100-vuotias

Itsenäisyyspäivä aiheuttaa minussa usein hieman kaksijakoisia tunteita. Yhteyteni Suomen sotahistoriaan ei ole koskaan ollut kovin merkittävä, sillä minulla ei ole isoisovanhempia, jotka olisivat sotineet Suomen vapauden puolesta. Ei ole perinteitä ja tarinoita, on vaan joulukuinen päivä, joka kertoo, että Suomi on saanut taas vuoden verran olla itsenäinen suvereeni valtio. Tietyllä tapaa tunnen itseni jotenkin huijariksi, jos juhlin itsenäisyyttä. Toki minulla on Suomen passi, puhun suomea äidinkielenäni ja olen asunut täällä suurimman osan elämästäni. Pidän itseäni suomalaisena. Toisaalta tiedän, että moni ei ajattele minua suomalaisena, vaan maahanmuuttajana/paluumuuttajana, mitä ehkä vielä korostaa sukujuurieni toinen osa, joka on idässä. Olenko oikeutettu juhlimaan Suomen itsenäisyyttä valtiosta, joka on minulle biologisesti arvioiden aivan yhtä paljon kotimaa? En oikein osaa selittää mitä tarkoitan, sillä se ajatus on jokin syvälle piirtynyt yhteiskunnan heijastama sivuajatus, joka kuitenkin välillä tulee mieleen.

Joka vuosi meillä kuitenkin juhlitaan itsenäisyyspäivää, eikä ikinä juhlita Venäjän tai Uzbekistanin itsenäisyyspäiviä. Meillä on tapana kerääntyä koko perhe yhteen, syödä, pelata lautapelejä ja katsoa Linnan juhlat sivusilmällä. Sitä on luvassa tänäänkin.

Tänä vuonna olen jotenkin erityisen paljon odottanut itsenäisyyspäivää. Minä olen ehkä biologisesti arvioiden susi lampaan vaatteissa, sillä siinä mun suomalaisessa passissa lukee synnyinmaana Uzbekistan, mutta ajatukseni ja sydämeni ovat hyvin sinivalkoiset. 

Vaikka usein kiinnitän huomiota epäkohtiin Suomessa ja suomalaisessa yhteiskunnassa, olen äärimmäisen ylpeä 100-vuotiaasta Suomestamme. Olen kiitollinen siitä, että äitini halusi takaisin omien sukujuurten maahan ja että olen saanut kasvaa Suomessa. Että poikani on saanut syntyä Suomeen suomalaiseksi ja että saan edustaa tätä maata, joka on antanut minulle niin paljon. Olen ryssävihan keskellä Suomeen muuttanut suomenvenäläinen, jolla on nykyään kaikki, mistä lapsena en olisi osannut edes haaveilla. On perhe, oma koti, oma yritys. Oma elämä, joka on turvallinen ja onnellinen Suomessa. Suomessa, joka on minulla kaikin mahdollisin tavoin koti. Ei ole itsestään selvää, että mun lähtökohdista pääsisi tähän pisteeseen missä tahansa.

Siksi mulla nousee helposti karvat pystyyn, kun puhutaan eriarvoisuudesta ja siitä, että Suomessakaan kaikilla ei ole samat mahdollisuudet. Tietenkään kaikilla ei ole samat mahdollisuudet elämään; niihin nimittäin vaikuttaa sekä biologinen perimä, että kasvatus. Toisen vanhemmat ovat lahjakkaita urheilussa, toiset musiikissa, toiset ovat akateemisia, toiset luovia. Jokainen lapsi saa omanlaisensa cocktailin, joka sisältää monen vaikuttavan tekijän summan. Suomessakin on jokaisella lapsella hieman erilaiset lähtökohdat elämään, mutta mahdollisuudet on kaikilla samat. Täällä ei syrjitä ihonvärin tai uskonnon perusteella, yliopistot ja opiskelu on ilmaista ja jokaisella on mahdollisuus saavuttaa elämässään kaiken. Suomi valtiona ja suomalainen yhteiskunta tukee monimuotoisuutta ja erilaisuutta mielestäni poikkeuksellisen hyvin, joten erilaisista mahdollisuuksista puhuminen on mielestäni hiusten halkomista. Kyllä, jokaisella on erilainen elämä edessään, sillä emme ole kaikki samasta muotista. Mutta meillä ei ole vastassa valtiotasolla tai yhteiskunnallisella tasolla esteitä menestyä. Suomen Helsingistä, Kontulasta, voi köyhästä työttömästä perheestä ponnistaa omiin unelmiinsa. Se on aika mieletöntä.

