Leijonasydän (2013)

Olin rohkea ja katsoin kotimaisen leffan. Aihe oli ihan mielenkiintoinen. Dome Karukosken ohjaama Leijonasydän kertoo uusnatsista, joka rakastuu tummaihoisen pojan yksinhuoltajaäitiin. En olisi arvannut, että tässä on huumoriakin, mutta yllättäen sitä oli. Tepon (Peter Franzen) ja Rhamadhanin (Yusufa Sidibeh) kuoppaisesti alkaneen suhteen kehitystä oli aidosti kiinnostavaa seurata.

Kuva: Pixabay

Kyllähän tästä epäuskottavuutta löytyi, mutta laitoin sen elokuvan vaikutuskeinojen piikkiin. Yksi asia minua kuitenkin ärsytti jälleen kerran: voi luoja, kuinka turhauttavaa, että puolet repliikeistä meni ihan ohi, vaikka säädin voluumit viiteentoista normaalin kahdeksan sijaan. Kolinat kyllä kuuluivat ja lujaa, mutta puhe oli yhtä muminaa. Olisin laittanut tekstityksen päälle, mutta sitä ei ollut saatavilla. Olettamus varmasti on, ettei suomalainen tarvitse tulkkausta suomenkieliseen elokuvaan. Meillä on kaksi teinipoikaa, kaksi nuorta koiraa, ja kissa. Riitti, että kissa leikki kalalelulla ja lapset pelasivat viereisessä huoneessa Pleikkaria. Pakko oli paussata elokuva, koska pienikin taustaääni vaikeutti niin paljon kuulemista.

Kielenkäyttö oli välillä melko rajua ja meno hulluimmillaan täysin älytöntä, mutta kyllähän tämän loppuun asti katsoi ja jos tykkää kotimaisista elokuvista niin varmasti on nähnyt huonompiakin.

Ennakkoon nämä kotimaiset elokuvat olivat minulle pelon aihe. Pelkäsin, etten saa yhtäkään katsottua, mutta onpa nyt tämäkin haaste korkattu.

Asteikolla 0-5: väkivaltaa 2, seksiä 1,5, huumeita 0