10 x yllättäviä asioita

Mungolife

Tämä voisi tavallaan kuulua tuonne Mungobabyn puolelle, mutta koska mulla on paljon lapsettomia lukijoita ja heitä, joita ei ehkä vielä kiinnosta vauvablogi, mutta jotka ovat ehkä joskus miettineet, millaista olisi vanhemmuus ja tiettyjä erityispiirteitä siinä. Minäkin olen vuosien varrella ajatellut usein kaikkea erilaista äitiyteen liittyen, ja muutamia yllätyksiä tähän kuuden kuukauden matkalle on mahtunut. Ajattelin jakaa ne täällä Mungolifen puolella, sillä näitä on ehkä ajatellut muutkin, joilla ei vielä ole lapsia.

1. Mä oon viimeisen puolen vuoden aikana nukkunut yhden yön niin, että ei ole tarvinnut herätä. Mä itse asiassa taisin silloinkin itse herätä kuitenkin, en enää muista. Saatoin myös nukkua koko yön putkeen. Ajattelin ennen lapsen saamista, että tää olis mun suurin ongelma. Mä oon tosi huonona jos en nuku tarpeeksi ja ajattelin katkeilevien yöunien vievän mut zombielandiaan. En tiedä onko tässä pelastavana tekijänä hormonit vai mikä, mutta mä en koe ollenkaan omituiseksi enää herätä yöllä. Jos Danten eka unipätkä venyy pidemmäksi kuin yleensä, herään silti aamuneljän aikaan ja käyn juomassa tai kattelemassa onko vauvan uni jotenkin rauhatonta, kannattaisiko häntä jo syöttää. Olin jo varautunut ennen vauvan syntymää siihen, että joku yö mies saisi hoitaa kaikki yöherätykset ja ehkä äiti voisi joskus jelppiä. Ei ole ollut tarvetta. Se kerran-kaksi yössä herääminen ei ole ollut yhtään rankkaa, yllättäen. Toki pakko sanoa, että meillä on tosi hyvin öitään nukkuva vauva.

2. Ällöttävyys. Mietin aina, että eikö vauvanhoito ole aika ällöttävää. Mä oon sellainen ihmistyyppi, joka aika herkästi kakoo ja voin kyllä sanoa, että vieraan vauvan kakkavaipan vaihtaminen ei todellakana ole ollut sellainen asia, johon olen halunnut mitenkään vaikuttaa. Olen miettinyt ennen lapsensaamista, miten tämä vaikuttaa vauva-arjessa. Miltä tuntuisi päivittäin vaihdella vaippoja ja olisiko kaikki päälle puklailut sun muut ihan hirveen ällöttäviä mun mielestä. Jotenkin tässä äitinä on ällöttävyysrima laskenut ihan todella ja oikeen mikään ei edes aiheuta sellaista yäk-reaktiota. Enimmäkseen asiat, jotka olisivat voineet ennen yökötyttää, ovat nykyään naurattaneet. Vauvat osaa kuolaamisineen, pukluineen ja kakkavaippoineen olla aika ällöttäviä omalla tavallaan, mutta jotenkin se ei vaan tunnu siltä oman vauvan kohdalla. Se hetki on nopeasti ohi, eikä oikeastaan arkisuudessaan tunnu miltään. Lopun aikaa oma vauva tuoksuu maailman parhaalle ja kaikki hänen tekemisensä on aika ihanaa. Tällä hetkellä Dante "pussaa takaisin" eli avaa suun ja nappaa nenän tai leuan todella kuolaisaan suuhunsa. Ja se on entisen yökkäilijän mielestä maailman ihaninta.

3. Vauvan käsittely on jännittänyt mua ennen lapsen saamista. Onko se kauhean vaikeaa ja miten mä tiedän, onko sillä tarpeeksi vaatetta tai miten sitä voi käännellä ja väännellä. Se tulee yllättäen hyvin kuitenkin ihan luonnostaan. Alkuun vauva on tietenkin todella heiveröisen oloinen ja häntä käsittelee varoen. Nyt toi tyyppi on sellainen elastinen joka suuntaan kääntyilijä ja kurkottelija, jonka mielipuuhaa on roikkua pää alaspäin lantiosta roikuttaen.

4. Ujostelu. Mun on pakko sanoa, että mussa on sellainen epäsuomalainen ajatus, että mun mielestä esim. sekasaunat kaveriporukalla on todella awkward. Meni ehkä about 26 ikävuoteen asti, että osasin olla ihan mukavasti saunassa tyttöjen kesken, mutta sekasaunominen on aina ollut no-no listalla. Oon vähän jotenkin ujostellut ja aristellut gynelle menoa tai vahaukseen menoa ja jännittänyt monia tuollaisia tilanteita, joissa ollaan alasti/osittain alasti tai jotain muuta sellaista. No, raskaana tuli totuttua siihen, että vähän eri lääkärit kokeili sisätutkimuksella paikkoja ja synnytyksessä oli läsnä seitsemän ihmistä mieheni lisäksi. Jotenkin sen jälkeen ei pahemmin hetkauttele kovin moni asia. En tiedä miksi tarkalleen, mutta jotenkin synnytys loi sellaisen suhteen omaan kroppaan, jossa se on maailman luonnollisin asia, eikä siinä ole mitään peiteltävää. Toki en jatkossakaan kirmaa asioilla alasti, mutta en usko, että kovin moni alastomuutta vaativa asia aiheuttaisi minussa kovin kummoisia tuntemuksia.

5. Parisuhde. Tuosta ujoudesta tuli mieleen myös oma suhtautuminen omassa parisuhteessa. Jotenkin siinä vaiheessa kun miehesi on nähnyt sinun synnyttävän istukan, et enää pahemmin mieti sitä, meneekö maha makkaroille saunoessa. Tai no mä en ainakaan mieti. Mun mielestä parisuhteen kannalta olisi hyvä säilyttää sellaista tietynlaista viehätystä, eikä vetää keskenään piereskelyskaboja, mutta kukin tyylillään tietenkin. Vaikka olen luottanut mieheeni täysin jo pitkään, olen silti tietyllä tavalla välillä miettinyt, miltä kroppani näyttää tietyissä tilanteissa. En nyt äkkiseltään keksi "epäedustavampaa" tilannetta kuin synnytys, joka on aikamoisen "likainen" toimenpide, joten kun se ollaan koettu yhdessä, niin ei nyt joku jenkkakahvojen vilkuttelu farkuista oikeen enää edes tule mieleen.

Ennen synnytystä olimme muuten sopineet, että mies ei sitten katso mitään leukani alapuolella tapahtuvaa koko toimenpiteen aikana, että hänen ei kyllä tarvitse nähdä ihan hirveesti siitä tapahtumasta. No, siinä vaiheessa kun meikäläisen synnytys oli kuitenkin melko dramaattinen, niin ei siinä ihan hirveesti mitään pikkusievistelyjä tullut ajateltua. Kummankaan meistä. Mä luulen, että mies on nähnyt about kaiken siinä, ja ihan hyvin meillä menee edelleen. Tuskinpa näky kummittelee hänellä sen kummemmin ja mulla ainakin on aika mustien aukkojen täyttämää se mun synnytyksen eteneminen. All in all, ihan turha stressi.

6. Mä pelkäsin paljon sitä, että vauvan kanssa puuhailu olisi jotenkin tylsää ja pitkästyttävää. Päivät pitkät ja tuntikaupalla lässytystä, samojen juttujen toistoa, äiti sitä ja äiti tätä ja vastassa olento, joka ei kyllä anna mitään kovin suurta älyllistä haastetta. Mä oikeesti pelkäsin tylsistyväni kotona. Tällä hetkellä pohdin sitä, miten ihanaa on olla yrittäjä, kun voin olla kotona lapsen kanssa. Musta on ihan hirveetä, jos oon vaikka neljä tuntia poissa ja mulla on hirveä ikävä heti Dantea. Musta on ihanaa leikkiä hänen kanssaan, lauleskella, tanssahdella ja puuhailla kaikkea mahdollista. En todellakaan koe, että vauvan seura olisi tylsää. Hän oppii joka ikinen päivä jotain uutta ja sen seuraaminen on todella palkitsevaa. Toki välillä illan päätteksi on sellainen olo, että olisi ihan kiva jutella jotain aikuisten juttuja, mutta tylsistyttävän sijaan vauvan kanssa hengailu on aika palkitsevaa. Ihan oikeasti. Välillä mä päätän aamuisin, että tänään en tee mitään ja oon vaan Danten kanssa, vaikka voisin kyllä puuhailla kaikkea samalla kun hän on repussa tai vieressäni. Haluan keskittyä häneen, sillä hän on todella mielenkiintoinen.

7. Ennen kuin sain lapsen, ajattelin, että tulen tarvitsemaan hirveästi omaa aikaa ja vauvaan sidottuna olo ahdistaisi. Rehellisesti sanottuna, en edes ehkä haluaisi olla erossa Dantesta, jos en välillä pakottaisi itseäni. Musta on kuitenkin hyvä välillä olla vaan minä, hieman irti vauvasta, ja siksi otan kerran viikossa kaksi tuntia aikaa olla vaan itsekseni. Värittää, käydä kävelyllä tai tehdä jotain muuta sellaista. Kuunnella musiikkia tai olla vaan. Lisäksi käyn treeneissä ilman Dantea ja välillä käydään miehen kanssa viettämässä treffi-iltaa. Joka kerta mulla on hirveä ikävä takaisin. Pakotan itseni olemaan ajoittain hieman erossa hänestä ihan sen takia, että joskus joudun olemaan vähän aikaa kerrallaan erossa hänestä, ja sitä on hyvä vähän harjoitella. Ajattelin ennen lapsen saamista, että on todella rajoittavaa, jos vauvan kanssa noudattaa kiintymysteorian oppeja ja on vauvasta erossa aina sen verran tunteja kuin vauva on kuukausia. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että tekee pahaa ajatella, että menettäisin tällä hetkellä Danten valveillaolosta kuusi tuntia putkeen. Mä pystyn hyvin lähtee treeneihin tai puuhailla jotain itsekseni, sillä teen sen yleensä Danten nukkuessa tai niin, että hän menee nukkumaan poissaoloni aikana. Yhden kerran olen ollut poissa yli viisi tuntia, ja sekin niin, että lähdin 18 ja Dante kävi nukkumaan 19.30. Kotiin päästyäni nostin kaverin viereeni nukkumaan koko yöksi, koska oli niin valtava ikävä. On ollut yllättävää, kuinka täysin sidottu olen häneen ja jos joku päivä näyttää kalenterissani siltä, että menoja kertyy useammaksi tunniksi päiväsaikaan, kerääntyy ajatuksiini mustia pilviä. Oon järjestänyt päiväni niin, että jos päivän aikana mun on käytävä tapaamisissa tai tapahtumissa ilman Dantea, teen sen pätkissä ja järjestän mahdollisimman ison osan menoista Danten päikkäreiden aikaan. Mulla tulee vaan häntä niin älytön ikävä.

8. Oon yllättynyt myös ajatuksistani kotiäiteilystä ja kotonaolosta lapsen kanssa. Ajattelin aina ennen, että ei ole mitään syytä, miksei lasta voisi laittaa hoitoon esim. 9-kuisena tai vaikka vuoden vanhana. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että tällä hetkellä mua kauhistuttaa ajatus siitä, että hänet pitää joskus päästää kouluun :D En osaa kuvitella, että Dante menisi kenenkään ulkopuolisen hoidettavaksi ennen kuin on 2-vuotias. Hyvä kun luotan anoppiin ja äitiin tässä vaiheessa, saati että veisin päivittäin Danten jonnekin hoitopaikkaan. En arvostele ollenkaan heitä, jotka näin tekevät. Toisilla syyt ovat taloudelliset, toisilla vaikkapa oman ura-ambition sanelemat. Yksikään syy ei ole huonompi kuin toinen. Jokainen saa edelleenkin itse määritellä, mikä on oikea aika laittaa lapsi hoitoon. Mulle se ajatus tuntuu vaan täysin vieraalta, vastoin kaikkia odotuksiani. Mua ei kiinnosta työt, ura tai mikään muukaan niin paljoa kuin Danten kanssa oleminen, ja toivon, että meillä on taloudellinen ja realistinen mahdollisuus siihen, että olen Danten kanssa kotona ainakin 2,5-vuotiaaksi asti. Toki tämä voi muuttua vielä, mutta en toisaalta tiedä miksi muuttuisi. Mä oon jo pitkään tehnyt töitä kotoa, joten tämä ei ole mikään shokkimuutos muutenkaan.

9. Mua pelotti ennen lapsen saamista se, osaanko kiintyä häneen. Tiedän, kuulostaa hölmöltä. En esim. uskonut pitkään, että voisin rakastaa ketään muuta niin paljon kuin miestäni. Joskus raskaana mietin, että jos mun pitäisi joskus valita mieheni ja lapseni väliltä, en osaisi valita. No, kyllä mä osaisin. Sorry hubby, ykköspaikka sydämessäni on viety. Yks venäläinen äiti, jota seuraan Instagramissa, sanoi aika hauskasti, että äidin sydän on elastinen. Se vaan venyy ja venyy. Hän oli siis ensimmäisen lapsen jälkeen miettinyt osaisiko rakastaa toista yhtä paljon. Vielä on ajoittain vaikeaa uskoa, että samanlaista rakkautta riittäisi vielä muillekin lapsille, mutta on se mieletöntä, miten nopeasti ajatukset muuttuu lapsen saamisen myötä. En ole vieläkään työntämässä miestäni rekan alle tai laiminlyömässä häntä, mutta jos kahden pelastettavan väliltä pitäisi valita, niin en joutuisi empimään. Tästä tulikin mieleen se kun multa aikanaan kysyttiin blogissa kinkkinen kysymys. "Pelastaisitko tulipalosta Simban vai vieraan lapsen?". Vastasin tuolloin rehellisesti, että Simban ja sain niskaani paljon kuraa. Ollaan tätä kysymystä mietitty usein varmaan kaikkien kavereideni kanssa ja useimmat lapsettomat lemmikinomistajat valitsevat näin. Vielä raskausaikana vastaukseni olisi ollut Benji, mutta nyt joudun toteamaan, että vastaukseni on muuttunut. Edelleen koen, että olen vastuussa lemmikistäni, olen vastuussa hänen hyvinvoinnistaan ja suojelusta. Ja että tämän hypoteesin mukaisessa tilanteessa sen vaarassa olevan lapsen vanhemmat ovat vastuussa siitä lapsesta. Lapsen saaminen on osoittanut ihan konkreettisesti miten voimakkaita voi vanhemman tunteen lastaan kohtaan olla. Voin vaan kuvitella, miten hirveältä tuntuu menettää lemmikkinsä, mutta väitän, että siitä selviää. Jotenkin, vaikka helvetin kipeää tekisikin. Ihan sellaisella psyykkiselläkin tasolla yleensä lemmikin ottaessa tiedostaa, että todennäköisempää on, että se kuolee ennen omistajaansa. Lapsen kanssa on toisin. En usko, että lapsen menetyksestä pääsee ikinä yli. En usko, että pystyisin tekemään päätöstä, joka aiheuttaisi jollekin toiselle niin valtavaa kipua.

10. Lapsimäärä ja -tahti. Olin joskus aivan varma, että meille ei tule kahta lasta enempää. Kaksi olisi parempi kuin yksi, sillä olisi kiva, että lapsellani olisi sisaruksia. Nyt kuitenkaan en ole enää yhtään varma, riittääkö kaksi :D Mies on tainnut aina olla avoimempi idealle kolmen katraasta, mutta samalla ollaan mietitty kuinka hankalaa on sitten matkustaa ja ihan autoillakin, jos on kolme pientä mukana. Eli ollaan aika vakuuttavasti ajateltu, että kaksi on meidän lukumme, jos sellainen määrä meille ylipäätään suodaan. Nyt huomaan usein ajattelevani, että en ehkä ole valmis siihen, että saisimme vielä toisen lapsen ja hänen kohdallaan kaikki olisi viimeistä kertaa. Viimeistä kertaa vauvantuoksu kotona, viimeistä kertaa imettämistä, viimeistä kertaa ensimmäiset kerrat kaikkea sitä, mitä vauva tekee. Oon huomannut enemmän ja enemmän ajattelevani, että ei se kolmas mitenkään paha olisi. Apua :D

Oon ennen Danten syntymää miettinyt, että apua, miten joku hankkii kolme lasta vaikkapa viiden vuoden sisään (ystäväpiirissämmekin pari tällaista perhettä). Olen nostanut hattua, mutta ihmetellyt miten joku pystyy siihen. Heti synnytyksen jälkeen ajattelin, että ei heti tätä enää kiitos. Nyt huomaan fiilisteleväni toisten raskausuutisia ja mahoja kuin hullu ja pohtivani, että pari vuotta olis sittenkin ihan hyvä ikäero. Toisaalta odotan sitä, että saan kroppani taas omakseni, eikä tarvitse miettiä syömisiä tai juomisia imetyksen tai raskauden puolesta tai olla hormonien myllerryksessä. Toisaalta taas mulla on aikaa kroppani kanssa loppuelämä sitten. Tätä menoa oon yllättynyt, jos meidän lasten ikäeroksi tulee yli kolme vuotta :D Välillä kun laitan Danten yöllä sänkyynsä ja hän nukkuu siellä suloisesti, mietin, että voisin elää tätä elämänvaihetta ikuisesti.

On lähes huolestuttavaa, että tämä muutos on tapahtunut ihan muutamassa kuukaudessa. Sellainen on vaikutus pienellä olennolla, joka tänään täytti 6 kuukautta :)

Ja kaikille lastenhankintaa pohtiville ja sitä pelkääville.. Asiat muuttuvat. Sen näkee ja kokee sitten vasta, mutta kyllä tämä on elämän suurin muutos, joten ei ole ihmekään, että se laittaa todella monet kulmat hyvinkin pyöreäksi. Ei kannata pelätä turhaan mitään, todennäköisesti sille pelolle ei oikeasti ole mitään syytä :)

Kommentit

Savon (Ei varmistettu) http://deleted

Olipas kiva kuulla. Mua rehellisesti on huolestuttanut eniten juuri tuo unen puute ja myöhemmin sen yhdistäminen työhön ja uraan... Mutta ehkäpä ne kaikki asiat järjestyvät. :)

Anna (Ei varmistettu)

Kyllä ne järjetyy :)

Mää vua (Ei varmistettu)

Olipa ihana postaus. Sinusta huomaa, että äitiys sopii sinulle. Ja kyllä, monet samat asiat mietityttivät myös minua aikanaan, mutta niin ne asiat vaan loksahtelee kohdilleen :)

Anna (Ei varmistettu)

Kiitoksia :) Yllättävää kyllä, se myös tuntuu siltä, että äitiys sopii mulle :D Enpä olisi uskonut :D

Soni (Ei varmistettu)

Olipas ihana postaus, todella aito ja liikuttava

Anna (Ei varmistettu)

Kiitoksia :)

Maria (Ei varmistettu)

Toivottavasti vastaat tähän kommenttiini, sillä kysyn tätä ihan vilpittömästi vielä itse lapsettomana, mutta lapsesta/lapsista haaveilevana nuorena naisena. :) Teit joskus aiemmin postauksen koskien nukkumisjärjestelyjä. Siinä sanoit, ettei perhepeti ole vaihtoehto, koska mikään maailmassa ei ole niin tärkeää kuin nukkua miehesi vieressä. Onko suhtautumisesi tähän asiaan muuttunut Danten myötä? Nukkuisitko siis mieluummin oman lapsesi kuin miehesi vieressä? Itsekin siis ajattelen, että oma mies on se mieluisin unikaveri, mutta joku ääni tuolla päässä sanoo, että kyllä se kuitenkin olisi se oma lapsi - jos siis sellainen vain meillä olisi. :D Mukavaa syksyn jatkoa koko teidän perheelle! :)

Anna (Ei varmistettu)

Sori kun vastauksessa hieman kesti :)
On ja ei. Nukun mieluummin mieheni vieressä. Noniin, nyt se kivitys vasta alkaakin :D Musta on aiiiiivan ihanaa nukkua Danten vieressä ja haluan tuoksutella ja halailla ja ihastella häntä koko ajan. Mutta ei se kovin rentouttavaa nukkumista ole. Pelkään, että mies jyrää hänet tai minä jyrään hänet ja pari kertaa oon meinannut käännähtää mahalleni hänen päälleen, koska liikun paljon unissani. Eli vaikka Danten kanssa nukkuminen onkin ihanaa, nukun mieluummin mieheni kanssa, sillä silloin käperryn kainaloon eikä tarvii olla suojelumoodissa :D Toki Dantekin varmaan tykkää joskus olla kainalossani, tällä hetkellä hän tosin vetäytyy aina pois jos otan liiaksi haliin ja nukkuu X:nä kaikki raajat eri suuntaan sojottaen. Paras järjestely meille onkin ollut se, että käydään nukkumaan me vanhemmat yhdessä ja D omassa sängyssä. Hän nukkuu yleensä tosi sikeesti aamun varhaisille tunneille, jolloin heräilee syömään ja sen jälkeen unet jatkuu vielä pari tuntia meidän välissä. Siinä vaiheessa me vanhemmatkin nukumme jo hieman pinnallisempaa unta. Tai no mies yleensä heräilee siinä vaiheessa töihin, paitsi nyt kun on vanhempainvapaalla. Kaikki ovat rentoutuneita, kaikille riittää läheisyyttä ja kaikki saavat hyvät unet. Meillä toimii parhaiten näin :) Ja kyllä miehen kainaloon käpertyminen ennen nukahtamista on mun TOP3-lemppariasioita maailmassa. Danten kanssa halittelu ja pusuttelu on siellä samoilla kärkisijoilla vaan nykyään :)

Mimi (Ei varmistettu)

Ihana postaus! :) Meillä on Dantea tasan 8vko nuorempi poika ja on ollut hauskaa elää odotus- ja vauva-aikaa tässä samalla sun kanssa :)

Monia näistä jutuista pohdin itsekin. Viime päivinä ollaan naureskeltu kans tuota lapsimääräasiaa kun ollaan oltu molemmat sillä kannalla että kyllä tää yksi riittää. Nyt kun vauva on 4kk ja moni asia on helpottanut, ja poika niin mahtavaa seuraa, huomaamme miettivämme miten kiva ja milloin se toinen lapsi olisi. :)

Ja sitten tää, että mua ei pahemmin kans enää hävetä mikään kun on synnytyksen kokenut :D Meillä mies oli koko ponnistusvaiheen kätilön vieressä katsomassa pojan ulostulon eikä oo mikään muuttunut, kuin positiiviseen :)

Anna (Ei varmistettu)

Just näin, ei näitä osaa edes ajatella ennen näiden kokemista, ja sehän on vaan normaalia niin :)

Ruusunen (Ei varmistettu)

Hienoa, että teidän vauvalla on noin hyvät unenlahjat jo heti alkuun! Se on iso helpotus vauva-arkeen. Suurin osa vauvoista EI kuitenkaan nuku noin hyvin. Siihen kannattaa kyllä oikeasti varautua, että arki on yhtä puuroa eikä energiaa riitä paljon mihinkään ylimääräiseen.

Anna (Ei varmistettu)

Käsittääkseni olen niin koko ajan sanonutkin, että olemme onnekkaita kun vauva nukkuu hyvin. En ole kanssasi samaa mieltä, että "suurin osa" EI nuku hyvin. Sanoisin, että "osa ei nuku hyvin". On hyvä varautua, mutta piruja seinille ei kannata maalata :)

Ruusunen (Ei varmistettu)

Sanoin tuon kyllä ihan vilpittömästi, että hienoa että teillä on näin hyvin mennyt! En kuulu niihin, jotka ovat kateellisia muiden hyvin nukkuvista vauvoista, sillä en nimittäin haluaisi kenellekään sitä väsymystä ja energiattomuutta, joka itsellä on ollut loppuraskaudesta lähtien. Eikä kommentti ollut tosiaan mikään kritiikki. Postauksen alussa sanoit että haluat myös lastenhankintaa vasta suunnitteleville kertoa yllättävistä asioista, niin siihen vaan kommenttini että kannattaa kyllä varautua myös siihen että vauva ei nuku näin hyvin, sillä se on kuitenkin yleisempää (myös ihan unioppaiden mukaan). Minua nimittäin harmittaa etten etukäteen ollut tutustunut uniasioihin tarpeeksi. Se olisi ollut hyödyllistä!

Maiju (Ei varmistettu)

Heh tosta lapsiluvusta... Voin samaistua. Odotan meidän perheen kolmatta lasta tällä hetkellä. Jahka vauva syntyy niin meidän vanhin on vasta 3v3kk ja keskimmäinen siinä vaiheessa 1,5v. :D Hyvin löytyy autojakin kolmelle istuimelle takapenkille. Makustelu varmaan vähän hankaloituu, mutta toisaalta varmasti sekin luonnistuu. Siskolla on neljä lasta ja he matkustelevat hyvinkin usein. Järjellä ajateltuna meidän lapsiluku olisi kaksi, mutta en kestänyt ajatusta, että kaikki olisi ollut viimeistä kertaa edellisellä kerralla. Nyt olen lähtenyt tähän raskauteen sillä ajatuksella, että nautin urakalla koska mitä luultavimmin tämä on se meidän viimeinen palapelin palainen. :) Kiva postaus kaikenkaikkiaan. Pystyin samaistumaan hyvinkin paljon! Lapsettomana ajattelin, että en voisi olla äiti koska mahatauti on kamala. Että jos mun lapsi oksentaa niin panikoin vaan sitä oksennusta ja etten mää joudu oksentamaan. No eka mahatauti esikoisella oli ja meni. Eikä kyllä tullut muu mieleen kuin hoivata pientä murua.

Anna (Ei varmistettu)

Mun on pakko sanoa, että tota mä vähän pelkään. Mulla on ihan paniikkiin asti johtava pelko oksennusta ja oksentamista kohtaan (en tiedä miksi) ja oon miettinyt, miten kestän sitten oksennustaudit aikanaan. Aika näyttää, en sitä mitenkään innolla odota, mutta toivottavasti meilläkin menee noin :)

Sini (Ei varmistettu)

Äidiksi tuleminen muuttaa niin paljon, parempaan suuntaan minun mielestäni. Tällä hetkellä täällä on alle vuoden ikäerolla olevat kaverukset ja kolmas mahassa. Tammikuussa siis on hetken aikaa kolme alle kolmevuotiasta! Jos minulta olisi kysytty vaikka viisi vuotta sitten, haaveilisinko tällaisesta tilanteesta, olisin nauranut. Olen kyllä aina tiennyt, että jos vain meille suodaan, haluaisin useamman lapsen. Ajatukset muuttuvat, enkä kadu tätä yhtään! Mielestäni on ihana kuulla, että aiot olla mahdollisimman paljon kotona! Tässä elämässä kerkeää kyllä töitä tehdä, lapset ovat pieniä vain kerran. Itse aion olla vähintään sen kolme vuotta kotona, sitten opiskella kotoa käsin uusi ammatti. (Olen lastenohjaaja. Se työ ei oikein enää nappaa. Tai en osaa kuvitella tilannetta, että vien omat lapset hoitoon ja menen hoitamaan toisten lapsia :D Voihan se mieli muuttua, mutta näin ajattelen nyt) Näin saan olla lasteni kanssa mahdollisimman paljon.

Paljon tsemppiä teille kaikille!:) Ihanaa huomata, että joku muukin ajattelee aika paljon samalla tavalla. Tuntuu, että olen yksin samanlaisten ajatusten kanssa. No, meitä on moneen lähtöön!

Miuku (Ei varmistettu)

Nyt pakko kysyä, miten ja mitä olet aikonut opiskella kotoa käsin? Itselläni myös sama tilanne, vanha työ ei ole napannut enää aikoihin, tosin koulutusta ei tähänkään työhön ole. Meillä on maaliskuussa laskettuaika ja silloin kuopus on 2v2kk ja esikoinen 3v8kk, kotona olen ollut esikoisen syntymästä asti ja kotona oloa tietysti on vielä hetki edessä :) Mitään unelma-ammattia minulla ei erityisesti ole, enkä välttämättä haluaisi täysipäiväisesti myöskään opiskella (miehelläni vuorotyö, enkä ainakaan tulevaa lasta haluaisi vielä aivan 9kk:na laittaa hoitoon, varmasti vasta lähempänä 1,5-2-vuotta).

Sini (Ei varmistettu)

En ole päättänyt vielä, mitä alan sitten opiskella :) Tällä hetkellä yritän keskittyä tähän ja mietin opiskelujuttuja myöhemmin. Kuitenkin tässä on aikaa se kolme vuotta. En halua tilannetta, että löydän "vahingossa" täydellisen paikan ja kolmen vuoden päästä tätä ei voi enää opiskella. Annan ideoitten hautua rauhassa ja lähempänä tutkin sitten. Varmasti kolmen vuoden päästä kaikki on kehittynyt eteenpäin ja useampia opiskelu mahdollisuuksia kotoa käsin avautuu. Tällä hetkellä mikään opiskelu ei todellakaan kiinnosta! :D Olen aina ollut tunnollinen opiskelija ja asetan itselleni vaatimuksia yms. Panostan siihen siis sitten kunnolla.

Kolmen vuoden päästä vanhin on eskariin menossa ja sehän helpottaa arkea huomattavasti. Kaksi pienempää käyvät (jos on tilaa ja mahdollista) silloin seurakunnan kerhoja. Tämäkin tulee helpottamaan arkea paljon! Olen ajatellut myös, että aina kun mahdollista, käyn sitten kirjastossa säännöllisesti opiskelemassa. Siellä on kuitenkin aina hiljaista ja saa rauhassa olla tunnin-pari. Illat aion ottaa hyötykäyttöön kans.

Mieheni opiskelee tällä hetkellä aamupäivät koulussa, illalla pari kertaa viikossa hän opiskelee kotoa käsin toista kurssia. Mies on silloin koneen kanssa makuuhuoneessa, me (riippuen, milloin kurssi alkaa/päättyy) ollaan ulkona tai sisällä iltapalalla/ menossa nukkumaan. Olen halunnut tehdä lapsille selväksi, että äitin ja isin makuuhuone ei ole leikkimistä varten, eikä sinne ole asiaa. (Paitsi aamut kun lapset heräävät, silloin voidaan köllötellä yhdessä.) Meillä siis lapset nukkuvat omissa sängyissä yhteisessä huoneessa, ovat nukkuneet aina. Ja molemmat nukkuvat 10-12 tuntia/yö. Ja jos hyvin käy, tämä sääntö on voimassa vielä kolmen vuoden päästäkin! Ja onhan lapsetkin silloin vanhempia, joten en usko tämän olevan ongelma.

Vanhempani ja sisarukseni asuvat onneksi kivenheiton päässä ja sieltä löytyy kyllä apukäsiä, jos mieheni ei joka kerta ole kotona silloin.

Anteeksi tällainen aika tyhjä vastaus! Opiskella olen päättänyt kotoa käsin kun nuorin on kolme, mutta mistään muusta en tiedä! :D

Onnea ja tsemppiä! Teilläkin vilinää riittää ;)

Minna (Ei varmistettu)

Minäkin vaihdoin koulutusta kotonaollessani eli kävin pääsykokeissa kolmannen kanssa viimeisilläni raskaana, pääsin sisään ja aloitin pikkuhiljaa suorittamaan kursseja. Ainoastaan läsnäolopakollisilla kursseilla lapset olivat anopilla ne muutamat tunnit viikossa ja loput tein tenttimällä. Loppupeleissä suoritin koulutuksen lapsista huolimatta (tai kenties juuri heidän ansiotaan) huomattavasti nopeammin kuin monet muut, jotka istuivat kursseilla. Se oli perheellemme ns. win-win tilanne. Sain olla lasten kanssa kotona ja sain koulutuksen, jota vastaava työpaikkakin löytyi heti kun sain paperit käteeni (kuopus oli tuolloin hieman vajaa 4v.).

Anna (Ei varmistettu)

Apuva, mieletön suoritus :D Meitä on varmasti hyvin paljon, jotka ajattelee samoin. Osa ei vaan sano sitä ääneen ja osa ei vaan ehkä uskallakaan sanoa tiettyjä asioita, koska äitiyden tuomitseminen on niin yleistä :/

Tuuli (Ei varmistettu)

Lapsiluku on kyllä hauska juttu; koko raskausaika tän tokan kohdalla= joo tää on vika kerta tätä. Synnytys= Ehdottomasti vika kerta tätä! Lapsi sylissä= aaws ehkä vielä kolmas ^^.

Anna (Ei varmistettu)

:D Mä en oo ees tossa vaiheessa, kunhan mietin haikeudella, miten tietyt asiat Danten tossa vauva-ajassa on jo ohi ja en ehkä kestä, että ne saisi kokea enää vain kerran :D

Pikkumyyx (Ei varmistettu)

Ihana postaus! Täällä yksi 24-vuotias joka pohtii näitä aivan samoja asioita. Ihanaa kuulla, että jollain muulla ollut samoja ajatuksia ja, että niistä pääsee yli. Vaikeimpina koen itse tuon nukkumisen, vauvan käsittelyn, ällöyden ja synnytyksen ällöyden ja kaikki ne edeltävät tutkimukset jne. Selkeästi näistä selviää!
Ei sillä, että lasten aika omalla kohdalla olisi vielä ajankohtaista, mutta näitä tulee silti välillä mietittyä.

Anna (Ei varmistettu)

Niin, kannattaa vaan mennä siihen kaikkeen ennakkoluulottomasti. Se ei todennäköisesti yllätä kuin positiivisesti. Terveisin: äiti, jonka suupieleen/poskelle poitsu puklasi eilen IKEAssa. Pyyhkäisin hihansuulla poskea ja pusuttelin pientä monsteria :D Eikä tuntunu missään. Ennen oisin ehkä oksentanut ajatuksestakin :D

Merja (Ei varmistettu)

Ihana kirjoitus, ja ihana Anna.

Anna (Ei varmistettu)

Kiitoksia <3

Sanna (Ei varmistettu)

Olipa ihana kirjoitus! Sitä taas kerran miettii, miten iloinen sitä voikaan olla toisen, tuntemattoman puolesta. On ollut mahtavaa saada seurata teidän elämää ja miten kaikki on loksahfellu paikoilleen.

Tuo kohta 4! Niin mun ajatuksia. Itse en ole vielä lasta saanut ja toivon todella, että ajatukset muuttuu itselläkin noin.

Ihanaa syksyä Teille!

Anna (Ei varmistettu)

Voi että, kiitoksia :) Ja varmasti muuttuu, oma lapsi on niin erityinen asia, ei sitä pysty edes ymmärtämään. En minä ainakaan pystynyt :)

nimetön (Ei varmistettu)

Aivan _IHANA_ postaus <3 Itsellä hyvin samanlaisia tuntemuksia myös huhtikuisen 2017 lapsen vanhempana.

Anna (Ei varmistettu)

Go huhtikuiset2017! :)

Sarashe (Ei varmistettu)

Kiva postaus Anna :)
Vanhemmuus on todellakin elämän vaikein ja ihanin matka. Se tuo syvyyttä todella moneen asiaan, vaikka tottakai yhtä lailla mielekästä elämää voi viettää ilman lapsiakin.
Meillä on kolme lasta 5 vuoden sisään, nyt jo ikähaarukka 6-11v. Kaikkien syntymätodistuksessa lukee vieläpä eri paikkakunta joten termi ruuhkavuodet on tullut sisäistettyä hyvin :D
Päivääkään en vaihtaisi, en niitä huonompiakaan.
Ihanaa syksyä teidän perheelle.

Anna (Ei varmistettu)

Apua, oot aikamoinen sankari! :) Kiitoksia ja samoin sinne! <3

Mintsu (Ei varmistettu)

Näin se menee, moni asia ennen lapsen syntymää voi tuntia vieraalta mutta oman lapsen myötä ajatukset muuttuvat. Äidit on geneettisesti "ohjelmoitu" toimimaan niin että se tukee varhaisen kiintymyssuhteen optimaalista muodostumista. (Jätän nyt poikkeukset mainitsematta.) Tosin nyt kun lapset ovat 7 ja 8 täytyy myöntää että kakkavaippojen vaihtaminen tuntuu taas aika vieraalta :) Jo ennen lasten syntymää minulla oli kyllä selkeä ajatus että olen kotona pitkään heidän kanssaan. Teimme valintoja tämän arvon mukaan. Lapset menivät yhdessä päiväkotiin (sisarusryhmään) 2,5 ja 4-vuotiaina. Pieni ikäero (1,5v) oli rankka lasten ollessa pieniä mutta voi kuinka se onkaan palkinnut kuopuksen vauvavuoden jälkeen!! Mielettömän ihanaa kun sisarukset ovat toistensa parhaat kaverit <3

Anna (Ei varmistettu)

No sepä juuri, kyllä se olisi ihanaa, kun lapset olisivat toisilleen läheisiä ja tukena kaikessa elämän varrella :)

Siis mä niiiin allekirjotan ton hoitoon laittamisen, meidän pikkunen on nyt 1v. ja en voi mitenkään kuvitella että voisin viedä sitä jo tarhaan. Raskaana ollessa aattelin että ihan hyvin 1 vuotiaan vois viedä jo tarhaan, niin se mieli muuttu kun neiti syntyi. Tällä hetkellä musta tuntuu että voisin olla kotiäiti ikuisesti.
Meille tosin tulee maaliskuussa perheenlisäystä joten mammis/hoitovapaa jatkuu vielä ainakin vuoden.
Muutenkin voin niin samaistua noihin ajatuksiin. Musta tuntuu ihan rehellisesti siltä että mikään ei oo niin ihanaa kun äitinä oleminen.

Ps. Mistä toi D:n pipo on? Se on aiiivan ihana!

Anna (Ei varmistettu)

Se on Amelia Janelta ja se on ihan supersöpö. Just tänään mietin, että tollanen toisessa värissä olisi kanssa ihana :D Mutta meillä on jo niin paljon pipoja, etten kehdannut enää hankkia toista :D Ja ihanaa odotusaikaa sulle :)

Suvi (Ei varmistettu)

Hehhe, allekirjoitan myös kaikki kohdat. :D Olen aatellut yllättävän samalla tavalla kuin sinä ennen lapsen saamista ja nyt ensimmäisen lapsen jälkeen ajatukset ovat muovautuneet samalla tavalla.

Ja lapsilukumäärästä... nyt kun kuukautiset ovat vielä hieman epäsäännölliset synnytyksen/imetyksen takia, niin luulin jo olevani uudestaan raskaana (mikä ei vielä olisi ollut suunniteltu), mutta kyllä vaan huomasin pieniä pettymyksentunteita, kun tein negatiivisen testin. Hahha, mutta kyllä järjellä ajateltuna näin oli vielä parempi ;)

Anna (Ei varmistettu)

Siis mä havahduin äsken siihen ajatukseen, että ei se nyt niin paha olis jos tästä 9 kk:n päästä tulisi toinen. Ehh, ei ehkä kuitenkaan vielä silloin :D

Mona (Ei varmistettu)

Huh, kylläpä herätti syviä mietteitä minussa tuo lemmikki vai vieras lapsi -vertailu... Olen lapseton nuori nainen ja tuntenut koko elämäni syvää kiintymystä perheessäni olleita koiria kohtaan. Siitä huolimatta minulle on aina jotenkin ollut selvää, että "ihmiselämä on eläintä tärkeämpi". Niin paljon kuin eläimiä rakastankin, niiden elinaika on ihmistä lyhyempi. Erityisesti lapset ovat aikuisten huolenpidon varassa, enkä voisi kuvitellakaan jättäväni lasta kuolemaan rakkaan koirani takia.

Ellen (Ei varmistettu)

Itse en voisi ikinä jättää koiriani pelastamatta jonkun vieraan lapsen takia!!!!!

Anna (Ei varmistettu)

Mielestäni kumpikaan vastaus ei ole väärä tässä asiassa. Jokaisella on oikeus tuollaisessa hypoteettisessa tilanteessa tehdä oma päätös, ja jokainen tekee sen sen mukaan, mikä tuntuisi siltä, minkä kanssa voisi elää. Todellisuudessa varmaan jokainen yrittäisi pelastaa molemmat tai reagoisi asiaan ajattelematta sen kummemmin, mutta tuo onkin hypoteettinen kysymys :)

Anna (Ei varmistettu)

Niin. En tiedä, jotenkin olen aina ajatellut sen niin, että minä olen sen velkaa koiralleni, että pidän hänestä huolta, enkä jätä häntä tuleen. Mutta jotenkin nyt vasta on alkanut tulemaan sellainen ajatus, että ehkä aikuisena ihmisenä minä olen osaltani vastuussa kaikista lapsista ja heidän hyvinvoinnista, sillä he eivät voi sitä tehdä välttämättä itse. Ja jokainen lapsi on jonkun Dante, ja Dante on kuin kuka tahansa muukin lapsi. Jotenkin itse tarvitsin konkreettista kosketusta lapseen ja hänen äitinä olemiseen tämän hyvin hypoteettisen tapahtuman muuttumiseksi mielessäni.

Maria (Ei varmistettu)

Mekin mietittiin kaverin kanssa joskus, että kumman pelastaisi tulipalosta: lapsen vai lemmikin. Kaveri kallistu lapseen, koska hän haluaa perheen joskus ja on muutenkin lasten kannalla (lässyttää kaikille vauvakuville ja mua vähän alkanu v#tuttaa :D). Itse taas kallistuin lemmikkiin, koska en lapsista erityisemmin pidä ja ne tekevät mun oloni todella epämukavaksi. Vetosin myös siihen, että mikään ei ole yhtä ärsyttävää kun lapsen itku, siis oli se lapsi sitten vasta syntynyt tai 4v niin mä en vaan siedä sitä. Kun taas lemmikki jos itkee niin mun sydän särkyy ja riennän paikalle niin nopeasti, kuin suinkin pystyn.

Joskus aikoinaan 10v sitten halusin lapsen, mutta silloinen poikaystäväni sanoi ettei ikinä ja perusteli sen aika hyvin, miksei halua (en muista enää tarkkaan, mutta mm se että jos lapsella onkin paha sairaus joka uuvuttaa sut henkisesti ja pahimmillaan vaikka saa lapsen vanhemmat eroamaan) ja silloin itsekin aloin ajatella, ettei se kyllä välttämätön ole.

Meni vähän aikaa ja totesin että ei, musta ei kyllä saa äitiä millään, koska mun luonne on kaikkea muuta kuin äitimäinen - hyvä kun osaan itsestäni huolehtia. Nykyinen mieheni sitten taas aluksi oli heti, että ei ikinä lapsia, mutta mitä enemmän ikää on tullut (alle 30v silti) niin hän ei ole enää yhtä kielteinen, mitä silloin, ja en tiedä tuleeko tästä olemaan ongelma. Koska itse en ole valmis äidiksi varmaan ikinä ja se ei mua itseäni haittaa, tiedän monia naisia jotka ovat +50v ja heillä menee todella hyvin lapsettomina, joten näen paljon itseäni heissä :)
Ja se lohduttaa mua paljon, koska mietin pitkään, että "teenkö väärin" jos en hanki lapsia, mutta mitä enemmän olen kasvanut ihmisenä henkisesti, ymmärrän, että en tee yhtään mitään väärin. Tietysti saa selitellä sukulaisille joskus sitä, että miksi meillä ei ole lapsia, mutta totean saman mitä tähänkin asti: lemmikit on mulle/meille se juttu. Ne eivät ole koko ajan sun kimpussa, vaatii huomiota about vain silloin kun jääkaapin ovi käy ja tietty extrahuomio on niille jees.

Anna (Ei varmistettu)

Niin, kannattaa kuitenkin pitää mieli avoimina kaikille mahdollisuuksille ja pitää itsellesi oikeutta muuttaa mieltäsi. Ei siinä, lapsettomuus vaihtoehtona on ihan yhtä hyvä kuin mikä tahansa muukin. Tunnen vaan naisia, jotka ovat muuttaneet mieltään 35+ vuotiaina ja kokeneet aika syvän kriisin itsensä kanssa, kun "olivatkin heikkoja" ja halusivat "perinteisiä asioita". Anna sydämesi sanoa aina mitä haluat, äläkä pakota itseäsi mihinkään muottiin. Ole siinä vaan niin kauan kuin se tuntuu hyvältä. Tunnen myös täysin onnellisia keski-ikäisiä lapsettomia naisia, ja uskon, että se voi olla täysin onnellinen ja ihana elämä sekin :)

Meillä oli haaveissa kolme lasta alusta asti ja he syntyivätkin kaikki 3v8kk sisään. Olen pienistä ikäeroista todella tyytyväinen, sillä kaikki kolme ovat eläneet about samaa vaihetta koko ajan. He ovat ihana tiimi ja toisistaan välittävät parhaat kaverukset. On ehkä upeinta päästä seuraamaan syvän sisarussuhteen rakentumista - se tunne, että tietää heillä olevan toisensa, kun meistä aika jättää (jos näin tavallisen klassisesti saamme elää vanhuksiksi asti jne.). Me ollaan autoiltu ja matkustelu ja mä olen yksin matkustanut kolmen kanssa useamman kerran täältä Irlannista Suomeen lomalle ja kyllä sitä selviää ja pärjää, vaikka minkämoisista hasardeista tilanteista :)

Mut joo tuo kakkahommeli. Omien eritteitä on aina pessyt ja siivonnut no problem, mut nyt 1v hoitopojan kakkavaipat on aika, no, ällöjä. Omani peput pesin aina lavuaarissa ja ihmettelin, mihin ihmeeseen noita wipeseja muka tarvitaan. Nyt tajuan :D

Anna (Ei varmistettu)

:D :D Good to know, mulla kun on kaks nuorempaa siskoa :D Ja hyvä tietää, että kolmenkin pienen kanssa pärjää reissun päällä, hasardeissakin tilanteissa :D

Ode (Ei varmistettu)

Ihana kirjoitus! Sain esikoiseni 4kk sitten, ja allekirjoitan kanssa joka kohdan! Hyvää syksyn jatkoa Anna sinulle ja koko perheellesi! <3

Anna (Ei varmistettu)

Kiva kuulla, kiitoksia :)

Noora (Ei varmistettu)

Ihana postaus! Täällä mietitty paljon samoja asioita varsinkin pojan ollessa pienempi. Nyt jo kohta vuoden ikään ehtivä lapsi tuntuu kovin isolta (:'D) ja haaveilee siitä pienestä nyytistä. Mutta järki sanoo toista, ei vielä!

Anna (Ei varmistettu)

Hahha, ymmärrän hyvin. Mun mielestä tää puolivuotias tuntuu hirveen isolta :D

Pages

Kommentoi