Uskoakko vai eikö uskoa? Kas siinä pulma!
Jokainen ihminen on ihan varmasti joskus valehdellut. Jotkut pienistä asioista, jotkut suuremmista. Vahingossa tai tahallaan, tarkoituksella. Aina valehtelun seurauksia ei mieti. Totuus voi nolottaa, naurattaa tai satuttaa. Pidemmän päälle valehtelun seurauksena voi olla se, että luottamus häviää kokonaan.
Jotkut on voinu kuulla sadun paimenpojasta ja sudesta. Tarinassa paimenpoika juoksuttaa kyläläisiä huutamalla toistuvasti suden uhkaavan lammaskatrasta, vaikka näin ei todellisuudessa olekaan. Kun oikea susi lopulta ilmestyy, kukaan ei enää reagoi saman pojan avunhuutoihin, sillä häntä ei enää oteta vakavasti. Sadun eri versioissa susi syö lopulta joko lauman tai pojan itsensä.
Selvästikin tarinan opetus on, että lopulta valehtelu kääntyy itseään vastaan!
*****
Nyt en viittaa tarinaan, mutta jos itse omasta tahdostaan tietoisesti valehtelee asioista ja lopulta ei enää uskota, voiko omasta valehtelustaan syyttää toista ihmistä?
Meidän tilanteessa lapsen isä on valehdellut lähes joka asiasta.. Pienistä, tyhmistä ja itsestäänselvistä asioista. En enää tiedä, koska hän puhuu totta. Kaikkea hänen sanomaansa mun täytyy miettiä, että pitääkö se paikkansa. Jälkeen syyttää minua, kun en usko ja suuttuu.
Olen puhunut asiasta lapsen isälle. Viimeksi tänään. Kerroin kaiken mitä ajattelen hänen valehtelustaan. Että luottamusta ei enää ole. Hän ei myöntänyt, ei kieltänyt, eikä pyytänyt valehteluaan anteeksi. Hän puolustautui lapsellisesti ”ihan turhaan mä mitään sanon, kun et kuitenkaan usko!”. Mustakin tuntuu siltä. Ärsyttää, kun ei voi tietää koska toinen puhuu totta.
Se ei ole mun vika, että en enää usko häneen. Itsepähän valehtelee. Haluaisin kyllä uskoa, mutta se on tosi vaikeeta. Vaikeeta on myös se, että mun täytyy ja haluaisinkin antaa lapsen isän viettää aikaa Antonin kanssa ihan kahdestaankin. Se vaan on niin hirmu vaikeeta, kun ei voi luottaa!!!
Tuntuu pahalta…!!!
Luottamus on niin helppo menettää, mutta tosi vaikeeta saada takasin!
Onko peli siis menetetty jo? Voinkohan enää ikinä luottaa oman lapseni isään?
Jaksamista. En voi muuta sanoa, että kuin tuo sinun exäsi käyttäytyy kuin keskenkasvuinen teini-ikäinen, kaikkine kiukutteluinen ja valehteluineen. Valitettavasti tuohon käytökseen ei taida olla seuraavaan viiteen vuoteen olla tulossa muutosta.
Luottamus on kaiken perusta. Valitettavasti. Valhe sinne, valhe tänne, niin se perusta sortuu. Sitä voi lähteä kasaamaan uudelleen, mutta kerran sortuneista aineksista uudelleen rakentaessa pitää olla huolellisempi kuin koskaan ennen. Valehtelun pitää loppua kokonaan ja sitä luottamusta pitää vaalia, pitää olla sen arvoinen. Kun tätä kerran sortunutta rakennetaan uudestaan, yksikin pieni virhe vetää se maton taas kokonaan alta ja kaikki alkaa uudelleen alusta.
Tsemppiä tilanteeseen. Ikinä ei kannata luovuttaa, mutta kärsivällisyyttä se vaatii jopa liikaa. Toivottavasti lapsen isä saisi jonkinlaisen herätyksen ja edes yrittäisi.