Tämä viikonloppu on seilattu ääripäästä toiseen.Olimme ensimmäistä kertaa lapsen syntymän jälkeen oikeasti yhdessä jossain, vanhempani viettivät meillä viikonlopun ja nyt olen kokonaisen vuorokauden ensimmäistä kertaa ikinä tilapäisesti yksinhuoltaja (ja heti kun auto kaartoi pihasta, tunsin vastuun raskaan painon harteillani).

Puolivuotiaamme ravitsemus ja kyvyt ovat nyt sillä tasolla, että hänet on mahdollista jättää muutamaksi tunniksi hoitoon tutulle ihmiselle. Tähän asti sitä ei ole tehty (koska täysimetys ja meidän lievä hysteerisyytemme), mutta nyt pyysimme minun vanhempani tänne perjantai-illan lapsenvahdeiksi, kun lähdimme elämämme ensimmäistä kertaa sitseihin. 

Minä en ole ikinä opiskellut yliopistossa, ja Mieskin nyt ensimmäistä kertaa, joten kokemus oli kummallekin uusi. Heti disclaimerina sanottakoon, että aivan kuten tiesin että äitiys on työtä mutten etukäteen ymmärtänyt mitä se käytännössä tarkoittaa, niin myöskin tiesin että sitseillä ryypätään, mutta en ymmärtänyt etukäteen mitä se käytännössä tarkoittaa. Silti lähtisin heti uudelleen! Kyseessä oli Miehen killan puolivuotisjuhla, coctailtilaisuudessa bändi soitti jazzia ja tarjoiltiin kuohuviiniä, koristelut olivat viimeisen päälle ja ihmiset laittautuneita. Pöytiin kannettiin alkoholia ja ruokaa pitkän kaavan mukaisesti ja killan omasta laulukirjasta laulettiin yhdessä alkoholin ihanuuksia ylistäviä lauluja, kuten ”Ystävä sä snapsien”. 

Rentouttavinta koko hommassa oli se, ettei tarvinnut huolehtia siitä milloin lapsi herää, miten se syö, milloin se menee uudelleen nukkumaan, kuinka kauan se nukkuu jne. Sai vain istua ja nauttia, kun joku muu kantoi ruokaa ja juomaa pöytään (ja siivosi jälkeenpäin!). Alkuillan otin hyvin rennosti, sillä mitään epäilystä ei ollut siitä, etteikö äitini saisi lasta vaunuissa päiväunille ja sen jälkeen syötettyä, ja he varmasti pärjäisivät hereilläoloajan ihan hienosti, siksi tuttuja isovanhemmat tytölle jo ovat. Kun tytön iltapala- ja nukkumaanmenoaika alkoi, vähensin viinin juontia ja aloin juoda vettä, sillä olin varma siitä, että joskus tunnin päästä nukkumaanmenoajan alettua isäni hakee minut takaisin raivona karjuvan lapsen luokse. Yllätys oli suuri, kun iltakymmenen jälkeen sain viestin että lapsi nukkuu, ja sen jälkeen uskalsin taas ottaa rennosti. Takaisin kotona olimme vasta puoliltaöin, mikä oli useampi tunti myöhemmin kuin mitä etukäteen ajattelin, ja lapsi heräsi ensimmäistä kertaa yösyötölle vasta puoli kaksi yöllä. Ilta oli mennyt isovanhempien kanssa erittäin hyvin, vain nukkumaanmenoaikaan tyttö oli nikotellut kun ei ole koskaan ennen mennyt nukkumaan kenenkään muun kuin meidän kanssa. Lopulta sekin kuitenkin onnistui. Tissimaidot joi reippaasti nokkamukista ja puuroa ja velliä oli uponnut lisäksi niin, että ensi kerraksi on kuulemma varattava enemmän!

En muuten edes aio sanoa mihinkään väliin sitä pakollista ”otin vain puolikkaan viinilasillisen” -disclaimeria (josta Juliakin aiemmin mainitsi täällä), koska todellakin illan mittaan otin enemmän. En juonut itseäni humalaan, koska aina oli olemassa mahdollisuus joutua palaamaan kotiin aiemmin ja jouduin kuitenkin hoitamaan lasta yölläkin, mutta kun tiedossa oli useampi lapsivapaa tunti, edestakaisiin matkoihinkin juhlapaikalta kotiin meni yhteensä se 45min ja jouduin joka tapauksessa pumppaamaan ”viinimaidot” juhlapaikalla lavuaariin jottei rintamus olisi räjähtänyt, en nähnyt mitään syytä pitäytyä vain puolikkaassa viinilasillisessa, vaan pidin yllä iloista pientä hiprakkaa ja loppua kohden laskettelin senkin tasaisesti alas niin, että kotona olin ihan skarpissa lapsenhoitokunnossa. Enkä aio edes hävetä 🙂

Seuraava päivä pidettiin matalaa profiilia (eli Miehellä oli krapula ja minä olin muuten vain väsynyt juhlittuani ja sen jälkeen heräiltyäni lapsen kanssa yöllä useampaan kertaan) ja käytiin vain tädin ja serkkujen luona kahvilla iltasella, ja tämän aamun perhebrunssin jälkeen muut suunnistivat kohti pohjoista (kirjaimellisesti, koska paljon etelämpään tästä ei pääse, mutta onneksi matkaa on kuitenkin vain muutama tunti). Viimeksi kun miehellä oli leikkauksen jälkeinen tarkastus, lähdin vauvan kanssa mukaan, mutta nyt päätimme jäädä kotiin, ja hän lähti yksin vanhempieni mukana entiseen kotikaupunkiin. 

Normaalisti nautin yksinolosta vaikka kaipaankin Miestä, mutta nyt kun auto kaartoi pihasta, jysähti takaraivoon tieto siitä, että seuraavat 24h olen ihan itsekseni vastuussa tuosta lapsesta. Ei sillä etteikö se onnistuisi, mutta jos itse meinaa uupua, ärsyyntyä tai mitä tahansa, ei ole ketään kelle antaa tyttö hetkeksi ja mennä hengähtämään. Vaikka meitä on nyt kotona kaksi, jotenkin itsestä tuntuu enemmänkin kaksinverroin yksinäiselle (lisäksi on tietty kontrasti siihen, kun viimeiset kaksi päivää pieni asunto on ollut täynnä ihmisiä ja elämää). Voin kuvitella lapsen hämmennyksen, kun se kohta herää päiväunilta ja kaikki ovat kadonneet, tai illalla, kun mennään nukkumaan kahdestaan, tai aamulla, kun herätään kahdestaan. 

Mä olen sanonut tämän ennenkin, ja sanon taas: en usko, että yksinhuoltajana pärjäisin kovinkaan hyvin. En usko, että pystyisin tähän yksin. 

EDIT: Lapsi nukkuu päiväunia jo toista tuntia, joten nyt kun olen saanut juoda rauhassa teetä, kirjoittaa blogia ja muutenkin relata, olisi kai aiheellista tehdä jotain kotihommiakin. Vaikka täyttää tiskikone ja laittaa se pyörimään. Kai?