TURHEMPI KUIN TURHAPURO

Viime aikoina mulla on ollut hieman sellainen turha olo. Ehkä toisinaan myös tuntunut epäonnistuneelta. Kaiken kaikkiaan tätä tunnetta on ollut hyvin vaikea selittää, koska tunne on ollut aika epämääräinen.

On ollut vaikea pitää yllä sellaista kiiltokuva maista kuvaa itsestä. Tuntuu, että toisilla pyyhkii tässä elämässä paremmin kuin itsellä. Ehkä se kaikki laukesi siitä kun ensin meni pesukone rikki ja melkein heti perään yhdestä kesärenkaasta löytyi orapihlajaaidan piikki niin, että rengas oli entinen. Tietynlainen vuosien ahdistus hyökkäsi päälle aivan yllättäen.

Somessa alkoi samoihin aikoihin tulla monesta tuutista onnellisia elämänvaihe hehkutuksia. Miten joku oli saanut paikan unelmiensa koulusta, muuttanut uudelle paikkakunnalle, rakentanut/remontoinut unelmiensa linnaa, perheenlisäys uutisia, kihloihin/naimisiin menosta, uuden työpaikan saamisesta/ylennyksestä.
Samassa hetkessä oma elämä tuntuu melko turhalta. Eihän tässä ole mitään järisyttävää tapahtunut moniin aikoihin.

Sisällä syttyi harmitus siitä, että mistä narunvedosta porukka vetää niiden onnen narut koska omasta mielestä tuntuu elämä tällä hetkellä vain räpiköinniltä. Että edelleen tässä ollaan vuosien ajan rämmitty samassa suossa vaikka omia unelmia olisi vaikka kuinka monta. Niiden eteen on yritetty tehdä töitä hammasta purren mutta lopputulos näyttää aina samalta.

Silloin iskeytyi kyyneleet silmiin eikä osannut muuta kuin itkeä. Tunne on ollut niin voimakas ettei siitä ole osannut kenellekään puhua. Ei oikein ole tiennyt, että kenelle siitä uskaltaisi kertoa ilman tietynlaista syyllistämistä. Kuka ns. oikeasti ymmärtäisi että mitä mun pienet aivosolut tällä hetkellä kelailee.

Somehan on pelkkää kiiltokuvaa niistä kivoimmista päivistä ja hetkistä. Harvalla on feedi täysin rehellinen siitä mitä oikeasti siinä arjessa tapahtuu. Some on kiiltokuva höttöä täynnä vaan niitä yltiö positiivisia elämäntapahtumia. En itsekään ole ollut omissa feedeissäni rehellinen siitä mitä oikeasti on viime vuosien aikana tapahtunut. Välillä pää on ollut täynnä pelkkää mustan harmaata käristystä ettei sinne juuri ole valo päässyt pilkistämään läpi. Toisinaan taas ollaan hypitty sateenkaaren valon alla niin ettei muusta ole ollut tietoakaan.

Toisinaan on ollut niitä päiviä jolloin hymyilyttää enemmän mutta siltikin ajatukset harhailee niihin epämielyttäviin tunteisiin. Toisinaan on tehnyt mieli hävitä vain kaikesta epätodellisuudesta ja odottaa milloin joku oikeasti soittaa, että hei ootko vielä elossa.

Ehkä voisi sanoa, että oma elämä on ahdistanut viime aikoina aika paljon. On pitänyt olla liikkeessä jottei muistaisi niitä ajatuksia mitä vyöryy lumipallona läpi kivikkoisen kumpareen. Koti ei aina tunnu kodilta kun jää tuijottamaan edellisten asukkaiden valitsemia tapetteja mitkä olisi halunnut jo vuosia repiä irti. Kun kroppa on fyysisesti niin väsynyt taistelemaan sitä jarruttavia asioita vastaan. Kun yrität puhua omista tunteistasi ja voimavaroistasi hiipii riittämättömyys ja tunne siitä että sut jätetään ihan epähuomioon. Kun haluaisit kerran elämässä edes kokea miltä tuntuu olla Roope Ankka joka laskee kassaholvissaan ylimääräisiä rahojaan. Kun tuntuu, että junnaa aina vain paikoillaan vaikka kunnianhimoa olisi tehdä ja toimia.

Joskus kaikki on paremmin. Niin kliseistä. Sen kristallipallon haluaisi käteen jolla pystyisi katsomaan, että milloin kaikki sitten on paremmin. Se jos mikä helpottaisi oloa ihan kunnolla.

Kaikki aina sanoo, että unelmien eteen täytyy tehdä töitä. Kova työ palkitaan ja niin edelleen. Mutta entä jos on yrittänyt tehdä ja unelmoida mutta edelleen silti olet vain hamsteri joka juoksee juoksemistaan juoksupyörässään ilman että vauhti koskaan pysähtyisi? Kaikkiin unelma aforismeihin on jo niin kyllästynyt ettei enään usko itsekään niihin.

Kyllä sitä toisinaan on kokenut tietynlaista kateutta toisiin ihmisiin. Miten he saavat kaiken sen mihin itse pyrki tai mistä oli/on vain haaveilut. Määrätietoisuudesta huolimatta on järki toisinaan sanonut, että on pakko luovuttaa vaikkei tunne tasolla sitä olisi kuinka vain yrittänyt jaksaa. Kun on yrittänyt huutaa apua niin kuitenkaan niitä avun huutoja ei ole kuultu tai haluttu kuulla. On minusta tullut sen seurauksena näkymätön ja tukahdettu.

Jotkut ovat sanoneet mulle aina silloin tällöin, että mulle pystyisi olla helposti kateellinen. Itseä tämä vain naurattaa koska sitä miettii että mikä muka omassa elämässä olisi sellaista mistä joku voisi olla kateellinen? Ehkä kateellisuus onkin sellainen, että sitä koetaan kukin ihan erilailla. Toiset väittää etteivät koe kateellisuutta ikinä tai ole sitä tunnetta koskaan kokeneet, mutta itse uskon vahvasti siihen että se on yksi meidän ihmisten peri synneistämme. Toisilla se tunne ei välttämättä esiinny niinkuin muilla tai ole niin vahvana päällä.

Tietynlainen surulapsisuus on hiipinyt kuin piruna olkapäältä. Kun omat vaatimukset ei vastaa sitä todellisuutta tai sitä miksi itse olisit halunnut itsesi luoda. Ehkä sitä tietyllä tapaa vaatii itseltään liikoja tai toisinaan mahdottomia.


Ehkä kaikkista parhaiten tällä hetkellä kuvaa riittämättömyyden tunne mikä sisällä valtaa. Se, ettei omasta mielestä ole riittävä mihinkään vaikka on saavuttanut pienen elämänsä aikana vaikka ja mitä mahtipontista. Mutta ei ne omalla mittapuulla ole niitä millä haluaisi pröystäillä. Tai sellainen henkselien paukuttelu ei vain ole ominta juttua. Ehkä siihen vaatimattomuutenkin turtuu.

Tuntuu vain että äitiyden myötä erilaiset tunteet saavat ihan uudet mittasuhteet. Onhan sitä aina tietyllä tapaa kokenut itsensä riittämättömäksi mutta tällä hetkellä tämä tunne on erittäin voimakas. Ehkä sitä kaipaa tietynlaista uskallusta puhua näistä tunteista mutta ehkäpä tämä julkinen vuodatus on askel siihen.

Toisinaan sitä kaipaisi sellaista omanlaista terapeuttia joka jaksaisi tulla istumaan tuolle meidän kulmasohvalle, olisi hiljaa, kuuntelisi ja kun lopettaisin kertoisi ne voimasanat ja viisaat lauseensa miten kaikesta tästä selvittäisiin.

Tietynlaista erakoitumista on tullut näiden tunteiden kanssa harrastettua. Jotenkin on ollut vaikea kohdata ihmisiä koska sisällä on pauhannut tunteiden myllerrys. Muta ehkä nyt kun on sisin vuodatettu verisesti auki on taas astetta helpompi hengittää ja kohdata ihmismassat.

Tämmöistä diipimpää settiä jälleen. Kiitos, anteeksi ja nöyrä kumarrus jälleen just sulle!

Terkuin Matty

puheenaiheet ajattelin-tanaan syvallista
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *