Äitiyden tuomat paineet

Äidin kuuluu synnyttää alateitse, imettää, jäädä kotihoidontuelle, leikkiä ja leipoa. Vai voisiko äiti kuitenkin synnyttää sektiolla, antaa korviketta, tehdä töitä ja syöttää pilttiä? Kumpikin tapa on täysin oikein, täysin hyväksyttävä.

Yksi päivä kun ajelin aamulla töihin, aloin miettimään äitiyden luomia paineita ja sitä, miksi ylipäätään aloitin kirjoittamaan blogia. Halusin tuoda esille, että jokainen äiti voi olla hyvä äiti – jokainen äiti saa mennä sitä polkua mikä tuntuu parhaimmalta. Vauvavuoden aikana tuntui, että teen vain vääriä valintoja – en ollut sellainen äiti, mitä minun kuuluisi olla tai mitä minulta odotettiin. Neuvolasta asetettiin paineita niin synnytyksestä, kuin imettämisestäkin. Jasperin syntymän jälkeen sairaalassa imettämisestä tehtiin tajuton show, sillä se ei lähtenyt heti käyntiin. Imetys ei ollut itselleni mikään virstaan pylväs, mutta huomasin huoneessani parveilevan milloin minkäkinlaista imetysohjaajaa. Mieleni teki huutaa kaikille, että nyt ulos – mutta en uskaltanut. Jos toinen kerta vielä tulee, aivan varmasti sanon asiasta napakammin. Sillä kaikki eivät halua imettää, tai varsinkaan halua, että viisi hoitajaa häärää ympärilläsi, kun olisit ihan okei sen tuttipullonkin kanssa.

Työskentelin jonkun verran äitiysloman aikana, sillä pystyn tekemään työni täysin etänä ja itselleni sopivana ajankohtana. Työskentely aiheutti varsinkin vanhemmassa sukupolvessa närkästystä, sillä koettiin, että aika on pois Jasperilta. Minun olisi pitänyt olla hoitamassa lastani, ei tekemässä töitä. Mutta kun rakastan työtäni. Se on minulle mielekästä hommaa, jossa saan uppoutua täysin omaan maailmaani. En halunnut luopua siitä äitiyslomalla, enkä luopunut. Tiesin, että asia aiheuttaa ärsytystä lähipiirissä, mutta mitä sitten. Lapsellamme on myös isä, joka pystyy häntä viihdyttämään ja täyttämään hänen tarpeensa ihan yhtä hyvin kuin minäkin. Mieheni kanssa saattaa sattua ja tapahtua vähän enemmän kuin minun kanssa, mutta sitten ollaan muutama mustelma rikkaampia seuraavana päivänä.

Yksi huolenaiheeni oli jossain vaiheessa pukeutuminen ja ylipäätään ulkonäkö. Nyt kun olen äiti, pitääkö minun myös näyttää sellaiselta? Minulle on pinttynyt päähäni lause ”herran jumala, sinusta ei sitten tule koskaan tuollaista. Mikähän tuossakin kasvatuksessa on mennyt pieleen?” Lauseen sanoi noin 40 vuotias nainen omalle lapselleen, joka muutama vuosi sitten ihasteli kirkkaan punaisia hiuksiani ruokakaupassa. Tällöin ulkonäköni määritteli minut, sillä eihän kukaan, jolla on kirkkaan punaiset hiukset tai tatuointeja, voi menestyä elämässä tai olla saanut hyvää kasvatusta. Kyseinen lause pyöri välillä päässäni myös äitiyslomani aikana.

En uskaltanut pitää kaikkia vaatteitani, koska eihän äiti voi pukeutua niin. Myin osan vaatteistani juurikin tämän ajatuksen pohjalta – vaikka pidin niistä, en voisi käyttää niitä. Minun pitäisi pukeutua talvellakin vain toppahousuihin ja kesällä pitkään, värikkääseen kukkamekkoon. Luojan kiitos, tämä ajatus poistui päästäni sen vuoden aikana. Nyt olen jälleen uskaltanut ostaa ja käyttää juuri niitä vaatteita, mistä pidän. En enää mieti, pitääkö joku minua huonona äitinä, jos kävelen korkkarit jalassa, teddy takki päällä ja samalla kannan Jasperia. Eikä minun olisi missään vaiheessa pitänytkään.

Minulle tuli jossain vaiheessa todella kova ”mitä sitten” -vaihe, enkä enää jaksanut ajatella mitä minusta ajatellaan ja menenkö nyt sitä oikeaa polkua äitinä. Jonkun mielestä rämmin kinttupolkua, mutta minä olen onnellinen sillä omalla äitiyden kinttupolullani. Nämä paineet, joita meille kaikille luodaan, ovat täysin turhia. En tiedä kumpi on pahempaa äitiyden yhteisössä, äidit vai lapset. Äidit vertailevat ja kommentoivat toisiaan, vaikka voitaisiin jakaa vinkkejä, vertaistukea ja hyvää oloa. Kateus on suomalaisuuden perisynti ja se korostuu myös äitiydessä. Sillä jos toisella on helppo lapsi, muistetaan sinulle kuinka kohta taas lähtee. Viimeistään siinä vaiheessa kun päiväkoti alkaa, tulee ties minkälaista sairautta. Jos tämän sairaus ryöppään pystyt ohittamaan, niin odotas vaan kun alkaa uhmaikä tai teini ajat.

/ Elina

Kommentit (2)
  1. Jooooo! Samaistun, vahvasti, vaikka olen ollut äiti vasta 4 viikkoa 😆

    Mielessäni on ollut kirjoitussarja tai jopa pamfletti äitimyytistä. Voisin kirjoittaa siitä kuvastosta mitä meille tarjoillaan äideistä. Otetaan esimerkiksi vaikka baby blues. Terveyskirjasto kertoo sen olevan ”äidin herkistymistä”. Monesti viihteessä se kuvataan tilana, jossa tuoretta äitiä vähän itkettää pieninkin vastoinkäyminen, kun esimerkiksi ruoka palaa pohjaan. Todellisuudessa baby blues voi rysähtää päälle ahdistuksena ja pelkona, jollaista ei ole koskaan kokenut eikä asiaan osaa suhtautua tuon meille tarjotun esityksen (äitiä vähän itkettää, hän on herkistynyt) takia. ”Äiti herkistyy”, voi hemmetti. Kaikki eivät tietysti koe mitään baby bluesia ja sekin on ihan normaalia.

    Semmoisen huomauttaisin sinun kirjoituksesta, että sektiokin on synnytys eivätkä kaikki äidit synnytä millään tavalla, he voivat adoptoida.

    1. Modernimutsi
      26.1.2021, 11:24

      Itse ainakin huomasin, että nämä asiat alkoivat jo raskausaikana näkyä todella vahvasti.
      Totta, kaikki äidit eivät synnytä ollenkaan – Aina on adoption mahdollisuus. Itse kuitenkin olen tähän harvemmin törmännyt. Enemmän on käyty keskustelua alatiesynnytyksestä ja sektiosta. Itselleni on siis helpompi kirjoittaa näistä, kun adoptio on niin tuntematon aihe itselleni.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *