YKSINÄINEN DUMBO

Sullahan on kaikki hyvin ja rakkaita ihmisiä lähellä. Ethän sä voi olla yksinäinen.

Ei toi sun väittämä voi pitää millään paikkaansa.

Toi mitä sä tällä hetkellä tunnet ei voi olla totta.

Noin mulle on sanottu kun olen kertonut mitä sillä hetkellä olen tuntenut. Sitä mörköä jota kuvataan sanalla yksinäisyys. Se tunne joka valtaa sun sisimpäsi eikä siellä ole muuta kuin tyhjyyttä. Kova möykky takertuu kurkkuun eikä sitä saa räkimälläkään pois vaikka kuinka yrittäisi. Tekisi mieli itkeä mutta kyyneliäkään ei saa pois. Olo tuntuu toivottomalta kun tuntee ettei kuulu mihinkään joukkoon.

Ajatuksena se, että sulle tärkeä ihminen mollaa sun omia tunteitasi tuntuu varmasti monenkin mielestä todella ikävältä. Kun olet ajatellut että voit kertoa ihan mitä vain toiselle ja yhtäkkiä tulee seinä vastaan. Se tiiliseinä joka erottaa teidät. Huomaatkin ettei se toinen taida oikeasti ymmärtää miltä tuntuu kun sitä tunnetta kokee tai käy sillä hetkellä läpi. Mielestäni kukaan ei voi vähätellä sitä mitä toinen ihminen sillä hetkellä tuntee. Oli sitten kyseessä yksinäisyys tai onnellisuus. Se että päästää suustaan silloin tällöin rupisammakoita on ihan fine. Mutta jos sillä hetkellä ei ole tilannetajua tai ymmärrystä toista ihmistä kohtaan voisi ne sanat nielaista takaisin kurkkuunsa.

Ja kuka edes määrittelee sen mitä toinen ihminen voi sillä hetkellä tuntea? Se että itse et ole kokenut yksinäisyyttä ollenkaan ei tarkoita sitä ettetkö siitä voisi jotakin ymmärtää. Tai haluta ymmärtää. Toisinaan olisi hyvä asettua siihen toisen asemaan ja koittaa kokea se sama tunne kuin mitä se toinen kokee. Asettua ns. lapsen tasolle kun heidän kanssaan keskustellaan. Oivaltaa että me kaikki ollaan samasta puusta veistetty mutta eri tunne skaaloilla varusteltuina.

Yksinäisyys on aika kliseinen asia nykypäivänä. Sitähän tuntee melkein joka toinen jossain kohtaa elämäänsä. Siltikään sitä ei pitäisi vähätellä ollenkaan vaan rohkeasti tuoda esille. Koska meidät ihmiset on luotu sosiaalisiksi olennoiksi eikä erakoiksi aavikolle. Yksinäisyys ei ole vain vanhojen ihmisten juttu vaan sitä koetaan ihan jokaisessa ikä vaiheessa. Mikä on todella surullista että se on nykypäivänä niin yleistä. Kuin kansansairaus jota ei saada kitkettyä pois edes hyvällä lääketieteellä.

Koko pienen elämäni aikana olen jossakin vaihetta elämää kokenut yksinäisyyttä. Mittapuu on aina vain vaihdellut. Toisinaan se on ollut kevyttä vain hetkellistä fiilistä mutta sitten taas on ollut aikakausia jolloin sille tunteelle ei ole meinannut tulla loppua. Kyllähän meillä varmasti jokaisen elämän kasvunvaiheeseen kuuluu niitä tunteita kun olet ainoa maailmassa eikä kukaan tunnu sinua ymmärtävän. Teini-iässähän se on ihan loogista kun koko maailma tuntuu olevan meitä vastaan.

Pienempänä niin ettei haluttu ottaa mukaan leikkeihin. Sairaudet ovat omalta osaltaan vaikuttaneet fyysiseen jakasamiseen niin ettei ole jaksanut olla elämän pelissä täysillä mukana. Kun muutti ensimmäiseen omaan kotiin ja vietti siellä ensimmäistä iltaa tuntui se samalla vapauttavalta mutta maailman lopulta. Tältäkö se nyt tuntuu olla aivan yksin.

Mutta koen että nämä viimeiset vuodet on ollut niitä rankimpia.

Kun sain töissäni enemmän vastuuta työnsuunnittelijana. Se oli suorastaan ihan paskahomma. Olin kaikkien yleinen roskakori jonne sai heittää ihan kaiken romun ilman huolta kierrättämisestä. Olin kuin Mäkkärin hamppari. Kun toiset olivat saaneet imettyä ja purtua minusta kaiken jäi jäljelle vain paperi jonka sai rytättyä ja heitettyä ykkösellä ns. purkkiin. Kaiken sen jälkeen roskat pursuivat yli korista koska sitä ei kukaan muistanut tyhjentää. Kun päiviin ei mahtunut muuta kuin pelkkää vattuilua siitä miten epäonnistunut ihminen olit ollut vaikutti se mieleen kyllä todella pahasti. Kun pääsen kotiin ja lyyhistyn ja tajuan ettei kukaan ole ottanut myötätuntoista kontaktia itseeni moneen päivään. Se musertaa pienen sielun.

Kun eräänä kauniina päivänä herään todellisuuteen siitä ettei elämässäni ole tapahtunut mitään spesiaalimpaa. Ei niitä hetken irtiottoja Ikeassa hyvän ystävän kanssa, kiireettömiä iltapäivä teehetkiä, syvällisiä keskusteluja tai ihan vain pitkiä maraton puheluita. Kun näen minulle tärkeitä ihmisiä ja ensimmäisiä sanoja mitä toinen sanoo hei sori en kerkeä olla nyt kauaa kun mulla on kauhea kiire luo tapaamiselle ihan uuden pohjan. Miksi purkaisin sen möykyn ulos kun ei toista selvästi kiinnosta. Vajoan ajatuksiini ja puhun mikä ekana vain tulee mieleen vastaten kaiken olevan ihan hyvin. Todellisuus kuitenkin paistaa kasvoiltani kun peiliin katsoisi.

Tai kun jäin pitkälle sairaslomalle raskauteni vuoksi. Kun en vain siltä jäätävältä pahoinvoinnilta kyennyt töihin. Tai jos kykenin niin kotiin päästyäni oksensin, oksensin ja vielä kerran oksensin. Kaiken sen jälkeen nukahdin ja heräsin syömään iltapalaa ja sitten menin uudestaan nukkumaan, välillä oksentaen lisää. Se oli kaikin puolin kuluttavaa vaikka samalla se oli elämäni ihaninta aikaa. Sain olla rauhassa Dumbo ilman jatkuvaa arvostelua kehostani. Päivät vaan olivat pitkiä ja odottelua. Ja jatkuva pelko läsnä siinä että milloin se vaaleanpunainen kupla puhkeaa. Läsnäoloni muistettiin mutta silti olin kuitenkin yksin. Kun en vain jaksanut edes lähteä hyvän ystäväni tupareihin koska voimat olivat olemattomat. Kun kauppa jonossa meinaa taju lähteä pelkästä seisomisesta.

Sitten koitti se hetki kun tyttäremme syntyi. Oltiin kuin sirkuksen apinat keitä ihmiset halusivat tulla katsomaan. Näin niinkuin vertauskuvallisesti. Ristiäisten jälkeen se kaikki kuitenkin muuttui. Ainoa ihmiskontaktini oli pitkään kaupan kassa jos ei miestäni tai sukulaisia laskettu mukaan. Tai neuvolaa, muskaria tai vauvakerhoa. Jos yritin sopia treffejä ystävieni kanssa oli vastaukset tätä luokkaa hyvää jatkoa sinne teille, pitäisi kyllä tässä lähi päivinä nähdä, mulla on nyt kaikkea tässä meneillään tai nauti nyt näistä päivistä kun saat olla rauhassa kotona. Toisinaan en saanut viesteihini ollenkaan vastausta. Itsessään vauvavuosi yöheräämisten tai mahakipujen kannalta ei ollut mitenkään rankkaa. Tai olihan ne omalta osaltaan mutta ne kyllä kesti. Kaikista rankinta siitä teki se halvatun yksinäisyys kun tuntui ettei ollut enään ketään kenen kanssa jutella tai purkaa ajatuksiaan. Se kun yhteydenottoihini ei vastattu tuntui kun lumivyöry olisi imaissut minut alleen. Se tunne kun tuntui ettei ollut enään ketään kelle edes soittaa tai pyytää teelle. Kelle kertoa ne sydämen päällä olevat asiat.

Se että olen ystäväpiirissäni ainoa kenellä on lapsi ei mielestäni ole se rankin osuus. Vaan se että toiset eivät tunnu välillä ymmärtävän minun olevan edelleen se sama ihminen joka olin ennen äidiksi tuloa. Se sama ihminen jolla on oma elämä, omat kiinnostuksen kohteet, tavoitteet, unelmat. Olen onnekas, että itselläni on hyvä tukiverkosto johon voi nojautua jos tuntuu että nyt olisi se hetki jolloin kaipaisin pientä breikkiä. Kaikilla kun ei ole niin onnekas tilanne. Vaikka sitä olen yrittänyt ystävilleni ja muille läheisille ihmisilleni painottaa raskaudestani lähtien ei sitä siltikään toiset tunnu ymmärtävän. Että voin lähteä ja tulla yksin kunhan saan tyttäreni turvalliseen hoitoon. Se ehkä tuntuu tässä elämäntilanteessa kurjimmalta. Vaikka elämäni on tällä hetkellä täynnä rutiineja voi niistä silti toisinaan poiketa. Äitiys on muovannut minun ajatuksiani ja ylipäätään ihmisenä todella paljon mutta edelleen olen se sama vaaleanpunaista rakastava ujo tyttö Kuusaalta.

