Ostoskeskustoleranssi

425479.jpg

 

En ole koskaan erityisemmin pitänyt ostoskeskuksista. Ne ovat mielestäni olleet aina maailman paras anestesialääke, ostoskeskuksessa ollessaan sitä kun sukeltaa ihan omaan kaupalliseen maailmaansa. Luonnon äänten tilalla on äänimainontaa tai shoppailumusiikkia, lasten huudot kaikuvat epämiellyttävällä tavalla ja vartijat näyttävät epäystävällisiltä. Kun on viettänyt päivän ostoskeskusympäristössä, luonnonvalo tuntuu kirkkaalta ja ulkoilma tukalalta.

Ostoskeskusten sietokykyni on (sattuneesta syystä) kuitenkin viimeisen vuoden aikana kasvanut huomattavasti. Olen jopa alkanut pitää niistä. Minusta on myös tullut Hansakorttelin yrittäjäyhdistyksen työvaliokunnan jäsen, mikä tarkoittaa sitä, että pääsen jonkin verran vaikuttamaan esimerkiksi siihen, miten ostoskeskusta markkinoidaan. Mielestäni Hansakortteli on siitä kiva ostoskeskus, että se on nimensä mukaisesti kuin kortteli. Siellä on säännöllisesti muitakin kuin pelkästään kaupallisia tapahtumia ja monet liikkeistä ovat yrittäjävetoisia. Toivon, että eri kiinteistönomistajat jatkavat Hansakorttelin kehittämistä niin, että sinne tulee enemmän myös ei-kaupallisia palveluita. Näkisin siellä hyvin esimerkiksi kirjaston toimipisteen tai vanhusten tapaamispaikan. Olisi myös kiva, jos eri kerrosten välillä pystyisi liikkumaan helpommin myös lastenvaunujen kera…

Ostoskeskus on varsin nerokas keksintö, koska sinne voi mennä vilvoittelemaan kesähelteillä ja lämmittelemään talvipakkasilla. Se on paikka, jossa vanhustenkin on helppo liikkua paikasta toiseen ja jossa lasten ei tarvitse varoa autoja. Yrittäjälle ostoskeskus on siitä kiva paikka, että ostoskeskuksessa kaikki tärkeimmät palvelut on keskitetty. Vartijat vievät pahimmat häiriköt pois automaattisesti, roskat lajitellaan yhteiseen roskikseen ja käytävät pitää puhtaana ostoskeskuksen värväämä siivooja. 

Minusta olisi kiva, jos muutkin pienyrittäjät uskaltautuisivat hakeutua ostoskeskuksiin. Se muuttaisi niiden olemusta, kun ihmisiä palveltaisiin suurten tavaratalojen sijaan persoonallisissa pikkuputiikeissa. Ymmärrän kuitenkin hyvin, että korkeat vuokrat hirvittävät monia ja etteivät yhteiset aukioloajat houkuta.

Minä hartaasti toivon, että nyt kun olen alkanut pitää ostoskeskuksista, niistä ymmärrettäisiin tehdä viihtyisämpiä. Olisi ihanaa, jos ostoskeskuksen ala-aukiolla olisi aamuisin torikauppiaita myymässä tuoreita vihanneksia ja hedelmiä… Jos sieltä saisi luomuruokaa… Jos äänimainosten tilalla olisi tunnelmallista musiikkia…

Olen antanut ostoskeskuksille mahdollisuuden.

 

Kuva:

http://www.ts.fi/uutiset/talous/425468/4/425479.jpg

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Suhteet Oma elämä Mieli Työ

Taisin olla vähän tyhmä

Olen pitänyt täällä Lilyssä La Vita Mia -nimistä blogia tammikuusta saakka, mutta viime viikolla päätin Lilyn uudistuksen yhteydessä poistaa blogini täältä virtuaalitodellisuudesta kokonaan. Taisin olla vähän tyhmä. Minulla oli jo monta seuraajaa ja monet juttuni saivat aikaan keskustelua. Olin kuitenkin kirjoittanut melkein anonyymisti pitkään, ja välillä nostin esiin sellaisia aiheita, joista en välttämättä haluaisi asiakkaidemme lukevan. Minulla ei henkilökohtaisesti ole oikeastaan mitään tabuja, mutta koska olen luonteeltani töksäyttelevää tyyppiä, en mielelläni kirjoita ihan kaikesta omalla nimelläni. Minulla kun on kokemusta siitä, että joku kuitenkin aina ymmärtää mielipiteeni väärin ja vetää turhan monta hernettä nenään…

Näin kävi esimerkiksi viime vuonna, kun olimme perustaneet uuden italialaisen pizzeriamme. Kirjoitin yrittäjäblogiin siitä, kuinka epäluuloisia asiakkaat olivat erilaisia tuotteitamme kohtaan. He vaelsivat vitriinimme ohi ja menivät sankoin joukoin syömään eineslihapullia (niitä kun saa eräässä paikassa syödä kiinteään hintaan niin paljon kuin haluaa). Kirjoituksessani ihmettelin sitä, miksi suomalaiset asiakkaat menevät ravintolaan syömään samoja teollisia puolivalmisteita, joita lämmitävät koti-mikroissaankin. Jutun otsikko oli Koiranruokakansa. Minua alettiin verrata Berlusconiin ja jouduimme erään iltapäivälehden lööppiin (tietysti ihan hyvä mainos sekin, mutta hieman vääränlainen).

Kirjoittaessani erilaisia yliopistotehtäviä ja blogeja, olen huomannut, että ihmisiltä puuttuu harvinaisen usein kyky ymmärtää ironiaa. Minusta itselleen on osattava nauraa ja asioista on voitava keskustella rakentavasti. Jos jollakin on mielipide, olisi hyvä miettiä, mistä tämä mielipide kumpuaa, eikä loukkaantua ja alkaa ylpistelemään. Minä olen edelleen vahvasti sitä mieltä, että me suomalaiset olemme koiranruokakansaa. Jos esimerkiksi katsoo sitä, millä tavalla ja millaisista aineksista kouluruoka valmistetaan, on mielipiteeni helppo ymmärtää. Ai niin, mutta eihän suomalaista kouluruokaa saa kritisoida… Kouluruoka on pyhä.

Mutta tämän kirjoituksen ei ollut tarkoitus käsitellä sitä, miten me täällä Suomessa syömme, vaan sitä, kuinka tyhmä minä olen. Olisin voinut ihan helposti jättää blogin nimen ennalleen ja poistaa vain entiset juttuni. Näin te kaikki lukijat (jos teitä vielä on), olisitte pysyneet kärryillä. No, toivottavasti teitä vielä on siellä. Juttuja kun on mukavampi kirjoittaa, kun tietää jonkun lukevan niitä…

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Suhteet Oma elämä Höpsöä