Minä en ole enää sama

11.10.2018 minaenolesama

AINA VÄSYNYT ÄITI JA IHMINEN

Tämä mielialan heittely on nyt mennyt sellaiseksi, etten enää yhtään tiedä, mitä päivästä tulee. Aamulla heräsin kohtuullisen pirteänä seitsemältä laittamaan tyttöä kouluun ja aamupäivä päiväsairaalassakin meni ihan mallikkaasti.

Sitten alkoi alamäki. Useampi päivä lyhyillä yöunilla alkoi painaa, samoin ahdistus. Lääkärillä kohotettiin eilen Deprakine 900 milligrammaan, kun verikokeiden perusteella annos ei vielä ollut kohdillaan ja vaikka itse masennus on lievittynyt verrattuna kauheimpiin aikoihin ja minulla on sentään tunne-elämää, olen nyt iltapäivästä lamaantunut.

Perhetyöntekijä tulee tänään ja pitäisi saatana siivota. Ei jaksaisi yhtään. Jos suoraan sanon, miltä tuntuu, niin haluaisin tehdä itseeni pari kunnon haavaa ja mennä sitten siinä tyydyttyneessä pöhnässä peiton alle.

Mutta kun on ne rutiinit. Ruoka, läksyjen tarkastus, iltapala, suihkuunmenokehotus, vähän yhteistä tekemistä ja juttelua, hampaidenpesusta huolehtiminen, sänkyyn kehottaminen. Vaikka tyttäreni on minulle kaikki kaikessa, tulee tässä tilassa aina näinkin vaatimattomista asioista tavoitteita, jotka vaikuttavat olevan saavuttamattomissa. Ne ärsyttävät, väsyttävät, ei jaksaisi kuunnella alakoululaisvitsejä ja tarinoita siitä, kuinka Sanni oli nyt tönäissyt jotakuta, mitä opettaja on siihen sanonut ja kuinka Eetu näyttänyt jotain YouTube-kanavaa, joka on hervottoman hauska.

Huomaan tarjoavani haaleita ja myönteleviä vastauksia, kun jutut sinkoilevat ohi korvieni. Tyypillisiä ovat ”Ahaa”, ”No olipas hyvä juttu”, ”Eihän niin saa tehdä” ja ”Ei niin”. Sitten sydäntäni särkee, kun tyttäreni on käsittämättömän onnellinen siitä, että teemme yhdessä jotain, kun katsomme Netflixistä hänen ikäiselleen sopivaa ”Hollow”-nimistä sarjaa. ”Tää on musta niin mukavaa. Kun tehdään yhdessä jotain”, hän totesi muutama päivä sitten.

Olen päättänyt, että perjantain ja lauantain välisenä yönä nukun niin pitkään kuin haluan ja lomaviikolla käymme ainakin Helsingissä ja teemme muutakin kuin jumitamme neljän seinän sisällä. Olen jo luvannut tytölleni Helsingin keikan ja hän kyllä muistaa sen mitä lupaan, joten siitä ei voi sitten enää luistaa. Minulla on ollut sellainen periaate – joka on toiminutkin hyvin – että jos lupaan, niin sitten se lupaus pidetään, jos eteen ei tule ihan oikeaa estettä. Ja oikeaksi esteeksi ei silloin lueta äidin väsymystä, joka on jo niin pitkäaikaista, että lapseni luulee minun varmaan olevan persoonallisuudeltani aina väsynyt.

Ystäväni kävi juuri kahvilla ja se esti minua makaamasta täällä yksinäni. En tiedä, painaako minua taas tämä pimeä ja syksy, vai onko kyseessä vain yhden päivän notkahdus väsymyksen vuoksi. Tällaisina päivinä sitä aina monesti miettii, että miksi minä en saa olla normaali? Mitä minun pitäisi tehdä, että saisin olla normaali? Olisiko joku, joka kävisi kauppaa tästä asiasta kanssani? Paholainen?

perhe vanhemmuus terveys mieli

9.10.2018 minaenolesama

DIAGNOOSISTA

Olin eilen päiväsairaalan lääkärillä käymässä ja minun oli tarkoitus jättää homma kesken. En sitten jättänytkään.

Olin ollut koko aamun itkuinen ilman mitään järkevää syytä ja kun lääkärissä tajusin, kuinka paljon apua saattaisin saada nyt pimeimpään aikaan paikassa, jossa on hoitajia ja lääkäri kaiken aikaa sekä kuntoutusohjaaja, aloin miettiä uudestaan. Minulle sanottiin, että jokin (esim. askartelu) on vastenmielistä, niin voin sitten puuhata jotain muuta. Hoitaja viittasi sekä toimintaterapeutin että sairaanhoitajan kannanottoihin ja tottahan se on, että jään helposti neljän seinän sisään yksin, enkä saa mitään tehtyä.

Yksi merkki huononevasta olosta on se, että pääsin vasta eilen suihkuun reilun viikon jälkeen edellisestä. Toinen on se, etten millään saa tehtyä yksinkertaisintakaan kotiruokaa. Kolmas se, että opettajan pitää muistuttaa sata kertaa samoista asioista Wilman kautta. Nyt viimeksi siitä, että tyttärellä pitäisi olla ulkoiluhousut ja oppilaiden pitäisi viedä 10 euroa jotain kulttuurikokemuksia varten.

Lääkäri vaikutti pätevältä ja katseli minua vähän epäluuloisen näköisenä. Hän kysyi, onko minulle koskaan määrätty Litoa eli Litiumia. Lito on I tyypin kaksisuuntaisuudessa käytetty tasoittava. Jo tämä Deprakine, joka on viime aikoina auttanut enemmän kuin Ketipinor, on ennemmin I tyypin hoitoon käytettävä lääke. Edellinen lääkäri pohti aivan avoimesti samaa aihetta.

Mitä jos minulla onkin I tyypin sairaus? Luottotietoni ovat kunnossa, rikosrekisterini puhdas enkä koskaan ole vajonnut täyteen psykoosiin. Toisaalta juhlimiseni nuorempana oli aivan järjetöntä ja päissäni loukkasin usein itseni, miehet vaihtuivat niin että sain sukupuolitaudin ja ajoin enemmän kuin yhden kolarin vauhtipäissäni. Minulla on myös erikoisia kokemuksia siitä, että kotiini on tullut jokin paha henki, ja vaikka yritän vakuuttaa itselleni järjellä, että se ei ole totta, tunne on vahvempi kuin järki ja tuijotan ympärilleni ellen sitten lähde vaeltamaan ympäri kämppää ja katsomaan, että kaikki on paikoillaan ja kunnossa. Myös sairaanhoitajani on huomauttanut, että huippuaikoina tulen sisään ovet paukkuen ja kovaäänisesti toisin kuin tasaisempina kausina.

Sinälläänhän tässä ei pitäisi olla kyse kovin suuresta asiasta. Jos sairaus on tyyppiä I, lääkitystä muutetaan, mutta ykköstyyppi on vain luonteeltaan sellainen, että olen tähän asti siunaillut, että onneksi minulla ei ole sitä. Se kun johtaa useammin itsemurhayrityksiin ja suljetuille osastoille. Sekä pysyvään työkyvyttömyyteen. Pelkään, että jos I-tyypin diagnoosi tulee, se lamaannuttaa minut ja lyö maahan. Siinä olisi sitten taas nielemistä.

En tiedä, koska minulla on seuraavan kerran lääkäri, mutta ajattelin pohtia asiaa hänen kanssaan uudestaan samoin kuin ahdistusoireitani, jotka ovat myös alkaneet taas pahentua. Eilen illalla teki mieli taas tarttua saksiin ja leikellä haavoja käsivarsiin tai reisiin.

Tänään olin kiitollinen, että menin päiväsairaalaan. Kirjoittelin tarinoita, kunnes oli keskustelutunti, jossa aina keskustellaan mielenterveydestä jostain näkökulmasta. Loppupäivästä kävimme kirppiksillä. Löysin tyttärelleni – tadaa – kahdet ulkohousut, paidan ja myssyn. Ja kirjan itselleni. Ehkä se tästä lähtee. Kun tulin kotiin, olo oli huomattavasti pirteämpi kuin jos olisin herännyt puoliltapäivin ja siirtynyt sohvalle kuuntelemaan masentavaa musiikkia.

suhteet oma-elama terveys mieli