Psykofyysinen kokonaisuus

Vaikka psyykkisistä sairauksista puhutaankin tänä päivänä paljon ja monet julkisuuden henkilöt tuovat esille myös omia kokemuksiaan – silti suhtautuminen on toisinaan, edelleen, ristiriitaista.

Minä olen yksi niistä, joiden lämmönsietokyky on heikko. Jos on liian kuuma, alan voida nopeasti pahoin. Viime viikot ovat olleet siltä osin melkoisen raskaita, koska sisälläni ei tahdo pysyä ruoka, päätä särkee, huimaa, jalat on spagettia, sydän vetää kovaa rallia ja tekee lisälyöntejä, öisin en saa unta jne. Aivot on ihan sulaa – sekoilen, muisti ei toimi ja tuntuu tosi omituiselta. Keskittymiskyky on huono. Paino on pudonnut monta kiloa ihan muutamassa hassussa viikossa vaan siksi, ettei ruoka maistu, ja jos maistuukin, niin se ei tahdo pysyä sisällä.

Tänään kävin lääkärissä, joka otti onneksi tosissaan. Oli pakko käydä tsekkaa, että onko joku hullusti, koska en oikein jaksa tätä enää. Aluksi minusta tuntui, että no, nyt kun se näkee tiedoistani, että sairastan masennusta, ei minua oteta tosissaan. Purskahdin vastaanotolla itkuun ja kerroin, että olen ollut koko vuoden 2016 sairaalahoidossa ja olen nyt osa-aikaeläkkeellä. Kerroin myös kaiken tämän hetkisestä voimattomuudestani ja tietenkin parin viikon takaisesta erosta. Myös siitä, että terapeutti on neljän viikon lomalla. Vasta sitten minusta alkoi tuntua, että minut tai oireeni otettiin tosissaan.

Tärkeää olisi, että terveydenhuollossa otettaisiin ihminen aina kokonaisuutena, eikä tutkittaisi vain joko psyykkistä tai sitten fyysistä puolta. Tiedän, että tämä kuumuus aiheuttaa ja pahentaa ahdistusta, itse ainakin olen jotenkin aivan pakokauhun vallassa, jos en pääse jonnekkin viileään. Olo on niin tukala. Onhan tämä harvinaista Suomessa ja sanotaan, että ei saisi valittaa – minusta saa, jos aihetta on. Perusterveetkin uupuu, kun Suomessa ei ole totuttu tällaiseen. Monissa paikoissa on myös todella kehnonlaisesti ilmastointeja. Jos töissä, ulkona ja kotona on +30 astetta, ei se ole ihmekään, että alkaa voimat loppua. Tai jos sinulla (minulla) on joku perussairaus.

Tästä suhtautumisesta psyykkisiin ongelmiin tuli mieleen eräs esimerkki. Ystäväni pikkusisko oli kärsinyt kovista alavatsakivuista ja lopulta sairaalan lattioita kontaten pääsi vastaanotolle. Tällä siskolla on ollut mielenterveysongelmia, joten häntä ei otettu todesta. Lopulta tilanne eskaloitui niin pahaksi, että hän joutui osastohoitoon – hänellä oli kohtutulehdus. Eli aivan todelliset kivut, mutta kaikki pistettiin vaan ahdistuksen ja masennuksen piikkiin. Näinhän ei saisi olla. Ei ihmiset, joilla on ahdistus tai masennus, ole mitään pöpejä. Toki ne voivat korostuneesti saada ihmisen pelkäämään vakavia sairauksia. Ja koska ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, voivat oireet syntyä ihan vain kuvittelemalla niitä. Mutta kai nyt joku tolkku tuossakin pitäisi hoitohenkilökunnalla olla. Ahdistunut saa usein mielenrauhan jo sillä, että hänet otetaan todesta ja asiaan paneudutaan. Muunlainen kohtelu vaan pahentaa koko tilannetta kaikenkaikkiaan.

Olen kuullut tällaisia tarinoita paljonkin, että kun ei oteta todesta.

Onko teillä lukijoilla kenelläkään mitään vastaavaa kokemusta?

PS. Tässä yksi syy, miksi nilkkaani koristaa kolmionmallinen tatuointi; body, mind and soul.

Kommentit (0)