Vertaistukea olen saanut tämän lyhyen äitiyden polullani enkä siitä voisi olla kiitollisempi. En muutama vuosi sitten olisi voinut kuvitellakaan että löytäisin aikuisena niin läheisen ystävän kun mitä olen tyttäreni syntymän jälkeen saanut kokea. Se että tuntuu löytäneensä sielun siskon tuntuu tosi hyvältä. Se että jollekin voi laittaa klo 22 jälkeen viestiä taaperon uhmakiukuista tuntuu todella vapauttavalta. Tai vaan jakaa ajatuksia kaikesta siitä minkälaisia odotuksia meiltä äideiltä vaaditaan.

En ole niitä äitejä ketkä hiekkalaatikolla small talkkailee muille. Puistoilu on mielestäni mukavaa mutta se että alkaisin itseäni markkinoimaan ei tunnu omalta jutulta. Näin introverttisenä ihmisenä on hyvin vaikea kohdata oma rohkeus ja lähteä ujostelematta uusiin tilanteisiin. Enemmän kaipaisin sellaisia pieniä ryhmiä tai kahden keskisiä tutustumisia. Siksi en voi tarpeeksi liputtaa Momzie sovelluksen perään. Okei, ei sekään aina tärppää niinkuin ei Tinderissäkään mutta sovelluksena aivan mieletön keksintö!

En silloin aikoinani ymmärtänyt mitä on kun sanotaan että erityisesti kotiäidit kokevat yksinäisyyttä. Mutta nyt kun sen itse kokee ja on kokenut niin sen kyllä täysin allekirjoittaa. En voi siis lopettaa liputtamasta vertaistuelle ja sen antamalle voimalle.

Mielestäni sana kiire on nykypäivänä kirosana. Ei maailma luo kiirettä vaan me ihmiset kehittelemme sitä oman päämme sisällä. Se että haalii itselleen ja arkeensa enemmän tekemistä kuin vuorokaudessa on tunteja on oravanpyörässä juoksemista. Se että yhteiskunnassamme täytyy olla ylisuorittaja jotta pärjäät työelämässä on täysin vika yhteiskunnan normeissamme. On toki päiviä jolloin työpäiviin mahtuu enemmän tekemistä kuin olisi tunteja mutta silloin itseä ei saisi lietsoa kiireellä. Se on kun bensaa heittäisi liekkeihin ja juhannuskokko on valmis poltettavaksi. Se että hetken pysähtyisi ja katsoisi maailmaa muuten kuin Instagram ruudun takaa, huomaisi että hei maailmahan lopulta pysyy paikoillaan.
Meille on annettu vuorokauteen 24 tuntia ja sen miten ajan käyttää on kaikkien oma valinta. Jos syyttää aina vain kiirettä voi jonakin päivänä huomata miten jotain kallis arvoista on jäänyt kokematta. Vain koska kiire on määritellyt omaa elämää, parisuhdetta, ystävyyttä, perhe-elämää tai työn tekoa.

Tämän kaiken tunne ryöpyn jälkeen haluaisin sanoa, että muistakaa miten tärkeitä teidän läheiset teille on. Älkää jättäkö ketään yksin vain sen takia että teillä olisi sellainen tunne ettette jaksaisi kohdata juuri sillä hetkellä maailmaa. Kysykää aktiivisemmin toiselta että hei mitä sulle kuuluu kun olettaisitte että toinen kaiken meneillään olevan keskellä elää tasapainoista elämää. Älkää syyttäkö kiirettä kaikesta tai siitä ettette muka ehdi ottaa yhteyttä juuri teille rakkaisiin ihmisiinne. Älkää pitäkö tärkeitä ihmisiänne itsestäänselvyytenä. Koska jonain päivänä voitkin huomata miten erilleen maailma on teidät vienyt. Mertatkaa vaikka kalenteriinne aika milloin soitatte läheisillenne, varatkaa siihen se 15 min – 1 h vain sille ihmisille. Olkaa aidosti läsnä. Olkaa olkapäitä jos toista täytyy nostaa suosta ylös. Vaalikaa ja rakastakaa maailmaa.

Yksinäisyyskin on helposti peiteltävissä. Sen huomaamiseen täytyy käyttää pienen etsivän taitoja. Mutta kun oppii lukemaan ihmisiä huomaakin miten helppoa on tuoda valoa toisen päivään. Ihan pelkällä hymyllä jos ei muulla. Elämä on hetkessä elämistä ja tunteiden kirjoa. Yksinäisyyden voi vain voittaa olemalla aidosti läsnä jollekulle.

Paina sun korva mun rintaa vasten
Kuuntele sydämen ääntä
Se kertoo tarinan yksinäisen
Kuule mun sydämen ääntä.

-Anna Puu-

Terkuin Matty

P.S. Mulla menee tällä hetkellä todella hyvin, oikeesti. Kiitos kun kysyit. Elämä hymyilee ja aurinko paistaa. Ihanaa elämää parhaimmillaan tällä hetkellä, puss <3

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *