Kun viimeksi sain nukkua koko yön putkeen, oli 24.12.2010. Nukkuminen oli ison mahan kanssa hieman hankalaa ja vessassa piti ravata vähän väliä, mutta sain LEVÄTÄ. Minulla ja miehellä oli sopimus, että koiran aamulenkit olivat hänen hommansa, koska minä en ole koskaan sietänyt aikaisia aamuherätyksiä. Sitten (vuorokauden hereilläolon jälkeen) meille syntyi vauva ja sainkin yhtäkkiä olla hereillä koko ajan. En voinut sanoa miehelle, että nousepas sinä nyt, koska lapsi halusi äidin. Minullahan ne tissit oli (korostan sanaa oli).

Kun vauva oli pieni, ravasimme vähän väliä lääkärissä, koska pikkuinen huusi kaikki illat niin kovaa ja hätäisesti. Meille sanottiin, että se on normaalia. ”Se kestää noin kolme kuukautta, sitä kutsutaan kolmen kuukauden koliikiksi”, sanoivat lääkärit. Minä  huokaisin helpotuksesta ja kävelin kaikki illat huutava vauva kiinni rinnassani. Vauva täytti kolme kuukautta, mutta koliikki ei loppunut. Annoin vauvalle cuplaltonia, disflysalia ja refleksilääkettä. Röyhtäytin ja hieroin, mutta mikään ei auttanut. Vauva huusi, huusi ja huusi.

Neuvolassa puhuin maitoallergian mahdollisuudesta, koska suvussamme on sitä paljon. Lääkäri sanoi, että älä nyt vaan ala mitään dieettiä noudattamaan. Mutta minäpä aloin. Parin viikon kuluessa vauva huusi vähemmän, ja vaikka yöheräilyt jatkuivat edelleen, olivat ne hiukan siedettävämpiä, koska vauvalla ei enää ollut mahakipuja.

Maitoallergia todettiin, kun vauva oli melkein vuoden vanha, mutta ei se vieläkään nukkunut. Minä otin vauvan viereen ja lykkäsin sille rinnan suuhun joka kerta, kun se heräsi. Sillä tavalla sain edes joskus nukkua vähän pidempään aamulla. 

Minä kokeilin yösyömättömyyttä, unikoulua ja toisessa huoneessa nukkumista. Ei auttanut. Olin siinä vaiheessa jo niin väsynyt, etten olisi kovin montaa yötä jaksanut valvoa huutava vauvan kanssa. Eikä olisi jaksanut minä miehenikään. Hän on helposti hermostuvaa tyyppiä (aivan kuten poikansakin), joten yöt huutavan vauvan vierellä eivät olisi sopineet hänen mielenlaadulleen yhtään. 

Nyt ”vauvamme” on jo kaksi ja puoli vuotta vanha. Nukkuminen on edelleen hankalaa. Jos hän ei joku yö herää huutamaan, hän nousee sängystä aamuviideltä. Laitan pojan sohvalle katsomaan piirrettyjä ja yritän levätä vieressä vieressä. Mutta eihän se unta ole, kun pitää koko ajan kommunikoida jonkun kanssa. Joskus mietin, kuinka paljon aktiivisempi ja vuorovaikutteisempi äiti olisin, jos saisin nukkua hyvin…

Ennen äidiksi tulemista ihmettelin aina, miten ihmeessä joku voi jaksaa vuosia muutaman tunnin yöunilla. Nyt, kun olen itse uneton äiti, ihmettelen, kuinka helposti tästä voi selvitä. Kun elää päivä kerrallaan, ei unettomuus tunnu niin kamalalta. Kahvi piristää, aurinko piristää ja tietenkin myös pienen ihmisen hauskat jutut piristävät. Välillä kyllä mietin, mitenköhän jaksaisin, jos nyt saisin toisen vauvan, jolla olisi samanlaiset vaivat. Minusta tulisi varmaan hullu. 

Näin kahden ja puolen vuoden unettomuudesta jälkeen huomaan, että olen vanhentunut hirvittävän nopeasti, keskittymiskykyni on huonompi ja hermot useammin kireällä (miehen kanssa tosin). Kotona olisi paljon hommaa (kuten sisustus), mutta niihin ei jaksa löytää inspiraatiota. Ei vaan jaksa. Kavereihin ja sukulaisiin pitäisi olla enemmän yhteydessä, mutta sekin on yliväsyneenä vaikeaa. Pyydän siis anteeksi kaverit. Yrittäkää ymmärtää. 

Onneksi olen positiivinen persoona, enkä mieti unettomuutta liikaa. Ajattelen, että kyllä se sitten viimeistään teini-iässä nukkuu… Tästä lähtien olen alkanut pyytää äidiltäni aina merkkipäivinä lahjaksi unta. Pari kertaa ihana äitini on ajanut neljäsataa kilometriä ja tullut leikkimään lapsenlapsensa kanssa muutamaksi päiväksi, että äiti on saanut maata koomassa yhden aamun. Ihana mummo <3 

Te, joidenka lapset nukkuvat kokonaisia öitä heti alusta asti, OLKAA KIITOLLISIA. 

Luin muuten eilen tämän uutisen… Toivottavasti tästä ei tule käytäntö. Meille ainakin ruokavaliomuutoksella oli suuri merkitys…

Kuvat:

http://mylifeasapancreas.blogspot.fi/2011/01/crazy-tired-mom-alert.html