Ladataan...

Minulla on ollut suuria vaikeuksia tämän alkavan syksyn kanssa. Minusta ei ole yhtään ihanaa, että ilma viilenee ja illat pimenevät ja joutuu pukeutumaan paksuihin neuleisiin. Minusta on aivan hanurista, että arki vyöryy niskaan ja kokoussumat alkavat ja joutuu taas ottamaan elämän vakavasti. Minusta on ihan täyttä kuraa, että taivaalta tulee vettä ja pitää pukea umpinaiset kengät ja kaivaa pitkät housut naftaliinista ja katsoa lämpömittaria, ennen kuin lähtee kauppaan.

Ja kaikkein eniten vihaan sitä, mitä syksy (lue: arki) on tehnyt ruokavaliolleni. Kesällä söin nimittäin pääasiassa

  • mansikoita
  • mustikoita
  • herneitä
  • salaatteja
  • tomaatteja
  • kurkkuja
  • vadelmia
  • perunoita
  • porkkanoita
  • varhaiskaalia
  • parsakaalia
  • kesäkurpitsaa
  • nektariineja

Freesiä, terveellistä, ihanaa.

Ja sitten mitä olen syönyt nyt, kun syksyä on kulunut kokonaiset kaksi viikkoa:

  • leipää
  • voita
  • juustoa
  • sipsejä
  • suklaata
  • rikkiä
  • paskaa

Ihana tämä syksy ja uusi alku elämässä. Hyvä fiilis. 

(Okei, valehtelen vähän. Pidän siitä, että illat pimenevät. Tykkään pimeästä.)

 

Lue myös: 

 

Ladataan...

Tässä on 35-vuotias nainen. Tai no, valehtelen hiukan. Postauksen kuvat on otettu pari viikkoa sitten, silloin kun olin vielä nuori ja viaton 34-vuotias. Ne otti ihana ystäväni Eino

Mutta tänään minä olen 35-vuotias. Ja jos totta puhutaan, elämäni ei ole yhtään sellaista kuin olin joskus nuorempana ajatellut. Mutta sitten muistan, että ekaluokkalaisena ajattelin, että yläasteella kuljetaan jakkupuvuissa ja viimeistään lukiossa kaikilla on koulussa mukana salkku. Että eiköhän kaikki ole ihan hyvin, vaikkei mikään mennytkään niin kuin ajattelin.

Minulla on työ, jota rakastan, asunto, jossa viihdyn (ainakin toistaiseksi), ihania, ihania ystäviä, joista yhden kanssa meillä on podcast, jonka suosio on ylittänyt kaikki villeimmät odotuksemme, kirja tulossa lokakuussa, ja kerta kaikkiaan kaikki mitä tarvitsen ja enemmän. (Paitsi ehkä parisuhde. Mutta sitäkään en kyllä juuri nyt tarvitse.) Silti en voi olla ajattelematta, ettei tämä ole ihan sellaista elämää, jota olin ajatellut kolmevitosen viettävän. Vaikken ehkä ollutkaan sitä niin hirveästi ikinä ajatellut. Tulevaisuudenhaaveeni loppuivat varmaan siihen mintunvihreään, kultanappiseen jakkupukuun, jota toivoin yläasteella rokkaavani. 

Nuorena ajattelin, että ihminen aikuistuu kuin taikaiskusta. Että sitä ikään kuin lakkaa olemasta oma persoonansa, ja astuu jostakin maagisesta aikuisuuden portista, ja sen askeleen ottaessaan muuttuu äkisti vakavaksi, tylsäksi, harmaaksi aikuiseksi. Että sitten minäkin yhtäkkiä alkaisin puhua sillä tavalla ilmaa sisään imien "joo joo joo, meidän markkinointiosastolla on sama" ja pitää tukkaa banaaninutturalla ja vaihtaisin puhelimen taustakuvaksi viinilasin keittiön marmoritasolla, ja muutaman vuoden päästä ässäni alkaisivat viheltää ja ottaisin permanentin ja alkaisin puhua markoista ja käyttää samanlaisia 70-luvun mekkoja kuin edesmennyt isoisoäitini. Mutta ei niin kai käy.

Sillä tällainen on oikeasti 35-vuotias nainen.

35-vuotias nainen...

...kääntyy edelleen silmät kiiluen, kun kuulee skeittilaudan äänen. Viimeksi eilen kävelin ihan älytöntä reittiä kauppaan, koska luulin kuulevani etäistä rullailua. Joka sitten tulikin tietyömaasta. 

...ei tiedä vieläkään, haluaako se lapsia. Mutta on silti stressannut asiasta 21-vuotiaasta asti. Hienoa ajankäyttöä, sanon minä!

...kärsii jumalauta finneistä edelleen. Kertokaa nyt joku niille murrosikäisille että SE EI OIKEASTI LOPU KOSKAAN.

...ei osaa koskaan olla ajoissa missään, vaikka on olevinaan jokin ammattilainen.

...luulee jatkuvasti olevansa edelleen parikymppinen. Ja sitten sitä sattuu selkään, lantioon ja niveliin (erityisesti sateella) ja se joutuu katsomaan parikymppisten miesten Tinder-kuvia silmiään siristellen. 

...on edelleen ihan saatanan kiusaantunut valokuvissa, vaikka on blogannut yli kymmenen vuotta. Mutta onneksi sillä on ystäviä, jotka osaavat ottaa kivoja kuvia siitä huolimatta.

...on kyllä yrittäjä, asunnonomistaja ja isotäti, muttei lue sanomalehteä joka päivä. Eikö kolmevitosten (tai jokseenkin sivistyneiksi itsensä laskevien ihmisten) pitäisi tehdä niin? Tai katsoa edes uutiset joskus?

...itkee yksinäisyyttä ja nauraa yhdessäoloa ja on humalassa ja möllöttää sohvalla ja tanssii nolosti ja nukkuu liian pitkään ja syö kokonaiseksi ateriaksi vaan sipsejä vaikka päässä soi koko ajan "puoli kiloa päivässä" -kasvismainos.

...tekee vieläkin valtavan numeron syntymäpäivistään. Ihan kuin se olisi joku 11-vuotias. Koska se on kaikki mitä mulla on tajuattekste

...on silti ihan onnellinen. 

 

Lue myös:

 

Ladataan...

Kuten moni jo varmasti tietää, erosin toukokuussa nyt-jo-entisestä-poikaystävästäni. Etenkin kesän alku meni siis itkusta tiristen, inhosta väristen ja pahoinvointia yhtä aikaa tavoitellen ja vältellen. (Onneksi nyt ollaan jo vähän paremmissa kantimissa.) Huomasin samalla, että tylyintä ja tehokkainta eroterapiaa minulle tarjosi siskoni 8-vuotias tytär. 

KUVA: Eroterapeutti (oik) assistenttiveljensä kanssa lähdössä toimintaterapeuttiseen haukijahtiin. 

 

Mietipä itse, miten vastaisit kyynelehtivänä, tärisevänä lihakasana tällaisiin kysymyksiin:

Ai oottekste eronnu? No saisinko silti Pökäleen (nimi muutettu) puhelinnumeron? Mulle se oli ihan kiva. Koska kaikkein ihaninta on jaella eksän puhelinnumeroa omille sukulaisille eron jälkeen. Tuntee itsensä sillä tavalla tärkeäksi. (Tosin muutaman päivän päästä siskontyttöni palasi niinkutsutulle astialle ja kertoi, ettei enää tarvitsekaan Pökäleen puhelinnumeroa, koska ei oikeastaan pidäkään tästä. Oli tainnut käydä vakavan keskustelun Pökäleen toiminnasta äitinsä kanssa.)

Kuinka monta kertaa sä oot eronnu? Paras kysymys tuoreiden haavojen kaivelun lisäksi vanhojen, arpeutuneiden ja parantuneiden haavojen uudelleen väkivalloin auki repimiseen. Auttaa toipumisessa. 

Onko sulla aina ollut niin, että ne muut on halunnut erota susta? Vai ootko sä ikinä halunnut erota niistä? Kysymys, johon ei itsekään halua miettiä vastausta, mutta siitä vaan katsos sormilla laskemaan ja totuutta kohtaamaan. Jeesaa asian perspektiiviin laittamisessa. 

Kuinka monta kertaa sä vielä aiot erota? Jos tulevaisuus ei vielä näytä tarpeeksi synkältä, voi pohtia sitä, mikäköhän tähän kysymykseen on oikea vastaus samalla kun miettii, saisiko lapsen kaakaolusikalla nirhattua omat korvat irti ettei tarvitsisi kuunnella enää yhtään kysymystä. Auttaa elämän visualisoinnissa tunnelina, jonka toisessa päässä on vielä lisää eroja. Wuhuu!

Miks te sitten erositte jos sua kerran itkettää se? Tässä kysymyksessä hienointa on oman syyllisyyden ja häpeän julkinen käsittely. Lapsen kanssa. Altistaa kivasti eron läpikäymiselle. Vittu lapsen kanssa.

Harmittaako ettei teillä oo lapsia? No ei. Ei ainakaan ole ketään kysymässä tällaisia typeriä kysymyksiä. Tuo helpotuksen tunnetta elämään.

Ooksä eksä? Mikset mee Eksiä Rannalla -ohjelmaan? Ja siinä vaiheessa kun vastaus tähän kysymykseen alkaa olla muotoa "no niinpä muuten, miksen menisi", on aika mennä ihan oikeaan terapiaan.

 

Lue myös: 

 

Ladataan...

 

Täten julistan blogiloman päättyneeksi ja muistutan, että minullahan tosiaan on syntymäpäivä 23. elokuuta, jos joku haluaa vaikka muistaa minua jollakin käsittämättömän ihanalla tavalla. Noin niin kuin esimerkiksi.

 

Lue myös: 

 

Pages