Ladataan...

Rakkautta ennen- trilogia tuntuu niin omalta ja intiimiltä että siitä on ihan vaikea kirjottaa.

Vaikka olen aina ahminut kaikki arvostelut ja luen mielenkiinnolla muiden näkökulmista, omat fiilikset leffoja kohtaan on niin pyhät ja vahvat, etten tiedä osaanko edes puhua niistä.

Mutta nyt kun olen nähnyt kolmannenkin osan, on vihdoin pakko sanoa jotain. Koitan ainakin.

Jos jotain, niin olen sanoinkuvaamattoman onnellinen siitä, että olen nähnyt leffat eri ikäisinä yhdeksän vuoden välein. Viimeistä osaa täysin tajutakseen on nähtävä etko-osat, ja leffan ollessa ajankohtainen moni on innostunut ajatuksesta katsoa trilogia ensimmäistä kertaa elämässään putkeen. Jos jostain kumman syystä et ole nähnyt vielä yhtäkään osaa, suosittelen tietty, mutta totean samalla että se ei ole enää sama.

Ensimmäinen leffa on väistämättä naiivi ja sietämätön jollekin, joka sen nyt ensikertaa kolmekymppisenä katsoo. Toinen leffa saattaa jopa toimiakin puhtaana ja lähes itsenäisenä toisensa kadottaneiden ihmisten tapaamisena, mutta kolmonen sattuu ja koskettaa vain jos katsojalla on Jesseen ja Celineen jo jonkinlainen vuosia kestänyt suhde. Ja minulla sellainen on.

Kun he olivat 23-, 32- ja 41- vuotiaita, minä olin 14, 23 ja 31. Mikään elokuva, kirja tai musiikillinen teos ei ole kyennyt samaan eikä mikään muu populaarikulttuuriteos vaikuttanut niin paljon käsitykseeni miehistä, naisista, puhumisesta ja parisuhteesta. Ja se on aika huikea saavutus vain leffoilta. Siksi olen pitänyt Jessen ja Celinen vähän salaa minun omina tyyppeinäni. Onhan se aika hullua että kuvitteelliset hahmot olisivat opettaneet jollekin mitään rakkaudesta. Mutta minulle ovat. Tai ainakin auttaneet määrittelemään sitä.

Neljätoistavuotiaana en ollut ihanteellista ikää nähnytkään ymmärtääkseni täysin ekan osan dynamiikkaa. Parhaan kaverin kanssa katsottiin kuitenkin suu auki uudestaan ja uudestaan aivan mullistavaa, uudenlaista älyllistä tapaa tehdä elokuvaa ja samalla kirjoitettiin ylös runoja, kuunneltiin Bachia, unelmoitiin reilaamisesta, rasvalettisestä pojasta ja liian isosta nahkatakista. Jessestä. Rakkautta ennen aamua jätti osin ymmärtämättömään Minskiin pysyvät jäljet siitä, mikä on tärkeää. Ehkä se oli se jatkuva puhuminen. Opin että kiehtovinta ei ole pelkkä matka Keski-Eurooppaan, vaan matka uuteen ihmiseen. Opin että toisen todella tunteakseen pitää jaksaa tehdä kysymyksiä ja uskaltaa kertoa pelotta itsestään. Kun oikeaan ihmiseen ihastuu, juttu ei lopu.

Reilu parikymppisenä näin toisen osan. Romantikkona halusin että tarina jatkuu, eikä juoni pettänyt. Vaikka silloin pelästyin kolmekymppisten ronskia ja itsevarmaa otetta maailmaan, seksiin ja yhteiskunnallisiin asioihin, kemia ja viipyilevät katseet meinasivat tappaa latautuneisuudellaan. Olin yhä enemmän samaa mieltä: että oma minuus kirkastuu mitä enemmän sitä peilaa toiseen, sopivasti erilaiseen ihmiseen. Ja että rakkaus ei pelkää puhumista. Meinasin pakahtua kun tajusin että ne ovat edelleen rakastuneita toisiinsa (viimeistään se kohtaus kun Celine haluaa silittää autossa Jessen tukkaa muttei uskalla/pysty). Meinasin pakahtua kun Jesse kertoi olevansa naimisissa. Halusin että tarina ei jatku, sillä leffan lopetus oli eeppisen täydellinen. Mutta jatkui se silti, onneksi. 

Rakkautta ennen keskiyötä ei olisi mitään ilman lähes kahden vuosikymmenen verran Wienin junasta kulunutta aikaa. Minä olen nyt 18 vuotta vanhempi ja jo naimisissa, ja Celine ja Jesse edelleen minua 10 vuotta edellä, yhdessä ja nyt yhteisten lasten vanhempia. Meillä on ihana, reaaliaikainen ikäero. Jos minulla olisi lapsia ja enemmän aviovuosia takana, samaistumispohja olisi vielä täyteläisempi. Jotain niin yleismaailmallista näissä elokuvissa kuitenkin vangitaan, että ei tarvitse olla interreilaaja, pariisitar tai äiti kokeakseen samaistumisen tunteita. Universaaleja aiheita löytyi silti. Itsenäisyys, rakastaminen, kompromissit liitossa, ajan katoavaisuus, toisen sietämättömyys, jäätävä rohkeus puhua ihan mistä vaan. Tuntui siltä kuin olisi tullut tutulle pariskunnalle kylään. Tällä kertaa Jesse ja Celine eivät vain olleet enää ihastuneita tai rakastuneita, vaan elävät yhdessä arkea ja tuntevat toisensa oikein hyvin. Ja silti edelleen puhutaan.

Jotkut ovat kritisoineet taukoamattoman dialogin epärealistisuutta (juuri siksi että kuka jaksaa enää puhua noin paljon/tuollaiset asiat täytyy olla jo käsitelty moneen kertaan/kuka jaksaa lapsiarjessa filosofoida) mutta ihailleet sen luonnollisuutta. Itse en nähnyt tässä mitään ristiriitaa. Vaikka aiemmat elokuvat ovat olleet kohtaamisia ajassa ja paikassa ja syvällinen oivaltava dialogi siksi ehkä ymmärrettävämpää, täytyy muistaa että nyt seurataan kahden älykkään, toisiaan pelkäämättömän ihmisen keskustelua joilla on vihdoin hetki aikaa toisilleen. Ja loppujen lopuksi  nytkin on kyse kohtaamisesta ajassa ja paikassa, vaikka Jesse ja Celine elävätkin jo yhdessä, sillä lapsista, arjesta ja työstä pyhitetään yllättäen siivu vain heille. Yksi ilta aikaa kaksin, ennen keskiyötä. Ja se rytmi ja raadollisuus on JÄÄTÄVÄÄ.

Vaikka Celine on kohtuuton ja aika äärimmäinen ja Jesse entistä itseriittoisempi enkä ollenkaan aina pidä heistä, pidän heistä juuri siksi. Se että hahmot saadaan näin tinkimättömästi eloon eikä anneta myöten kliseille, kaunistelulle tai helpoille ratkaisuille, on pysäyttävää. Vika osa on huikea, koska kumpikin uskaltaa puhua suoraan eikä aliarvioi toisiaan. Jutut on raakoja, hotellikohtaus sattuu, mutta ainakin taistellaan, eikä luovuteta. Ja miten ne sanookin juuri niin ja niitä asioita, mitä minä itsekin? Olenko niin tyypillinen nainen? Olenko niin tyypillinen ikäryhmäni edustaja? Onko ihmiset vain niin kaavamaisia rakkaudessa? Miten niin moni samaistuu näihin kuvitteellisiin roolihahmoihin? En voi selittää trilogiaa muulla kuin tekijäkolmikon omalla kokemuksella, tunne-älyllä, havainnointikyvyllä ja taidokkuudella. Ja ajalla.

En voi myöskään rankata yhtäkään osaa kolmesta yli muiden. Jos olisin katsonut ne nyt, voisin. Mutta nyt jokainen osa on ollut oman ikänsä edustaja. Ja niistä jokainen tulee saamaan vielä lisää sävyjä, kun katson ne uudestaan nelikymppisenä, äitinä, rakastuneena, romantikkona, jonkun kanssa, vanhana, omaa nuoruutta muistellen.

Ja se on todellinen tilataidekokemus ajassa ja paikassa.

kuvat täältä joka samalla lukemisen arvoinen juttu trilogian tekoprosessista - aina castingista vikaan osaan asti (vai jääkö tämäkään viimeiseksi? palaan asiaan yhdeksän vuoden kuluttua...)

Ladataan...

Vietän suhteellisen paljon aikaa elämästäni sen harmitteluun, miten koskaan ei tapahdu mitään. Miten töiden jälkeen arkisin olisi niin kiva tehdä jotain, nähdä tyyppejä, istua ulkona, höpistä, tehdä ruokaa, käydä tapahtumissa, iltauida. Kun joku joskus kutsuisi tai jos itse saisi aikaiseksi järjestää.

Olen alkanut inhota koko "jos vaan saisi aikaiseksi"-fraasia. Sen hokeminen saa nyt loppua.

Ensinnäkin en pidä nyyhkyttämisestä josta ei koskaan seuraa tekoja ja toiseksi- minä viihdyn kotona. Ihan oikeasti. Ja jos en viihdy, lähden jonnekin. Yleensä ainakin lähden.

Teen aika paljon omia reissuja ja retkiä, tapaan ystäviä, käyn leffassa, tutkin kaupunkia ja pyöräilen ja hurvittelen. Joskus jopa niin paljon että pysähdyn miettimään, josko meidän pitäisi tehdä asioita enemmän yhdessä ihan pariskuntana. Mutta kun me viihdytään kotona kahdestaan, ja muualla vaikka sitten yksistään. Se ei ole niin nuukaa. Oma aika on niin hirveän tärkeää parisuhteessa, missä on helppoa tulla imaistuksi toisen tunnetiloihin täysillä mukaan ja pyöriä puolison aikataulun ympärillä unohtaen muka pyyteettömästi itsensä. Sellaisesta syntyy vain minuutensa kadottamisesta katkeria marttyyreita. Joten niiden omien fiilisten tunnustelu ja myös niiden mukaan toimiminen- ilman katteetonta marinaa- on olennainen tekijä hyvään oloon. Kun kumpikin arvostaa itseään, tehdään kompromissejä ja annetaan puolin ja toisin tilaa.

Silti on vielä matkaa täysin varmaotteiseen itsetuntemukseen. Toisaalta sisälläni huutaa tarve kerätä museotarroja, passinleimoja, pääsylippuja, arpia ja uusia tuttuja eri puolilta maailmaa. Ja toisaalta kun se soitto sitten arki-iltana tulee että lähtekää hei jonnekin, iskee väsymys pelkästä ajatuksesta. Ai nytkö? Ääh pitää vaihtaa vaatteet ja kävellä ja meikata ja sitten menee myöhään ja sitten väsyttää huomenna ja ei oo mitään tuomista ja en mä jaksa jutella ja ja ja...

Ensin venailen kotona että se puhelin soi ja sitten kun se soi, haluan vain jäädä kotiin.

Tämä ei toki ole mikään pettämätön kaava, mutta omituinen ilmiö kuitenkin. On ihanaa unelmoida menemisestä kotona, mutta ihanaa kotoilla kaksin ilman jatkuvaa menemistä.

Kai se on joku jäänne sinkkuajoilta, kun yksinolo enimmäkseen kylmäsi. Nyt pitäisi vähitellen jo tottua siihen, etten koskaan ole yksin. Ja että kun ulos lähtee, ei aina tarvitse lähteä porukalla. Voi lähteä yksin. SE voi joskus olla parisuhteessa juuri sitä menemistä.

Ladataan...

Kun poden kotiseutuikävää ja inhoan koko Jyväskylää, lähden pyöräretkelle.

Otan nämä kuvat, itken, säälin itseäni ja ikävääni ja vatkaan kintuistani niin pitkälle kuin pääsen. Ajattelen että täältä aina pääsee pois, edes pyörällä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Sitten tulen kotiin. Uuvuttavan tunnesyöksyn jälkeen olo on välinpitämätön, jalat lötköinä, pää tyhjä enkä vihaa enkä rakasta enää mitään. Tuntuu naurettavalta että vielä kaksi tuntia aiemmin itkin itsesääliini. Mutta se oli pakko saada ulos, sääli tai itsesääli, mikä olikaan. Ikävä, sopeutumattomuus.

Sitten nukun yön yli, usein hyvin ja tiedottomana, aina kainalossa.

Seuraavana aamuna katson näitä kuvia joita jäin pyörätien kulmalla kännykällä napsimaan.

Tulee pöljä olo. Niin rauhallisia ja kauniita maisemia. Jos helsinkiläisenä näitä katsoisin niin tikahtuisin kaipuusta, miettisin miten kaipaan nähdä muutakin kuin aina samat kulmat.

Miten saatoin ruoskia tätä paikkaa, mitä pahaa se koskaan minulle on tehnyt?

Kaupunki ei voi muuttua, ihminen voi. Ikävä on ja ihmiset toisaalla yhä, mutta täällä mulla on kaikki mitä itse tänne rakennan. Minähän sen määrittelen. Perustus ja kaveri mulla täällä jo on.

Rakas, rakas kaveri ja sen tyhmä, tyhmä kaunis kotikaupunki. Kumpikin kummallisia ja tärkeitä.

Onneksi vain toinen korvaamaton.

Pages