytään rakentaviin kokemuksiin ja asioihin, joista saa voimaa. Ei märehditä menneissä.

Tämä koko asia sai minut vaan niin pois tolaltani, että en voi käsittää. Sain paljon ystäviltäni viestejä, miten juttu herätti heissäkin voimakkaita negatiivisia tunteita. Olen itse osa-aikaeläkkeellä tällä hetkellä. Teen töitä 18h / vko, koska en pysty ja jaksa tekemään enempää. Yritän hoitaa itseäni koko ajan ja muuttaa näitä vääristyneitä ajatuksiani. Kaikki ei ole vain itsestä kiinni. Minä en kuitenkaan OLE sairaus, minulla ON sairaus. Se helpottaa ajan kanssa ja sen kanssa oppii myös elämään. Se ei synny siitä, että itse keksit sen, vaan taustalla on usein trauma tai jotain muuta, mikä altistaa helposti masennukselle. Vielä tänäkään päivänä me emme tiedä, mikä kaikki masennuksen laukaisee, miten se toisilla uusii ja toisilla on vain lievänä, mitkä asiat edesauttaa sairastumista jne. Näitä kun on vaikeampi todentaa, kuin fyysisiä sairauksia, ja iskeä juuri oikeat lääkkeet. 

Tulin vain niin äärimmäisen surulliseksi, että julkisuudessa työtä tekevä ihminen antaa tällaisia todella vääränlaisia (VÄÄRISTYNEITÄ!) ajatusmalleja ihmisille. Ne, jotka eivät ymmärrä sairautta tai eivät osaa tukea läheisiään, tuskin nämä videot katsottuaan osaa tukea yhtään sen enempää – päinvastoin. Ja jokainen masentunut varmasti kokee vaan entistä enemmän huonommuutta, kun tällaista julistetaan, että suoraan suomennettuna se on sairastuneen oma vika. Omasta päästähän se on kiinni ja siitä miten ajattelee. Eikun vaan ulos kävelemään raittiiseen ilmaan jokainen ja positiivisia ajatuksia. Voi hyvä luoja.

Olen puhunut.

—-

Edit: YLE -tieteen sivustolla on 10.9.2017 julkaistu juttu tästä DNRS -menetelmästä, mistä Maria puhuu – eli miten aivotreenillä parantuisi. Suora lainaus jutusta;

”DNSR ei kuitenkaan ole sama asia kuin kognitiivinen psykoterapia, jota antaa vuosien koulutuksen saanut psykoterapeutti. DNSR perustuu epätietieteellisiin näkemyksiin aivojen toiminnasta eikä menetelmän toimivuudesta ole mitään tieteellistä näyttöä.

Menetelmä väheksyy ja syyllistää sairaita

Vakavin ongelma on väite sopivuudesta monien sairauksien hoitoon. Menetelmän sivuilla ja tässä Maria Nordinin blogissa sen mainostetaan auttavan allergiaan, astmaan, Parkinsonin tautiin, borrelioosiin ja hiivatulehduksen hoitoon. Käsittämättömin väite on, että autoimmuunisairaudet johtuvat limbisen järjestelmän häiriöistä ja DNSR auttaa myös niihin.”

Tämä kaikki kuulostaa kummalliselta ja suorastaan vaaralliselta. Olisiko muka mahdollista, että ykköstyypin diabeetikko tai nivelreumaa sairastava voisi ajatteluaan muuttamalla parantaa sairautensa? Tai että pähkinäallergikko voisi limbistä järjestelmäänsä uudelleenohjelmoimalla huoletta napostella pähkinöitä? 

Menetelmä syyllistää kroonisesti sairaan, koska sairaus on oman tsempin puutetta.

Nämä väitteet eivät tietenkään voi olla totta. Lisäksi ne väheksyvät vakavista sairauksista kärsiviä. On julmaa väittää vaikeasta astmasta, allergiasta tai Parkinsonin taudista kärsivälle, että positiivinen ajattelu parantaa. 

Tämä myös syyllistää kroonisesti sairaan, koska sairaus on oman tsempin puutetta. Sairaudesta pääse eroon, jos on riittävästi tahdonvoimaa ja parisataa euroa. Pahimmassa tapauksessa epätoivoinen ihminen maksaa DVD:stä satoja euroja. 

Kaiken kattavat parantamisväitteet asettavat DNRS-menetelmän selvästi huuhaa-kategoriaan.”

Kommentit (90)
  1. Kiitos tästä! Olin itsekin hyvin järkyttynyt Marian puheista. Jos masennukseen liittyy muutenkin stigma, niin vielä vahvempi se on synnytyksen jälkeisen masennuksen kohdalla. Se on aikaa, jolloin kuuluisi olla onnellisuuskuplassa vauvan kanssa. Täytyy myöntää, etten ennen lapsen syntymää ymmärtänyt synnytyksen jälkeistä masennusta ollenkaan. Ajattelin, etten voisi todellakaan olla masentunut, kun vauva, josta olin haaveillut vuosikausia, on vihdoin täällä. Ei kai sitä nyt voi olla masentunut, jos suurin unelma on juuri toteutunut. Ja olen vieläpä tavallisesti hyvin positiivinen ihminen. Yritän nähdä aina asioiden valoisat puolet ja luotan siihen, että kyllä elämä kantaa ja kaikki järjestyy. Synnytyksen jälkeinen masennus iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Päivä synnytyksen jälkeen iski baby blues, joka vain jatkui ja jatkui muuttuen synnytyksen jälkeiseksi masennukseksi. Mitään varoitusmerkkejä ei ollut, vaan olin synnytykseen asti oma positiivinen itseni ja odotin vauvan syntymää innolla. Tähän ei kyllä vaikuttanut mikään neuvolan materiaali tms., koska en olisi etukäteen uskonut, että asia voisi koskettaa minua. Olen kokenut suurta syyllisyyttä siitä, että olen ollut vauvan kanssa niin onneton. Minulla ei ollut pitkään mitään tunteita vauvaa kohtaan, vaan hän tuntui ihan vieraalta, ja samalla olin todella järkyttynyt näistä ajatuksistani. Millainen kylmä ja tunteeton ihminen nyt ei rakastaisi omaa lastaan? Mietin monesti, että haluaisin antaa vauvan jollekulle, joka osaa rakastaa häntä niin kuin vauva ansaitsee tulla rakastetuksi. Uskon, että jokainen synnytyksen jälkeiseen masennukseen sairastunut kokee asiasta ihan tarpeeksi syyllisyyttä ilman epäempaattisia kommentteja. Sen sijaan tieto siitä, että synnytyksen jälkeinen masennus on varsin yleistä, helpottaa syyllisyyttä, kun tietää, ettei ole yksin näiden ajatusten kanssa. Onneksi alan itse pikkuhiljaa voida paremmin ja vauvakin tuntuu jo rakkaalta. Pahimpina aikoina Marian kommenttien lukeminen olisi tuntunut vielä pahemmalta.

    1. Kiitos sinulle Minnie pitkästä kommentista! 

      Kyllä, tuo stigma masennuksen ja varmasti synnytyksen jälkeisen masennuksen kohdalla on vielä kovempi. Eihän kukaan valitse oikeasti sitä, että kokisi etäisyyttä tai kylmyyttä, tunteettomuutta vauvaa kohtaan. Jotkut ovat kertoneet tuntevansa jopa vihaa. Tuo on rankka sairaus, kun se koskettaa niin läheltä sitä pientä elämänalkua. Itselläni ei ole lapsia, mutta olen nähnyt millaista tuon synnytyksen jälkeisen masennuksen sairastaminen on ja toki tiedän itse omasta kokemuksesta masennuksesta muuten. 

      Iloa kuulla, että voit paremmin ja että vauvaa kohtaan on herännyt rakkaudelliset tunteet <3 Ole ylpeä itsestäsi!

  2. Erittäin hyvä kirjoitus! Itse läheisen masennusta läheltä seuranneena voin kyllä sanoa että eipä tuota kukaan itselleen valitse saati sitten addiktoidu siihen pohjattomaan suohon. Masennus nimenomaan on sairaus eikä valinta. Ja koska kyseessä on mielen sairaus, sitä pidetään jotenkin ”huonompana” sairautena kuin vaikkapa diabetesta tai munuaisvikaa. Milloin ihmiset ymmärtävät että se mieli on yhtä kuin aivot, ja aivot on yhtä kuin elin, siinä missä sydän tai maksakin. Minusta mielen sairauksia ei siis toisaalta ole vaan se masennus on koko kehon sairaus koska se vaikuttaa koko kehoon. Koko hemmetin elämään. Ja sitä paitsi, viimeksi kun tarkistin, yleensä pää on ruumiissa kiinni. Päässä on mm. aivot joiden hyvinvointi vaikuttaa aika olennaisesti koko elimistöön.

    Se joka sanoo että masennus on addiktio ei ole masennusta nähnytkään. Toiselle ei saisi toivoa pahaa, mutta ihan hyvä olisi jos tuo kyseinen bloggaaja/toisinajattelija joskus näkisi edes häivähdyksen siitä että miten syviin vesiin masennus voi pahimmillaan viedä. Hirveää sanoa näin, mutta kun suututtaa niin vietävästi.

    Kiitos kirjoituksestasi, oli täyttä asiaa.

    1. Kiitos sinulle Aylen kommentistasi! 

      Kyllä, masennus on koko kehon sairaus, ei pelkästään mielen. Mitä kaikkia fyysisiä oireita se tuokaan tullessaan ja usein saattaa olla, että ne fyysiset oireet ilmaantuu ennen niitä selkeitä henkisen uupumisen merkkejä. Tuohon kommenttiisi, että ”se joka sanoo, että masennus on addiktio ei ole masennusta nähnytkään.” Itse kokisin samoin, koska jos on vakavan masennuksen läpikäynyt tai sitä sairastaa, ei voi rinnastaa näitä kahta asiaa. Mutta tästä puheenollen…

      Maria lähetti minulle neljä yksityisviestiä Facebookissa sunnuntaina;

      ”Sä voisit korjata sen sun blogin.”

      ”En sanonut videolla että mulla ei olisi kokemusta masennuksesta.”

      ”Sanoin, ”Minäkö masentunut, niin kai sitten.””

      ”Todella ikävää, että nyt muut blogit siteeravat sinun blogia ja väittävät että minulla ei ole koskaan ollut masennusta.”

      Vastasin Marialle noihin viesteihin ystävällisesti näin;

      ”Hei vaan sinullekin,

      En missään kohtaa tekstissäni kirjoita, että Maria Nordin ei ole sairastanut masennusta. Jos koet tarpeelliseksi ”korjata” jotain, voit kommentoida postauksen alle 🙂 Iloa alkavaan viikkoon!”

      Tiettävästi blogiani ei tarvitse ”korjata”. Itse myös ennemmin kokisin, että Marialla olisi anteeksipyynnön paikka tämän asian tiimoilta sen sijaan, kuin että minun tarvitsisi omaa tekstiäni lähteä muokkaamaan johonkin suuntaan. Blogit myöskään harvemmin siteeravat, vaan bloggaajat. Jos nyt lähdetään pilkkua viilaamaan. Myös ystävällinen tai vaikka edes tapojen mukainen jonkinlainen tervehdys viestin alkuun olisi ihan kohteliasta mielestäni.

Kommentointi suljettu.