10 x yllättäviä asioita

Tämä voisi tavallaan kuulua tuonne Mungobabyn puolelle, mutta koska mulla on paljon lapsettomia lukijoita ja heitä, joita ei ehkä vielä kiinnosta vauvablogi, mutta jotka ovat ehkä joskus miettineet, millaista olisi vanhemmuus ja tiettyjä erityispiirteitä siinä. Minäkin olen vuosien varrella ajatellut usein kaikkea erilaista äitiyteen liittyen, ja muutamia yllätyksiä tähän kuuden kuukauden matkalle on mahtunut. Ajattelin jakaa ne täällä Mungolifen puolella, sillä näitä on ehkä ajatellut muutkin, joilla ei vielä ole lapsia.

1. Mä oon viimeisen puolen vuoden aikana nukkunut yhden yön niin, että ei ole tarvinnut herätä. Mä itse asiassa taisin silloinkin itse herätä kuitenkin, en enää muista. Saatoin myös nukkua koko yön putkeen. Ajattelin ennen lapsen saamista, että tää olis mun suurin ongelma. Mä oon tosi huonona jos en nuku tarpeeksi ja ajattelin katkeilevien yöunien vievän mut zombielandiaan. En tiedä onko tässä pelastavana tekijänä hormonit vai mikä, mutta mä en koe ollenkaan omituiseksi enää herätä yöllä. Jos Danten eka unipätkä venyy pidemmäksi kuin yleensä, herään silti aamuneljän aikaan ja käyn juomassa tai kattelemassa onko vauvan uni jotenkin rauhatonta, kannattaisiko häntä jo syöttää. Olin jo varautunut ennen vauvan syntymää siihen, että joku yö mies saisi hoitaa kaikki yöherätykset ja ehkä äiti voisi joskus jelppiä. Ei ole ollut tarvetta. Se kerran-kaksi yössä herääminen ei ole ollut yhtään rankkaa, yllättäen. Toki pakko sanoa, että meillä on tosi hyvin öitään nukkuva vauva.

2. Ällöttävyys. Mietin aina, että eikö vauvanhoito ole aika ällöttävää. Mä oon sellainen ihmistyyppi, joka aika herkästi kakoo ja voin kyllä sanoa, että vieraan vauvan kakkavaipan vaihtaminen ei todellakana ole ollut sellainen asia, johon olen halunnut mitenkään vaikuttaa. Olen miettinyt ennen lapsensaamista, miten tämä vaikuttaa vauva-arjessa. Miltä tuntuisi päivittäin vaihdella vaippoja ja olisiko kaikki päälle puklailut sun muut ihan hirveen ällöttäviä mun mielestä. Jotenkin tässä äitinä on ällöttävyysrima laskenut ihan todella ja oikeen mikään ei edes aiheuta sellaista yäk-reaktiota. Enimmäkseen asiat, jotka olisivat voineet ennen yökötyttää, ovat nykyään naurattaneet. Vauvat osaa kuolaamisineen, pukluineen ja kakkavaippoineen olla aika ällöttäviä omalla tavallaan, mutta jotenkin se ei vaan tunnu siltä oman vauvan kohdalla. Se hetki on nopeasti ohi, eikä oikeastaan arkisuudessaan tunnu miltään. Lopun aikaa oma vauva tuoksuu maailman parhaalle ja kaikki hänen tekemisensä on aika ihanaa. Tällä hetkellä Dante ”pussaa takaisin” eli avaa suun ja nappaa nenän tai leuan todella kuolaisaan suuhunsa. Ja se on entisen yökkäilijän mielestä maailman ihaninta.

3. Vauvan käsittely on jännittänyt mua ennen lapsen saamista. Onko se kauhean vaikeaa ja miten mä tiedän, onko sillä tarpeeksi vaatetta tai miten sitä voi käännellä ja väännellä. Se tulee yllättäen hyvin kuitenkin ihan luonnostaan. Alkuun vauva on tietenkin todella heiveröisen oloinen ja häntä käsittelee varoen. Nyt toi tyyppi on sellainen elastinen joka suuntaan kääntyilijä ja kurkottelija, jonka mielipuuhaa on roikkua pää alaspäin lantiosta roikuttaen.

4. Ujostelu. Mun on pakko sanoa, että mussa on sellainen epäsuomalainen ajatus, että mun mielestä esim. sekasaunat kaveriporukalla on todella awkward. Meni ehkä about 26 ikävuoteen asti, että osasin olla ihan mukavasti saunassa tyttöjen kesken, mutta sekasaunominen on aina ollut no-no listalla. Oon vähän jotenkin ujostellut ja aristellut gynelle menoa tai vahaukseen menoa ja jännittänyt monia tuollaisia tilanteita, joissa ollaan alasti/osittain alasti tai jotain muuta sellaista. No, raskaana tuli totuttua siihen, että vähän eri lääkärit kokeili sisätutkimuksella paikkoja ja synnytyksessä oli läsnä seitsemän ihmistä mieheni lisäksi. Jotenkin sen jälkeen ei pahemmin hetkauttele kovin moni asia. En tiedä miksi tarkalleen, mutta jotenkin synnytys loi sellaisen suhteen omaan kroppaan, jossa se on maailman luonnollisin asia, eikä siinä ole mitään peiteltävää. Toki en jatkossakaan kirmaa asioilla alasti, mutta en usko, että kovin moni alastomuutta vaativa asia aiheuttaisi minussa kovin kummoisia tuntemuksia.

5. Parisuhde. Tuosta ujoudesta tuli mieleen myös oma suhtautuminen omassa parisuhteessa. Jotenkin siinä vaiheessa kun miehesi on nähnyt sinun synnyttävän istukan, et enää pahemmin mieti sitä, meneekö maha makkaroille saunoessa. Tai no mä en ainakaan mieti. Mun mielestä parisuhteen kannalta olisi hyvä säilyttää sellaista tietynlaista viehätystä, eikä vetää keskenään piereskelyskaboja, mutta kukin tyylillään tietenkin. Vaikka olen luottanut mieheeni täysin jo pitkään, olen silti tietyllä tavalla välillä miettinyt, miltä kroppani näyttää tietyissä tilanteissa. En nyt äkkiseltään keksi ”epäedustavampaa” tilannetta kuin synnytys, joka on aikamoisen ”likainen” toimenpide, joten kun se ollaan koettu yhdessä, niin ei nyt joku jenkkakahvojen vilkuttelu farkuista oikeen enää edes tule mieleen.

Ennen synnytystä olimme muuten sopineet, että mies ei sitten katso mitään leukani alapuolella tapahtuvaa koko toimenpiteen aikana, että hänen ei kyllä tarvitse nähdä ihan hirveesti siitä tapahtumasta. No, siinä vaiheessa kun meikäläisen synnytys oli kuitenkin melko dramaattinen, niin ei siinä ihan hirveesti mitään pikkusievistelyjä tullut ajateltua. Kummankaan meistä. Mä luulen, että mies on nähnyt about kaiken siinä, ja ihan hyvin meillä menee edelleen. Tuskinpa näky kummittelee hänellä sen kummemmin ja mulla ainakin on aika mustien aukkojen täyttämää se mun synnytyksen eteneminen. All in all, ihan turha stressi.

6. Mä pelkäsin paljon sitä, että vauvan kanssa puuhailu olisi jotenkin tylsää ja pitkästyttävää. Päivät pitkät ja tuntikaupalla lässytystä, samojen juttujen toistoa, äiti sitä ja äiti tätä ja vastassa olento, joka ei kyllä anna mitään kovin suurta älyllistä haastetta. Mä oikeesti pelkäsin tylsistyväni kotona. Tällä hetkellä pohdin sitä, miten ihanaa on olla yrittäjä, kun voin olla kotona lapsen kanssa. Musta on ihan hirveetä, jos oon vaikka neljä tuntia poissa ja mulla on hirveä ikävä heti Dantea. Musta on ihanaa leikkiä hänen kanssaan, lauleskella, tanssahdella ja puuhailla kaikkea mahdollista. En todellakaan koe, että vauvan seura olisi tylsää. Hän oppii joka ikinen päivä jotain uutta ja sen seuraaminen on todella palkitsevaa. Toki välillä illan päätteksi on sellainen olo, että olisi ihan kiva jutella jotain aikuisten juttuja, mutta tylsistyttävän sijaan vauvan kanssa hengailu on aika palkitsevaa. Ihan oikeasti. Välillä mä päätän aamuisin, että tänään en tee mitään ja oon vaan Danten kanssa, vaikka voisin kyllä puuhailla kaikkea samalla kun hän on repussa tai vieressäni. Haluan keskittyä häneen, sillä hän on todella mielenkiintoinen.

7. Ennen kuin sain lapsen, ajattelin, että tulen tarvitsemaan hirveästi omaa aikaa ja vauvaan sidottuna olo ahdistaisi. Rehellisesti sanottuna, en edes ehkä haluaisi olla erossa Dantesta, jos en välillä pakottaisi itseäni. Musta on kuitenkin hyvä välillä olla vaan minä, hieman irti vauvasta, ja siksi otan kerran viikossa kaksi tuntia aikaa olla vaan itsekseni. Värittää, käydä kävelyllä tai tehdä jotain muuta sellaista. Kuunnella musiikkia tai olla vaan. Lisäksi käyn treeneissä ilman Dantea ja välillä käydään miehen kanssa viettämässä treffi-iltaa. Joka kerta mulla on hirveä ikävä takaisin. Pakotan itseni olemaan ajoittain hieman erossa hänestä ihan sen takia, että joskus joudun olemaan vähän aikaa kerrallaan erossa hänestä, ja sitä on hyvä vähän harjoitella. Ajattelin ennen lapsen saamista, että on todella rajoittavaa, jos vauvan kanssa noudattaa kiintymysteorian oppeja ja on vauvasta erossa aina sen verran tunteja kuin vauva on kuukausia. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että tekee pahaa ajatella, että menettäisin tällä hetkellä Danten valveillaolosta kuusi tuntia putkeen. Mä pystyn hyvin lähtee treeneihin tai puuhailla jotain itsekseni, sillä teen sen yleensä Danten nukkuessa tai niin, että hän menee nukkumaan poissaoloni aikana. Yhden kerran olen ollut poissa yli viisi tuntia, ja sekin niin, että lähdin 18 ja Dante kävi nukkumaan 19.30. Kotiin päästyäni nostin kaverin viereeni nukkumaan koko yöksi, koska oli niin valtava ikävä. On ollut yllättävää, kuinka täysin sidottu olen häneen ja jos joku päivä näyttää kalenterissani siltä, että menoja kertyy useammaksi tunniksi päiväsaikaan, kerääntyy ajatuksiini mustia pilviä. Oon järjestänyt päiväni niin, että jos päivän aikana mun on käytävä tapaamisissa tai tapahtumissa ilman Dantea, teen sen pätkissä ja järjestän mahdollisimman ison osan menoista Danten päikkäreiden aikaan. Mulla tulee vaan häntä niin älytön ikävä.

8. Oon yllättynyt myös ajatuksistani kotiäiteilystä ja kotonaolosta lapsen kanssa. Ajattelin aina ennen, että ei ole mitään syytä, miksei lasta voisi laittaa hoitoon esim. 9-kuisena tai vaikka vuoden vanhana. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että tällä hetkellä mua kauhistuttaa ajatus siitä, että hänet pitää joskus päästää kouluun 😀 En osaa kuvitella, että Dante menisi kenenkään ulkopuolisen hoidettavaksi ennen kuin on 2-vuotias. Hyvä kun luotan anoppiin ja äitiin tässä vaiheessa, saati että veisin päivittäin Danten jonnekin hoitopaikkaan. En arvostele ollenkaan heitä, jotka näin tekevät. Toisilla syyt ovat taloudelliset, toisilla vaikkapa oman ura-ambition sanelemat. Yksikään syy ei ole huonompi kuin toinen. Jokainen saa edelleenkin itse määritellä, mikä on oikea aika laittaa lapsi hoitoon. Mulle se ajatus tuntuu vaan täysin vieraalta, vastoin kaikkia odotuksiani. Mua ei kiinnosta työt, ura tai mikään muukaan niin paljoa kuin Danten kanssa oleminen, ja toivon, että meillä on taloudellinen ja realistinen mahdollisuus siihen, että olen Danten kanssa kotona ainakin 2,5-vuotiaaksi asti. Toki tämä voi muuttua vielä, mutta en toisaalta tiedä miksi muuttuisi. Mä oon jo pitkään tehnyt töitä kotoa, joten tämä ei ole mikään shokkimuutos muutenkaan.

9. Mua pelotti ennen lapsen saamista se, osaanko kiintyä häneen. Tiedän, kuulostaa hölmöltä. En esim. uskonut pitkään, että voisin rakastaa ketään muuta niin paljon kuin miestäni. Joskus raskaana mietin, että jos mun pitäisi joskus valita mieheni ja lapseni väliltä, en osaisi valita. No, kyllä mä osaisin. Sorry hubby, ykköspaikka sydämessäni on viety. Yks venäläinen äiti, jota seuraan Instagramissa, sanoi aika hauskasti, että äidin sydän on elastinen. Se vaan venyy ja venyy. Hän oli siis ensimmäisen lapsen jälkeen miettinyt osaisiko rakastaa toista yhtä paljon. Vielä on ajoittain vaikeaa uskoa, että samanlaista rakkautta riittäisi vielä muillekin lapsille, mutta on se mieletöntä, miten nopeasti ajatukset muuttuu lapsen saamisen myötä. En ole vieläkään työntämässä miestäni rekan alle tai laiminlyömässä häntä, mutta jos kahden pelastettavan väliltä pitäisi valita, niin en joutuisi empimään. Tästä tulikin mieleen se kun multa aikanaan kysyttiin blogissa kinkkinen kysymys. ”Pelastaisitko tulipalosta Simban vai vieraan lapsen?”. Vastasin tuolloin rehellisesti, että Simban ja sain niskaani paljon kuraa. Ollaan tätä kysymystä mietitty usein varmaan kaikkien kavereideni kanssa ja useimmat lapsettomat lemmikinomistajat valitsevat näin. Vielä raskausaikana vastaukseni olisi ollut Benji, mutta nyt joudun toteamaan, että vastaukseni on muuttunut. Edelleen koen, että olen vastuussa lemmikistäni, olen vastuussa hänen hyvinvoinnistaan ja suojelusta. Ja että tämän hypoteesin mukaisessa tilanteessa sen vaarassa olevan lapsen vanhemmat ovat vastuussa siitä lapsesta. Lapsen saaminen on osoittanut ihan konkreettisesti miten voimakkaita voi vanhemman tunteen lastaan kohtaan olla. Voin vaan kuvitella, miten hirveältä tuntuu menettää lemmikkinsä, mutta väitän, että siitä selviää. Jotenkin, vaikka helvetin kipeää tekisikin. Ihan sellaisella psyykkiselläkin tasolla yleensä lemmikin ottaessa tiedostaa, että todennäköisempää on, että se kuolee ennen omistajaansa. Lapsen kanssa on toisin. En usko, että lapsen menetyksestä pääsee ikinä yli. En usko, että pystyisin tekemään päätöstä, joka aiheuttaisi jollekin toiselle niin valtavaa kipua.

10. Lapsimäärä ja -tahti. Olin joskus aivan varma, että meille ei tule kahta lasta enempää. Kaksi olisi parempi kuin yksi, sillä olisi kiva, että lapsellani olisi sisaruksia. Nyt kuitenkaan en ole enää yhtään varma, riittääkö kaksi 😀 Mies on tainnut aina olla avoimempi idealle kolmen katraasta, mutta samalla ollaan mietitty kuinka hankalaa on sitten matkustaa ja ihan autoillakin, jos on kolme pientä mukana. Eli ollaan aika vakuuttavasti ajateltu, että kaksi on meidän lukumme, jos sellainen määrä meille ylipäätään suodaan. Nyt huomaan usein ajattelevani, että en ehkä ole valmis siihen, että saisimme vielä toisen lapsen ja hänen kohdallaan kaikki olisi viimeistä kertaa. Viimeistä kertaa vauvantuoksu kotona, viimeistä kertaa imettämistä, viimeistä kertaa ensimmäiset kerrat kaikkea sitä, mitä vauva tekee. Oon huomannut enemmän ja enemmän ajattelevani, että ei se kolmas mitenkään paha olisi. Apua 😀

Oon ennen Danten syntymää miettinyt, että apua, miten joku hankkii kolme lasta vaikkapa viiden vuoden sisään (ystäväpiirissämmekin pari tällaista perhettä). Olen nostanut hattua, mutta ihmetellyt miten joku pystyy siihen. Heti synnytyksen jälkeen ajattelin, että ei heti tätä enää kiitos. Nyt huomaan fiilisteleväni toisten raskausuutisia ja mahoja kuin hullu ja pohtivani, että pari vuotta olis sittenkin ihan hyvä ikäero. Toisaalta odotan sitä, että saan kroppani taas omakseni, eikä tarvitse miettiä syömisiä tai juomisia imetyksen tai raskauden puolesta tai olla hormonien myllerryksessä. Toisaalta taas mulla on aikaa kroppani kanssa loppuelämä sitten. Tätä menoa oon yllättynyt, jos meidän lasten ikäeroksi tulee yli kolme vuotta 😀 Välillä kun laitan Danten yöllä sänkyynsä ja hän nukkuu siellä suloisesti, mietin, että voisin elää tätä elämänvaihetta ikuisesti.

On lähes huolestuttavaa, että tämä muutos on tapahtunut ihan muutamassa kuukaudessa. Sellainen on vaikutus pienellä olennolla, joka tänään täytti 6 kuukautta 🙂

Ja kaikille lastenhankintaa pohtiville ja sitä pelkääville.. Asiat muuttuvat. Sen näkee ja kokee sitten vasta, mutta kyllä tämä on elämän suurin muutos, joten ei ole ihmekään, että se laittaa todella monet kulmat hyvinkin pyöreäksi. Ei kannata pelätä turhaan mitään, todennäköisesti sille pelolle ei oikeasti ole mitään syytä 🙂

Kommentit (78)
  1. Olipas kiva kuulla. Mua rehellisesti on huolestuttanut eniten juuri tuo unen puute ja myöhemmin sen yhdistäminen työhön ja uraan… Mutta ehkäpä ne kaikki asiat järjestyvät. 🙂

    1. Kyllä ne järjetyy 🙂

  2. Olipa ihana postaus. Sinusta huomaa, että äitiys sopii sinulle. Ja kyllä, monet samat asiat mietityttivät myös minua aikanaan, mutta niin ne asiat vaan loksahtelee kohdilleen 🙂

    1. Kiitoksia 🙂 Yllättävää kyllä, se myös tuntuu siltä, että äitiys sopii mulle 😀 Enpä olisi uskonut 😀

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *