Yksinhuoltajana. Yksinkö?

Miten se kuulostaa niin pahalta? Kaikki eivät varmasti edes tiedä mitä se oikeasti tarkoittaa, kun on yksinhuoltaja.

Yh-äiti, siis minä. Päätän lapsen isoista asioista kuten päivähoitopaikan/koulun mihin hän menee, millä paikkakunnalla hän asuu jne. Minä EN päätä siitä, saako lapsi tavata isäänsä. Lapsella on täysi oikeus tavata isäänsä ja isällä täysi oikeus tavata omaa lastaan. Minun täytyy kuitenkin huolehtia siitä, että lapsella on turvallista olla isänsä kanssa. Minä yksinhuoltajana huolehdin lapsesta ja lapsi asuu minun kanssani. Isä osallistuu lapsesta syntyviin kuluihin maksamalla elatustukea. 

Ennen lapsen syntymää en tiennyt siitä mitään. Siis siitä miten lapsen isä suhtautuu lapseen. Yhden kerran ennen syntymää hän kävi katsomassa minua ja mahaa. (Tosiaan 4 päivää ennen laskettua aikaa) Minusta se tuntui siltä, että häntä ei kiinnosta. 

Kertaakaan hän ei potkuja tunnustellut masun päältä, kertaakaan hän ei silitellyt ja puhunut masulle. No sen tavallaan ymmärrän, koska kaikki eivät sitä tee. Vaikka olisi parisuhteessa ja rakastaisi. Joitakin ihmisiä se ”ällöttää”, että tunnustelisi liikkeitä masun päältä. Mutta kertaakaan isä ei osoittanut kiinnostusta lasta kohtaan raskauden aikana. Puolustuksena -en kuitenkaan yleistä- miehet eivät edes voi olla kiinnostuneita lapsesta ihan samalla tavalla kuin naiset raskausaikana. Ihan ymmärrettävää, koska naisen sisällä kasvaa se pieni ihme. Nainen tuntee miltä oikeasti ne liikkeet tuntuvat ja tuntee ne liikkeet myös sisällä masussa.

Sitähän sanotaankin, että isä ymmärtää asian täysin vasta kun lapsi syntyy. Mutta kyllä isäksi tulemisesta voi olla innoissaan. Vaikka lapsi kasvoi minun sisälläni ja minulla oli jatkuva side siihen, se tuntui silti uskomattomalta ja erilaiselta, kun lapsi lopulta oli siinä. En minäkään sitä asiaa ollut täysin ymmärtänyt. Toisin sanoen voiko sillä puolustautua, että lapsi ei kasva miehen sisällä. Ihan täysin uusi ja ihmeellinen asia se minullekin oli.

Lapsen synnyttyä kun isä sai Antonin ensimmäisen kerran syliinsä, hänestä näki, että hän on onnellinen. Mutta kertaakaan hän ei ole sanonut (siis ainakaan minulle, lapsen äidille) kuinka onnellinen hän on lapsesta.

Hän käy katsomassa lastaan kun kerkiää, kerran viikossa. Tähän asti aina, lukuun ottamatta yhtä ainoaa kertaa, hän on tullut vanhempiensa kanssa. 

Kertaakaan hän ei ole sopinut tapaamisesta minun kanssani. Kertaakaan ei ole soittanut tai laittanut viestiä kysyäkseen lapsensa vointia. Minä kun luulin, että ollaan väleissä. Kyllä hän viestin tai pari on laittanut kysyäkseen mihin aikaan voi tulla.

Hänen äitinsä on sopinut tapaamiset minun kanssani. Erääseen sovittuun tapaamiseen hän laittoi äitinsä selittämään puolestaan, kun ei itse voinut minulle ilmoittaa, että ei pääse tulemaan. Raivostuttavaa, jos minulta kysytään. Toinen raivostuttava tapaus, kun olimme pojan kanssa heidän luonaan viettämässä isänpäivää ja teimme ovella lähtöä. Hänen äitinsä kertoi kuinka he ovat sopineet, että isä tulee torstaina meille. AIJAA, ei multa oo kysytty mitään. Mitä jos mulla olis suunnitelmia? Jos en oo kotona? Ei siinä mitään, mutta kiva jos multakin kysyttäis. Haluaisin että multa kysytään, koska tuntuu, että jos kieltäydyn tapaamisesta (koska oikeesti on menoa) niin he katsovat mua pahalla, etten haluais isän näkevän lasta.

Noo sillon kun isä on kylässä (tai me siellä) ei hän puhu minulle oikeastaan yhtään mitään. Jos puhuu, niin todella vähän. Lähinnä vastaa jos kysyn jotain. 

OONKO OIKEESTI MINÄ NIIN PELOTTAVA? :/

Ai että jos kyse onkin siitä, kun ollaan erottu eikä hän tiedä miten suhtautuis muhun? Kyllähän minäkin siinä suhteessa olin. Ja mun mielestä epäreilua puolustautua sillä. Kyllä minäkin osaan jutella hänelle meidän eromme jälkeen. Sovussahan me erosimmekin.

Ärsyttää, että ei uskalla/halua sopia asioista mun kanssa, tai edes jutella. Ei mua tarvitse pelätä. 

Ja kyllä mä tiedän, että lapsen isä haluaa olla lapsensa kanssa tekemisissä. Ja tiedän myös, että hän on kiinnostunut. Vois mulle siitä kertoa ja puhua ja jutella ja sopia asioista vaikka ei seurustella. 

Onko vika minussa? Mitä mun pitäis tehdä, että hän uskaltais mulle puhua? Ja sopia tapaamisia? Vai voinko minä edes tehdä mitään? 

Haluan, että lapsellani on isä. Ja olen iloinen siitä, että onkin. 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kommentit (7)
  1. Heips 🙂
    Oon nähnyt Antonin isän pari kertaa syntymän jälkeen ja musta tuntuu, että T on välillä jopa ihmeellisen paljon innoissaan Antonista! Harmi, ettei hän uskalla sitä välittää myös sulle ja Antsalle… Taisi olla juuri viime viikonloppuna, kun T kertoi innoissaan Antonista jne. Ehkä se vielä joskus (toivottavasti äkkiä) tajuaa, minkä lahjan hän on saanut ja kuinka mahtavaa on se, että oman lapsen äiti on niin kiltti ja mukava isää kohtaan 🙂 Älä siis luovuta vielä, eikä vika ole sinussa 🙂 Musta on hienoa, että pystyt olemaan noinkin ymmärtäväinen isää kohtaan, moni varmasti laittaisi välit tälläisessä kohdassa heti poikki, eikä välttämättä antaisi edes tavata lasta.

    Ps. Oot näiden tekstien perusteella loistava äiti! Suuret halit ja terveiset Antonille!

    Terveisin, Anni (tiedät kyllä kuka 🙂 )

  2. Miehillä aikuistuminen kestää kauemmin kuin naisilla, varsinkin jos takana seisoo näin vahvatahtoinen äiti. Kerroit, että pojan äiti sopii tämän puolesta tapaamisista? Tuo kertoo siitä, että poika on hyvin epävarma itsestään ja uudesta tilanteesta.

    Kun luen tekstiäsi, näen sinun odottavan häneltä samaa myötätuntoa ja yhteenkuuluvuutta, kuin mitä koit seurustellessanne. Olen julma ja sanon, että seurustelutaustallanne ei tässä tilanteessa ole enää mitään merkitystä. Olette joskus olleet läheisiä ja se miten kylmästi hän käyttäytyy nyt saa sinut raivon partaalle.

    Olette nyt pisteessä 0, josta aloitatte täysin uuden erilaisen ihmissuhteen rakentamista. Et voi historianne nimissä vaatia yhtikäs mitään, ei sillä ole tämän asian kanssa mitään tekemistä. (ja joo kyllä lapsi on suhteen tulos mutta ei siinä mielessä, että se vastuuttaisi poikaa sinua kohtaan jotenkin, lasta kohtaan hänellä on kyllä vastuuta). On myös väärin vaatia kunnioitusta ”hänen lapsensa äitinä”, se ei ole mikään automaattinen palkinto ja koska sitä ihmissuhdetta te alatte vasta rakentaa.

    Parempi jos annat pojan aikuistua omaa vauhtiaan. Hän selvästikin tarvitsee nyt reilusti aikaa tutustuakseen uuteen rooliinsa. Se saattaa viedä vuosia, jopa kymmenen, joten ole kärsivällinen. Salli hänelle mahdollisuus tutustua lapseen ja lapselle mahdollisuus tutustua isäänsä.

    Älä odota, että asiat muotoutuvat. Sovi selvät pelisäännöt jo nyt sille miten lapsen asioiden suhteen toimitaan. Miten ja kuka (äiti vai poika) sopii tapaamisista? Millaiset oikeudet/velvollisuudet isällä on lasta kohtaan ja onko niitä? Sinuakaan ei saa kohdella mielivaltaisesti.

    Sanon tämän, koska ei ole uutta, että isä ottaakin myöhemmin isomman roolin lapsen elämässä. Kun lapsi oppii omatoimiseksi, on vaarana, että isä ei enää tunne tarvetta sopia asioista äidin kanssa. Saatat joutua päiväkodin ovella kuulemaan, että lapsen isä kävi hakemassa poikansa jo aamulla. Tätä tapahtuu koko ajan. Saatat myös joutua tuntemaan mustasukkaisuutta sillä vaikka isää nähtäisiinkin vain kerran vuodessa, on hän silti lapselle supersankari.

    Ei ole täysin totta, että yh-äitinä sinä yksin päätät lapsen asioista. Vaikka isä ei ole lapsen elämässä mukana 24/7, hänellä on teihin suuri vaikutusvalta. Muutto voi kariutua, jos lapsen isä on jyrkästi sitä vastaan ja saa lapsen ymmärtämään, että äiti tekee jotain pahaa.

    Vaikutat oikein rohkealta naiselta, joten uskon että saat asiat hoitumaan. Toivon sinulle ja suloiselle prinssillesi kaikkea hyvää!

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *