Vauva toi mukanaan masennuksen

Se oli yksi elämäni onnellisimmista hetkistä kun raskaustesti näytti positiivista. Olin niin kauan toivonut lasta ja se oli suurin haaveeni – olla äiti. Ja nyt se oli toteutumassa. Mieheni oli kauhusta kankeana, mutta onnellinen, me molemmat olimme. Raskausaikani meni alkuun hyvin, uusi ja jännittävä asia oli kokoajan mielessä. Tarkkailin kuinka vatsa alkaa kasvamaan, mietin minkä näköinen hän olisi, mitä luonteenpiirteitä hän perisi ja minkä niminen hänestä tulisi.

Kun seitsemäs raskauskuukausi koitti, tuli itku. Laitoin itkun aina raskauden piikkiin, sillä olinhan purskahtanut itkuun jo siitä, että tiputin ruoanlaiton yhteydessä tomaatin lattialle. Itku oli kuitenkin erilaista, tiedostin sen itsekin, mutta en uskaltanut sanoa sitä ääneen. Itkin monesti autossa kun ajoin töihin tai töistä kotiin. Autossa kukaan ei nähnyt pahaa oloani ja tunnin työmatkan jälkeen ei olisi enää mitään itkettävää. Pelkäsin suunnattoman paljon, etten tulisi rakastamaan lastani – sitä lasta jonka olin vuosia halunnut. Koin, ettei minulle syntynyt raskausaikana sellaista sidettä lapseen, mikä monille syntyy. Näin raskausaikana vain ne huonot puolet: olin kömpelö, väsynyt, ruma ja lihava. Ja se oli raskauden syytä.

Synnytyksen jälkeen en kokenut sitä suunnatonta rakkautta tai huumaa, mikä elokuvista on hyvinkin tuttu illuusio. Sairaalassa Jasper oli paljon omassa sängyssä, eikä minulla ollut tarvetta häntä sieltä koko ajan nostella. Katselin sarjoja koneella, kun hän nukkui vieressä. Ilmeisesti kovinkaan monet vastasynnyttäneet eivät istu sängyllä koneen kanssa, sillä näky tuntui ihmetyttävän montaa hoitajaa. Kotiuduttua vauva-arki lähti hyvin liikkeelle, toivuin nopeasti, en pelännyt Jasperin käsittelyä ja muutenkin kaikki rullasi omalla painollaan. Vaikka meillä arki sujui, olin koko ajan vihainen, surullinen ja yksinäinen. Tunsin itseni niin arvottomaksi ja turhaksi. Olin vain kotona, enkä tehnyt mitään hyödyllistä elämälläni. Näin ainakin asian näin. Mieheni sai illat kuunnella kiukutteluani, kun ei ollut ketään muutakaan kenelle kiukutella. En kuitenkaan uskaltanut hänellekään avata kaikkia tuntemuksiani, sillä en uskonut hänen ymmärtävän. Tai jos hän olisi ymmärtänyt olisiko hän tuominnut? Pitänyt minua huonona äitinä tai kykenemättömänä hoitamaan äidin roolini? Sanomattakin selvää, että parisuhde pyristeli juoksuhiekassa, eikä suunta ollut kuin kovaa alaspäin.

Vuoden jälkeen alkoi näkyä valoa tunnelin päässä kun äitiyslomani oli loppumassa. Odotin kuin kuuta nousevaa töihin paluuta ja Jasperin päiväkodin aloitusta. Olin ajatellut, että kunhan arki normalisoituu, niin kaikki helpottaa. Ei helpottanut. Kiireinen arki toi vain lisää kuormitusta, joka pahensi oloani entisestään. Töissä voin paremmin, mutta työmatkat, pitkät päivät ja huonosti nukutut yöt eivät tuoneet sitä helpotusta mitä olin kaivannut ja odottanut. Tällöin itkeminen taas paheni.

Tiedättekö sen tunteen, kun katsot aamulla itseäsi peilistä. Kello on 4.45 etkä yksinkertaisesti saa silmiä auki. Ei sen takia, että olisit väsynyt vaan koska ne ovat itkemisestä turvonneet. Minä tiedän, eikä se ole mukava tunne. Aamuni alkoi vartin herne-maissi-paprika pakastepussilla, että turvotus laskisi edes sen verran, että näen ajaa töihin. Syksyllä useampi aamu oli tällainen. Iltaisin kun pääsin sänkyyn, purkautui koko päivän kiire, paha olo ja inho arkea kohtaan. Ja vaikka kuinka yritin illalla lopettaa itkemisen, tietäen, että aamu olisi helpompi jos vain en itkisi – mutta en pystynyt lopettamaan sitä. Mieheltäni en saanut sitä tukea, mitä olisin tarvinnut asian kanssa, joten päätin avata suuni neuvolassa – täysin tuntemattomalle neuvolan tädille. Olin niin väsynyt itkemiseen, että minun oli saatava kertoa jollekin, että minulla on oikeasti paha olla. En ollut puhunut tuntemuksistani kuin miehelleni, joten aihe oli edelleen todella arka.

Kun pääsimme neuvolaan, kysyi neuvolantäti sen maagisen lauseen ”miten sinä voit”. Ja sitten alkoi itku. Sain sanottua kaiken itkun keskeltä, että minun olisi ehkä hyvä jutella jollekin. Sain kerrottua omasta väsymyksestäni ja itkuisuudesta. Jasperilla sattui olemaan juuri sinä päivänä kauhea väsymys päiväkodin jälkeen, joten hän oli todella vaativalla päällä, eikä se ainakaan helpottanut omaa itkuisuuttani.Yritin saada itkien käytyä neuvolantädin kanssa läpi, mikä tähän väsymykseen oli ajanut. Samaan aikaan Jasper tuli vaatimaan huomiota. Lopetin itkun siihen paikkaan ja lähdin katsomaan, mitä näytettävää hänellä oli. Neuvolantäti totesi samantien ”En yhtään ihmettele, ettei kukaan ole nähnyt pahaa oloasi. Jasper kun tuli hakemaan huomiota, muutuit heti äidiksi jota hän tarvitsi ja siirsit omat tunteet täysin sivuun.” Ja niin oikeastaan toimin. Itkin kun olin yksin, ettei kukaan näkisi sitä pahaa oloa. Neuvolasta minulle varattiin aika neuvolapsykologille ja lääkärille. Lääkäriltä sain diagnoosin masennus ja viikon sairasloman. Psykologilla kävin lääkärikäynnin jälkeen muutamia kertoja, mutta tulimme molemmat siihen tulokseen, ettei se ole minulle oikea hoitokeino. Minulle keskustelua tärkeämpää olisi saada arki ja parisuhde toimimaan.

Nyt voin huomattavasti paremmin kuin aikaisemmin. Diagnoosin myötä mieheni ymmärsi, että en vain kiukuttele hänelle, vaan voin oikeasti huonosti. Hän otti huomattavasti enemmän vastuuta arjestamme, mitä aikaisemmin. Korona mahdollisti täyden etätyöskentelyn, joka on ollut suurin apu arjen pyörittämisessä. Kauhulla odotan, kun etätyöskentely loppuu, sillä silloin myös arki vaikeutuu. Mutta onneksi se on vasta sen ajan murhe.

Olen monesti miettinyt mikä ajoi tähän tilanteeseen, ehkä se etten uskaltanut kertoa kenellekään, ehkä kokoaikainen väsymys ja vauvavuoden yksinäisyys? Olisko asiaa helpottanut se, että en olisi ollut niin pitkään lapsen kanssa kotona? Minun suurin virheeni vauvavuotena oli se, etten uskaltanut kertoa kenellekään pahasta olostani, joka minulla oli ollut raskaudesta saakka. Koin, ettei sellaisia tunteita saisi olla. Eihän kukaan voisi ymmärtää, että minulla on paha olla, kun meille on juuri syntynyt maailman suloisin lapsi. Hän nukkuu täydet yöunet, kiukuttelee vain jos on oikeasti syytä ja on kaikin puolin hävettävän helppo tapaus. En kokenut, että saisi olla masentunut. Minullahan oli kaikki hyvin – oli suloinen poika, perhe, tukiverkosto, työpaikka ja juuri remontoitu asunto. Eihän sellainen ihminen voi olla masentunut.

Onko teille todettu raskausajan tai synnytyksen jäkeistä masennusta?
Osasitko hakea apua vai selvisitkö siitä omin avuin?

/Elina

Kommentit (4)
  1. Tärkeä aihe! Kiitos kun kirjoitit avoimesti ja rehellisesti.❤ Ei ole häpeä myöntää asiaa, se on rohkeutta kohdata se ja tuosta on varmasti suunta vain ylöspäin! Tuttuja tuntemuksia 7 vuoden takaa kun minusta tuli äiti.

    1. Modernimutsi
      10.2.2021, 11:30

      Tämä on tärkeä aihe ja siksi halusin itsekin siitä kertoa avoimesti. Monesti jätetään kertomatta ja sitten käy kuten minulle – turhaan pitkitetään sitä pahaa oloa oman pään sisällä. Toivotaan, että näistäkin asioista puhuminen vielä yleistyisi joku päivä. ❤️

  2. Kyllä on, eilen synnytyksen jälkitarkastuksessa neuvolalääkärillä sain reseptin mielialalääkitykselle ja lähetteen psykiatrialle. Tämä minun sairauteni on ihan tuore tapaus, vasta parisen viikkoa minua on itkettänyt melkein joka päivä. Olen sairastanut masennuksen parikymmentä vuotta sitten, joten ymmärsin nyt tarttua asiaan heti. Tiesin myös, että aikaisemmin sairastamani masennus on riskitekijä synnytyksen jälkeiselle masennukselle. Elämässäni on muitakin kuormittavia asioita kuin vauva-arki – let’s face it, onhan se kuormittavaa, vaikka myös ihanaa, että sen vauvan sai – ja luulen, että ilman vauvaa en olisi sairastunut. Nyt ollaan kuitenkin tässä tilanteessa ja mennään tästä eteenpäin. Onneksi neuvolalääkäri otti homman heti tosissaan ja saan apua.

    1. Modernimutsi
      10.2.2021, 11:28

      Ihana kuulla, että osasit heti pyytää ja sait apua. Nyt suunta on enää parempaan!
      Jaksamista sinulle ❤️ Nää on tosi inhottavia ja valitettavan yleisiä kuitenkin.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *