Survivor / World mental health day

Kädet täristen kirjoitan tätä tekstiä.

Minua ahdistaa juuri nyt vaan niin paljon. Se tuntuu tuttuun tapaan ylävatsassa, rinnassa, tukalana raskaana painavana olotilana, jalat tuntuu veteliltä ja kädet vapisee. Hengitän pinnallisesti ja huokailen. Päätä särkee. Oksettaa. Otin just lääkkeet ja toivon, että olo alkaa ihan pian helpottaa. Viime päivinä ahdistus on ollut (tämänhetkisellä mittapuulla) huipussaan, viime viikosta puhumattakaan. Tähän ahdistavaan olotilaan vaikuttaa juuri nyt hormonit, eli kuukautiskierto, ja hektinen päivä töissä (saavuin juuri kotiin). Alitajuisesti myös varmaankin ahdistusta lisäsi Kanavarannan sillassa sunnuntaina näkemäni ruosteinen rakkauslukko, joka oli minun ja Kimin. Vaikka olen eron kanssa hyvinkin sinut, nousee välillä tietenkin haikeus, kun muistot lyö vasten kasvoja. Ja välillä on toista ihan ikävä. Olihan meillä paljon hyviä hetkiä ja ehdittiin olla yhdessä melkein seitsemän vuotta. Ystäviä onneksi ollaan edelleen ja näin haluan sen jatkuvankin. Kimi on edelleen minulle tukena ja tsemppaa vaikeina päivinä. Tavattiin eilen myös Kimin äidin kanssa pitkästä aikaa ja hänhän on ollut minulle suuri henkinen tuki ja turva monta vuotta, ja varsinkin noina sairastumisen alkuaikoina. Hän oli se ihminen, joka piti minusta silloin äärimmäisen paljon huolta. Hyväksyi minut sellaisena, kuin olin. Heikkona ja sairaana. Veikkaan senkin vaikuttavan jollain tasolla. Myöskin viime perjantaina se mainitsemani Aurorassa vierailu oli kokemuksena hyvin raskas ja väsyttävä. Kuten arvata saattaa. Sen jälkeen meninkin työpaikalle työkavereiden tykö ja illaksi tapaamaan ystävää, ettei tarvinnut jäädä yksin kotiin, omien synkkien ajatusten pariin. Olihan se toki myös voimauttava kokemus, olla siellä paikassa aivan eri tunnelmissa ja paljon vahvempana, kuin vaikkapa juuri vuosi takaperin, silloin, kun olin siellä hoidossa. Oli ilo nähdä omahoitajaa ja muutakin henkilökuntaa, he ovat kuitenkin jokainen olleet merkittävässä roolissa toipumisessani. Ja ennen kaikkea; uskoneet siihen. Mutta oli tuossa käynnissä myös paljon tunteita herättäviä kohtaamisia, joita piti vähän pureskella.

Olen kulkenut sairastumisen alkuvaiheilta pitkän matkan tähän pisteeseen, missä olen nyt. Välillä tuntuu, että eihän mikään ole muuttunut eikä muutu, mutta onneksi asiat ovat oikeasti paljon muuttuneet. Siis hyvinkin paljon. Jos mietin sairaalaprosessin käynnistymistä ja niitä unettomuuden ensimmäisiä viikkoja, oli valehtelematta psykoosi lähellä koko ajan. Näin myös terapeuttini on sanonut minulle nyt, kun jo kestän sen tiedon vastaanottamisen. Minä väkisin yritin pitää pääni pinnalla, vaikka se oli todella haastavaa. Kummitätinikin totesi moneen otteeseen, että joskus noin äärirajoilla keikkuminen vaatii sen, että itse pitää itsensä järjissään – väkisin. Psykoosiin kun voi ikäänkuin pudota, jos antaa itsensä sinne pudota. Siltä se tuntui. Ihan kuin olisin jonkinlaisessa imussa. Välillä tekikin mieli luovuttaa. Olisi ehkä helpompaa ollut olla tajuamatta sitä, miten huono minun oli olla. Toivoin pahimpina aikoina, että pääsisin sellaiseen tiiviiseen vuodeosastohoitoon, jossa voisin olla pitkään. Mutta, olen ikuisesti kiitollinen, että siihen saakka ei tarvinnut mennä. Ei siis yhtäjaksoisiin pitkiin vuodeosastojaksoihin, eikä siihen psykoosiin…

Aivoni olivat noihin aikoihin niin ylikuormittuneet, väsyneet, loppuunpalaneet, että kävin mentaalisesti todella pahasti ylikierroksilla. Tottakai myös keho oirehti mutta siis pää voi mennä aivan hullunmyllyä, jos ihminen a) ei nuku ja / tai b) on aivan kirjaimellisesti loppu kaikesta. Se siis pahimmissa hetkissä tarkoitti sitä, että nousin penkiltä ylös, istuin takaisin alas, avasin laukkua, suljin laukkua, avasin uudestaan, toistelin sanomisiani, raavin ihoani niin pitkään, että se meni rikki, (esim. kämmenselät tai nenä) tein yhtä ja toista – tajuten sen, mutten voinut pysäyttää itseäni. Sain hysteerisiä itkukohtauksia, hyvin lapsenomaisia, niin että räkä vaan valui ja vedin käsiä nyrkkiin. Tuota tapahtuu toisinaan edelleen. Kuten eilen. Tuon kaiken sekoilun sanottiin olevan ahdistusta. Luulin tulleeni lopullisesti hulluksi. Siltä se varmasti ulkopuolisen silmiin myös näytti. Muistan hyvin, kun ihmiset tuijottivat.

Kerrankin psykiatrian päivystykseen jonottaessa nousin penkiltä mittaamaan verenpainetta, sitten en jaksanutkaan (enkä tiedä miksi edes yritin sitä mitata), menin takaisin istumaan, ja tein hetken päästä tuota samaa uudestaan ja uudestaan. Lukemattomia kertoja. Ja tosiaan olin ihan ”täällä”, eli hoksasin, ettei kaikki ole kunnossa ja kyseenalaistin toimintaani, mutta en kyennyt sitä lopettamaan – mikä kuulostaa oikeasti ihan pimeältä. Aina kun, ja jos sain rauhoittavaa lääkettä, tuo toiminta loppui ja pystyin olemaan oma itseni. Pysähtyä, rauhoittua. Sain usein nestemäistä diapamia. Se myös usein palautti minut sillä tavalla maanpinnalle, että tunnistin itseni peilistä. Noin syvissä ahdistuksen vesissä en tunnistanut. En moniin kuukausiin. Ja olin jatkuvassa dissosiaatiotilassa. Jos lähdin vaikkapa yksin ratikalla (sitten kun olin tuosta jo toipunut siihen kuntoon, että kykenin yksin mihinkään menemään) eksyin aiemmin itselle tuttuihin paikkoihin. Sitten tuli paniikkikohtaus, kun en osannutkaan mennä sinne, minne ikinä olinkaan menossa. Pääni ei myöskään pystynyt pyörittämään ajatuskulkua niin pitkälle, että olisin tajunnut, missä olen ja miten määränpäähän kaikista helpoiten pääsen. Välillä unohdin tuttuja kasvoja ja nimiä. Toisinaan teen sitä vieläkin.

Muistan yhden kerran osastolla, kun pudotin kaapistani kaiken lattialle. Silmissäni ympäristö vain vilisi, en saanut kerättyä tavaroita. Sitten levisi olalla olleen pienen käsilaukun sisältö lattialle ja kännykän näyttö meni pieniin palasiin. Aloin avokäsin vetää lasinsiruja lattioita pitkin saaden tietenkin pieniä haavoja käsiini ja hätäännyin siitä vaan entisestään. Tajusin sen, että ilman puhelinta en pärjää sairaalassa. En saa mitään kontaktia kehenkään. Niihin aikoihin kun en jaksanut puhua, viestien kirjoittaminen oli ainoa järkevä keino kommunikoida ulkomaailmaan. Sain aivan karmean slaagin siitä puhelimen hajoamisesta, siitä, että kädet oli verillä ja siitä, etten saanut vaatteita takaisin kaappiin. Muistan, että toistelin hoitajille ja Kimille samaa tarinaa koko ajan tuosta hajonneesta puhelimesta. ”Minun puhelimen näyttö meni rikki, se meni oikeasti palasiksi, se on rikki, minä en jaksa ja pysty hoitaa mitään vakuutusjuttuja, mun puhelimen putosi ja siellä on nyt lasinsiruja, huonekaveria pitää varoittaa, miten pärjään ilman puhelinta” J a  n i i n  e d e l l e e n. Ja tajusin sen. Puhuin nopeasti itseäni toistellen. Sitten tuli lääke. Näin Kimin katseesta, miten huolissaan hän minusta oli. Näin kyyneleet. Olin kyllä huolissani itsekin. Olin aivan loppu.

Tänä aamuna postiluukusta putosi Mantraband:ilta tilaamani kultainen riipus, jossa lukee SURVIVOR. Olen todella raivannut tieni tähän saakka. Selvinnyt. Tänään vietetään myös maailmanlaajuista mielenterveyspäivää, joten tuo korun saapuminen juuri tänään sattui aika sopivasti. Korun mukana tulleessa pakkauksessa on mukana koruun liittyvä mantra, jonka haluan jakaa (uudestaan) tähän loppuun niin itseäni varten, mutta myös jokaiselle taistelijalle;

”Hold your head up and your heart strong.
Remember the battles you have won,
and the fears you have overcome.
Remember the strength and light within you.
I am brave, I am resilient, I will persevere.
I am a warrior, ready to conquer.
I am a survivor, stronger than I’ve ever been.”

Kommentit (2)
  1. Kuulostaa (osittain) tutulta 🙂 :/

    1. En tiedä sanoako tähän nyt sitten, että kiva (eih – se ei todellakaan sovi kontekstiin!) Ehkä sanonkin sen sijaan, että ikävä kuulla, että kärsit jokseenkin samoista oireista tai taudinkuvasta. Sinulle kenties helpottavaa on kuitenkin lukea vertaistarinoita, johon myös tuo sana ”kiva” sopisi? En tiedä, mutta toivon, että olosi ainakin kevenisi, edes hiukan, juttujani lukiessa <3 

      Voimaa sinne!

Kommentointi suljettu.