UNELMAT ON TEHTY TOTEUTETTAVIKSI

Joulukuu – taian ja toiveiden kuukausi. Näin ainakin itse miellän sen. Luulen, että se on peruja lapsuudesta, kun maa oli valkoinen jo marraskuussa, jouluvalot valaisivat kaupungin ja kirjoitettiin vielä sille pelottavan kuuluisalle parrakkaalle miehelle ne suurimmat toiveet ja unelmat. Aina Barbitaloista yksisarvisiin ja merenneitoihin.

Joulukuu tuo aina mieleen sen taianomaisen tunteen, joka lapsena joulukuussa oli. Kun ikää tuli lisää, ei unelmista ja haaveista enää kirjoitettu parrakkaille miehille – ja ehkä hyvä niin. Mutta ei niistä myöskään juurikaan puhuttu. Unelmat ja haaveet tuntuvat olevan vähän samanlainen puheenaihe kuin raha, eli niistä ei yksinkertaisesti puhuta. En ole itsekään puhunut omista unelmista tai haaveista kovinkaan monelle. Ehkä pelkäsin, että haaveilen liiasta, tai liian vähästä. Mitä jos haaveeni ei ole oikeanlaisia?

Minulla ei ole koskaan ollut unelmia, jotka olisivat niin suuria, ettei niitä voisi toteuttaa. Omia unelmiani voisi kutsua ennemmin tavoitteiksi kuin unelmiksi. Unelmani ovat hyvin tavanomaiset: hyvä työ, perhe, oma asunto, matkustelu – ehkä tietynlainen elämäntyyli on unelmani ja sitä kohti yritän kokoajan itseäni viedä. Koen, että kun minulla on unelma, jotka kohti kulkea, rakennan polkuani sinne suuntaan osakseen tietämättäni. Unelmien toteuttamisessa minulla on ollut mukana tuuria ja mutta myös määrätietoisuutta. Itse uskon siihen, että ihminen menee vaikka läpi harmaan kiven, jos vain tahtoa on tarpeeksi. Äitini on aina sanonut, että asioilla on tapana järjestyä ja niin uskon myös unelmien kanssa. Kun on tarpeeksi rohkeutta kulkea unelmaa kohti, osuu tuuri väkisinkin jossain vaiheessa kohdalle.

Tilanteeni on saanut osakseen silmien pyörittelyä, sillä kuvitellaan, että kaikki asiat ovat vain tipahtaneet taivaalta. Eli siis sanoin ne maagiset Haltijatteren sanat Bibbidi-bobbidi-bo – ja asiat tapahtuivat. Ei, näin se ei ihan mennyt. Kaikki asiat mitä olen omassa elämässä saavuttaneet, ovat vaatineet töitä ja hieman sitä pahamaineista tuuria. Mutta mitä unelmien saavuttaminen on vaatinut?

Ensimmäinen asunto

Teini-iässä minulla oli kaksi unelmaa. Olla äiti ja saada omistusasunto. 15-vuotiaana kerroin ystävilleni, etten tulisi koskaan asumaan vuokralla, vaan ostaisin heti omistusasunnon. Arvata saattaa, että ystäväni eivät kovinkaan tosissaan minua ottaneeet. Vastaukset olivat hyvin pitkälti ”niin niin, katsotaanhan vaan sitten”. Kun se päivä koitti, että muutin pois vanhemmiltani  – suuntasin kohti rivitalokaksiota, jonka olin silloisen poikaystäväni kanssa ostanut. Oma asunto oli ollut haave 15-vuotiaasta saakka ja 19-vuotiaana sen toteutin. Tämänkin haaveen kanssa oli mukana niin tuuria kuin määrätietoisuutta. Sain 16-vuotiaana töitä Kotipizzasta puoli vahingossa. Kun ystävät viettivät viikonloput kaupungilla, loppui minulla lauantaina työt 21.30 ja sunnuntaina oltiin taas 10.15 lämmittämässä pizzauunia. Kotipizzasta saadut palkat menivät suoraan säästöön – omaa asuntoa varten. Ilman ilta- ja viikonlopputöitä, minun unelmani olisi jäänyt pitkäksi aikaa vain unelmaksi.

Sijoitusasunto

Kun edellisen poikaystäväni kanssa tuli ero, muutin minä meidän yhteisestä asunnosta pois. Ostin kerrostaloasunnon parempien kulkuyhteyksien päästä, sillä aloitin samoihin aikoihin nykyisessä työpaikassani Helsingissä. Muutama vuosi myöhemmi tapasin nykyisen mieheni. Hän asui kaupungin toisella puolella vuokralla ja koska vuokralla asuminen ei kuulostanut minusta vieläkään järkevältä, muutti hän minun luokseni. Kerkesimme asua reilun vuoden kerrostaloasunnossa, kun Jasper ilmoitti tulostaan. Aloimme siis etsimään suurempaa asuntoa ja löysimme nykyisen rivitaloasuntomme. Kerrostaloasuntoni laitettiin myyntiin, mutta se ei mennyt kaupaksi. Tämä ei kuitenkaan haitannut, sillä olin pitkään haaveillut sijoitusasunnosta ja nyt minulla on sellainen. Edellinen asuntoni ei ole ihanteellinen sijoituskohde, mutta se on alku ja se on mahdollisuus.

Perhe

Olen aina halunnut perheen ja äitiys on ollut pitkäaikaisin haaveeni ja 25-vuotiaana se kävi toteen. Jasper on mahtava tapaus, hän on hulvaton Duracell-pupu joka ei pysähdy hetkeksikään. Jasperin isä, on isänä mahtava ja hän täydentää minun puuttuvia piirteitäni. Hän jaksaa leikkiä ja temmeltää Jasperin kanssa, kun taas itse koen olevani hyvin huono leikkijä. Meillä perhe-elämässä on ollut omat kompastuskivemme, mutta aivan varmasti kaikilla. En kuitenkaan omaa perhe-elämää vaihtaisi mihinkään.

Matkustelu

Ihana ihana matkustelu. Nykyisen mieheni kanssa olen päässyt toteuttamaan tätäkin unelmaa – sillä hän rakastaa matkustelua aivan kuten minäkin. Ennen Jasperia kävimme muutaman kerran vuodessa matkoilla, luonnollisesti nyt ei ole kannattanut suunnitella reissuja. Kunhan taas matkustelu on mahdollista, aivan varmasti suuntaamme koko perhe palmujen alle lämpöiseen. Matkustelussa meillä on se ero, että mieheni voisi maata kymmenen päivää rannalla – minä en. Viihdyn muutaman tunnin rannalla ja sitten voisin jo tehdä jotain. Nyt kohteemme ovat olleet sekoitus kaupunki- ja rantalomaa. Se on ollut hyvä kompromissi ja olemme saaneet lomat molemmille mieluisaksi.

Unelma-ammatti

Aloitin nykyisessä työpaikassani 21-vuotiaana. Graafisen suunnittelun töitä ei ole tarjolla liikaa, varsinkaan vastavalmistuneelle. Olin aina ajatellut, että en ala käymään Helsingissä töissä – mutta ei tämän alan töitä juuri muuallakaan ole tarjolla. Suuntasin siis Lahdesta Helsinkiin ja kohta väliä on ajeltu viisi onnellista vuotta. Ala on minulle sopiva. Pääsen tekemään monipuolisesti asioita, vaikuttamaan omaan työskentelyyni ja pitkäaikaiset asiakkaat tuovat vielä oman piristyksen  päiviini. Olen onnellisessa asemassa, että sain niin nuorena koulutustani vastaavan työpaikan.

Kun aloitin koulun, en ajatellut vielä työllistymistä. Nyt jos lähtisin uudelleen opiskelemaan, valitsisin alan jolla työllistyminen olisi himpun verran varmempaa. Onneks kuitenkin huonoista työllistymismahdollisuuksista huolimatta omat vanhempani tukivat minua unelma-ammattini tavoittelemisessa. Ja onneksi huonot työllistymismahdollisuudet eivät tarkoita, ettet voisi työllistyä. Se on vain hieman haastavampaa. Minun kohdallani se tarkoitti 346 hakemusta ja muutamaa onnellista sattumaa. Mutta nyt teen sitä mitä rakastan, eikä minua ole yhtenäkään aamuna kiukuttanut herätä koneen ääreen. Päivätöiden lisäksi teen töitä toiminimen kautta iltaisin ja viikonloppuisin, se ehkä kertoo myös siitä, että rakastan juuri sitä mitä teen.

Uskallan olla ylpeä siitä, mitä olen elämässäni saavuttanut. Nuorempana en uskaltanut lähteä kohti unelmiani tai edes kertoa niistä muille, mutta varsinkin nyt muutaman vuoden sisällä olen kasvanut todella paljon. Äitiys on tuonut minulle rohkeutta ja halua olla myös Jasperille esimerkkinä. Haluan, että hän tietää, ettei mikään ole mahdotonta ja unelmiaan kohti voi ja kannattaa mennä. Vaikka epäonnistumisia ja mutkia tulisi haaveiden tavoittelussa vastaan, ei se tarkoita, etteikö niitä voisi saavuttaa. Ei se epäonnikaan pohjaton kuilu ole, jossain vaiheessa on pakko tulla pohja vastaan – ja sieltä ei ole suunta kuin ylöspäin.

Olisi ihana kuulla muiden unelmista ja haaveista,
onko teillä haaveita tai mahdollisesti jo saavutettuja unelmia?

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *