Tunnustus ja ryhtiliike

Nyt puhutaan rahasta.

Ehkä viimeisen kuluvan vuoden tai oikeastaan puolen vuoden aikana olen havahtunut siihen, miten ihmiset alkavat rikkoa tabuja. Puhutaampa nyt sitten vaikkapa blogini sisällöstä eli mielenterveysongelmista, tai vaikka seksuaalisuudesta ja seksistä, niihin liittyvistä tabuista (kiitos esimerkiksi podcast nimeltä Himocast) mutta myös rahasta. Viimeisimmäksi luin inspiroivan tekstin Pinjan Pinay Y Coco -blogista. Siitä haluan nyt itsekin kirjoittaa. Nyt jos koska, on sen aika. Pinja sai ehkä liikkeelle sen viimeisen kimmokkeen tälle tekstille!

Mielestäni olisi äärimmäisen hyvä asia, että rahasta keskusteltaisiin paljon enemmän, kuin mitä siitä keskustellaan. Tarkoitan tällä lähinnä sitä, että esimerkiksi omien työkavereiden kesken voisi keskustella palkasta, mistä se koostuu ja millaisia lisiä, bonuksia tai muita luontaisetuuksia palkkaan / työhön sisältyy. Näistä usein vaietaan. Erot voi olla hyvinkin suuria. Sitä suuremmalla syyllä, avoin keskustelu olisi tarpeen. Toki palkkaan vaikuttaa koulutus ja työnkuva, moni asia, mutta on palkat kuitenkin suuntaa antavia, tietäisi hiukan, mitä about samaa tekevä työkaveri saa ja mitä itse voisi omasta työstään pyytää. Omaa työtään tulee arvostaa ja palkka on osa sitä.

Avoin keskustelu ylimalkaan tulee myös tarpeelliseksi siinä kohtaa, kun oma rahatilanne / rahankäyttö luo jonkinlaista häpeää tai jonkinlaista leimaa niin suuntaan tai toiseen. Tänä päivänä viimeisen päälle kiillotetut someprofiilit viestivät vauraudesta, kauneudesta, hyvinvoinnista ja kenties tuovat monelle illuusion onnesta. Kuten kaikki tiedämme, asia ei välttämättä ole niin yksinkertainen.

Monet ihmiset ovatkin vauraita, hyvin toimeentulevia tai vähintäänkin keskituloisia. Kaiken sen kauniin takana voi olla myös hyvinkin kova työ ja tuska. Vaivatta kaikki ei synny. Kauniit kuvat eivät siis aina todellakaan ole ”valheellista totuutta”, mutta sitäkin keskuudessamme on, kuten moni tietää. Ja paljon onkin. Sitten on esimerkiksi niitä, jotka ovat esimerkiksi eläneet tietyllä tulotasolla ja ovat pudonneet sieltä alle sen jostain yllättävästä syystä. Elämä nyt on sellaista. Mainittakoon vaikka työttömyys, vakava sairastuminen, avioero, konkurssi, eläkkeelle jääminen ja mitä näitä nyt voikaan olla. Ja sieltä jollekin uudelle, usein huomattavastikin pienemmille tuloille putoaminen voi olla kova paikka. Siinä kohtaa voi alkaa esimerkiksi velkaantuminen.

Olen ollut blogissani rohkeasti oma itseni ihan alusta saakka. Olen uskaltautunut kirjoittaa aiheista, jotka joskus alkuun koin häpeällisiksi. Olen sillä tavalla kohdannut pelkojani, saanut purettua tuntojani ja rohkaissut myös monia muita puhumaan / kirjoittamaan / avautumaan asioista. Myös ymmärtämään sen, että he eivät todellakaan ole yksin. Nykyään en edes ajattele sitä, että elämäni olisi jotenkin vääränlaista tai epänormaalia tai olisin sairas tai hullu. Nämä ovat valitettavasti tässä erittäin suorituskeskeisessä ja viriketäyteisessä yhteiskunnassa lisääntyvä ongelma – monenlainen uupuminen siis ja sairastuminen, joka on tavallaan luontainen ja terve mielen tapa reagoida liialliseen kuormitukseen. Rajojen vetäminen on vaikeaa. Pitää pystyä joustamaan, kiristämään, venymään, tekemään…

Mutta on minullakin omat häpeäpilkkuni. Jos se ei enää ole sairastumiseni niin se on sitten jotain muuta. Nyt on aika kohdata se, jolloin häpeä niiden kaikkien (häpeää tuottavien) asioiden tiimoilta saa hiljalleen hävitä.

Olen sairastumiseni myötä osittain saanut raha-asiani aikalailla sekaisin. Masentuneena harvemmin jaksaa mennä kauppaan ja kokata. On helppo klikkailla puhelimella muutamaa nappia ja tilata ruokaa kotiin. Se tulee ajan kanssa kalliiksi. Masentuneena ei useinkaan jaksa myöskään esimerkiksi siivota. Vaikka Freska onkin kohtuuhintainen, on se silti hintava harrastus sekin. Koska ajankäsitys välillä häiriintyy (ei onneksi nykyään niinkään, mutta olen silti lähes aina viime tipassa joka paikassa), kuljen liian usein taksilla. Palkitsen itseäni ostoksilla, mutta myös lohdutan itseäni ostoksilla. Se palkinnon ja lohdun huuma auttaa vain hetken. Eikä välttämättä auta ollenkaan. En oikein koskaan laskeskele mihin menee ja minkäkin verran. Juon kalliissa ravintolassa viiniä miettimättä yhtään, että minkäsuuruinen minun kuukausittainen ”huvibudjetti” oikeasti on. Tämän kaiken kaaoksen keskellä rahanarvo ja ymmärrys siitä on kadonnut. Kyllä, täysin. En enää osaa, en jaksa, eikä minua huvita laskea missä mennään ja mihin minulla on oikeasti varaa. Mitä minä oikeasti kaupasta tarvitsen. En katso hintoja. Mitkä ovat minun todelliset kuukausittaiset tulot ja pakolliset menot. Ja se jos mikä on huolestuttava merkki. Ja se, että mikään hankkimani asia ei enää tunnu miltään. Ei ansaitulta. Ei niin miltään. Eilen illalla itkien kerroin tästä perheelleni ja muutamille parhaille ystävilleni. Iso tiiliskiven kokoinen paino putosi sydämeltäni. Eivät he tuominneetkaan. Tai siis, eivät tietenkään. Mutta olin pantannut tätä tietoa heiltä pitkään. Lähes kaikilta. Olen ajatellut, että jos kerron tästä, näytän heikkouteni. Olen häpeällinen, epäonnistunut, yhteiskuntakelvoton ihminen. Mietin jopa eilen, että ei minun ole mitään järkeä edes enää elää, kun olen tehnyt itselleni hallaa näin paljon viimeisten vuosien takia.

Tänään kuitenkin päätin, että hittovie, minä käännän tämän kaiken voimavaraksi. Otan ryhtiliikkeen, otan tämän haasteena, mukavuusalueelta poistumisena ja uuden alkuna; aion muuttaa tapani. Nyt jos koska, on pakko. Häpeä ja ns. kaoottinen elämäntyyli ylläpitävät epävarmuutta ja jo olemassa olevaa ahdistusta. Rutiinit särkyy ja asioiden selkeys puuttuu. Masennus aiheuttaa monenlaista, mm. juuri tätä rutiinien puuttumista ja asioiden epäselvyyttä, rinnalla monesti tulee riippuvuuksia kuten shoppailua. Poistin Whimin – en voi tilata enää edullisia takseja, niin en tilaa kalliimpiakaan. Poistin ruoankuljetusäpit – Woltin ja Foodoran. Ostin joogaan 3 kk kortin kerralla, koska se tulee käynteihin nähden edullisemmaksi. Aion suunnitella viikottaiset ruoat ja valmistaa ne. Kirjaan myös, milloin voin ja saan käydä lounaalla tai illallisella ja mikä niihin menevä budjetti maksimissaan saa olla. En osta uusia vaatteita, kenkiä, koruja, asusteita, meikkejä, tuoksuja, MITÄÄN – ellei asia ole mietitty moneen kertaan ja on aivan välttämätön. Aion käydä vaatekaappini aivan uusin silmin läpi, myydä turhat pois, viedä osan keräykseen ja katsoa, että kaapissa on juuri ne vaatteet mitä käytän, ja sellaisia ajattomia vaatekappaleita, mitkä sopii hyvin toistensa kanssa yhteen. Minulla on ihan kaikkea. Osamaksulla ei enää osteta kuin isot, pakolliset hankinnat, ja nekin vakaasti harkiten. En käy enää kampaajalla kuin harvakseltaan (no en ole tähänkään asti käynyt, mutta nyt vielä harvemmin!) kasvatan hiuksiani, kasvatan omaa väriäni ja pistän välillä kasvivärin hiuksiini ja leikkuutan latvat. Minulla ei ole ripsiä, kynsiä, mitään ylimääräisiä asioita, joista maksaisin kuukaudessa x -summan. Kun kevät tulee, pääsen lenkille ja lenkkeily ei maksa mitään. Minulla on myös pyörä, kunhan kaivan sen lumihangesta pois.

Suomessa on tällä hetkellä noin 400 000 luottotiedotonta. Ja määrä kasvaa koko ajan. Luottotiedottomuus ei ole kuolemantuomio tai ikuinen tuomio, mutta useaksi vuodeksi se sotkee asioita ja yksilön muuten niin itsestäänselvänä pitämiä asioita. Vaikeuttaa aivan valtavasti. Monesti sitä herää vasta, kun alkaa oikeasti pelottaa, että mitä tällainen holtiton elämäntyyli voi eteen tuoda? Tämä on askel parempaan, tämä on askel parantumiseen ja tämä on jälleen yhden itselle häpeällisen asian todeksi ja julkiseksi tuominen – ja eipähän muuten enää hävetä.

Uskokaa tai älkää, maailma kiittää ja jossain vaiheessa mun tilikin.

Mitä ajatuksia tämä teissä herättää?

Kommenttikenttä on jälleen auki! Bring it on!

Kommentit (67)
  1. Blogin kommentointi on suljettu.

    Niin kauan, kun kommentointi on tätä tasoa, ei kommenttikenttä avaudu enää. Palaute on hyvästä, mutta rakentava sellainen. Eriävää mieltä saa olla. Siinä vaiheessa, jos mennään henkilökohtaisuuksiin, aletaan julkisesti nöyryyttämään ja kiusaamaan, ollaan väärillä vesillä. Olen ihan oikea ihminen, jolla on tunteet. Anonyyminä on helppo loukata toisia.

    Pahaa oloaan voi mennä purkamaan (jos tällainen ilkeä, anonyyminä kirjoittaminen inspiroi tai auttaa) esimerkiksi Ylilautaan tai Vauva.fi -sivustolle tai sitten hakea ihan oikeaa apua <3 Suosittelen tuota jälkimmäistä.

  2. AnnaKatarina
    26.1.2019, 17:32

    Hei, jos voisit Minsku ystävällisesti siirtyä jonnekin muualle jakamaan negatiivisuuttasi. Täällä sitä ei kaivata. Kommenteistasi loistaa katkeruus ja viha. Tuollainen toisten panettelu on todella säälittävää.

    Mielestäni Miian blogi on aina ollut todella rohkea ja inspiroiva. Hyvä Miia! <3

    Kata

    1. Kyllä Minsku ja bloggaaja voivat molemmat mennä itseensä. Riidellä nyt täällä julkisesti. Hävettävää.

      Aikku

      1. Hei Aikku,

        Tällä bloggaajalla on nimikin 😉 En itse sanoisi riitelyksi. Jos minun blogiini tullaan kirjoittamaan tekstejä tuohon sävyyn, kuten tämä Minsku nyt tänään teki, pitäisikö minun olla hiljaa? Tai olla kommentoimatta mitenkään? Jos luet noita vastauksiani, mitä Minskulle kirjoitin, olen koko ajan pysynyt asiassa. Itsensä puolustaminen tai rajojen vetäminen ei ole huono asia, päinvastoin.

        Ja itsensäsuojelu on myös tärkeää ja sen vuoksi suljenkin tämän blogin kommentoinnin kokonaan.

    2. Kiitos Kata! <3

      Suljin blogin kommentoinnin kokonaan, sillä tämä on mennyt enimmäkseen asiattomaksi. En kaipaa vihaa enkä katkeruutta. En tuntemattomien pahaa oloa. Rakkautta! <3

Kommentointi suljettu.