Niin paljon kuin minua välillä ärsyttääkin suomalaisuuden tietyt erityispiirteet, en ole vielä kohdannut maata tai kulttuuria, joka tuntuisi minulle sopivammalta. Välillä muljauttelen silmiä vihervassareiden maailmaahalaavalle asenteelle, välillä ne silmät tekee täyttä kierrosta oikeiston korruptoituneelle politiikalle. Huokailen ja ärsyynnyn juroudesta, kateudesta, julkisista verotiedoista, tasapäistämisestä, aivan liian köykäisistä tuomioista, omituisesta veropolitiikasta ja mistä vielä. Mutta todellisuudessä nämä ovat vain pisara valtameressä verrattuna mihin tahansa maahan maailmassa. Kukaan eikä mikään ei ole täydellistä, mutta kyllä Suomi aika lähelle pääsee. Uskomaton suoritus, johon on tultu yhdessä vuosisadassa.

Aina on jotakin parannettavaa, mutta tänään on hyvä keskittyä siihen, missä Suomi on erinomainen. Meillä on etuoikeus kutsua kotimaaksi turvallista, rehellistä, tasapuolista ja kaunista maata, joka on aina välillä kömpelö ja erikoinen, mutta samalla lämmin, välittävä ja todella ainutlaatuinen.

Neljännesvuosisadan olen saanut olla suomalainen ja toivon, että saan olla sitä elämäni loppuun asti. Vaikka rakastan matkustamista, en enää osaisi kuvitella asumista ulkomailla. Tiedän, että Suomessa lapseni saa parhaan mahdollisen elämän. Juhlavuonna syntynyt pikkuinen pääsee näkemään alusta asti Suomen toista vuosisataa itsenäisenä valtiona, ja toivon sen pitävän sisällään vain positiivista kehitystä ja hyviä vuosia.

Tänään nostan maljan Suomelle kiitollisena siitä, miten hyvä paikka se on. Tänään muistan olla erityisen kiitollinen siitä, mikä on yleensä minulle itsestään selvää, enkä edes ajattele sitä. Tänään olen kiitollinen siitä, että olen suomalainen ja toivotan hyvää syntymäpäivää Suomelle! Toivottavasti edessä on monia upeita vuosisatoja.    

Kommentit (77)
  1. Anna, suomalaisuus on sydämessä, kuten sinullakin on 🙂 Ystäväni on tullut Venäjältä kymmenisen vuotta sitten, puhuu täydellistä suomea ja on nykyään suomalainenkin. Hänelle suomalaisuus on yhtä tärkeää kuin meille muillekin, vaikka hän on myös edelleen Venäjän kansalainen.

    Hyvää itsenäisyyspäivää!

    1. Kiitoksia ja samoin sinne 🙂 Ja niinhän se on 🙂

  2. Kiva postaus!
    Oon miettinytkin, että mitähän mahdat ajatella vielä ulkomailla asumisesta ja tässä sanoitkin ohimennen, ettet enää osaisi kuvitella asumista ulkomailla. Kuinka ”jyrkästi” ajattelet(te) näin? Jos esim. miehesi saisi vaikka työkomennuksen ulkomaille johonkin Eurooppaan? Tai ylipäätään jos tulisi mahdollisuus? Voisitko ajatella asuvasi perheenä ulkomailla, kun lapset olisivat jotain 10-15 -vuotiaita? Ihan mielenkiinnosta kyselen 🙂
    Suomi on hieno maa, mutta henkilökohtaisesti koen liian usein ”ahdistusta ja inhoa”.
    Oon toki nuorempi kuin sä, 22-vuotias, ja ahdistaa kaikki, missä haluu asuu ja miten sit jossain vaiheessa perustaa perheen yms… Uskon, että ymmärrät, mitä tarkoitan ja siks oliskin kiva kuulla, mitä ajattelet nykyään 🙂

    1. No mieheni ei voi saada työkomennusta ulkomaille, ellei sitä itse aktiivisesti hae, joten se ei ole sinänsä ”vaihtoehto”. En suhtaudu täysin jyrkästi siihen, että asuisimme ulkomailla, mutta emme sitä nyt kyllä näe vaihtoehtona meille. Me haluamme olla perheidemme lähellä ja haluamme, että lapsemme voi(vat) kasvaa Suomessa 🙂 Tilanne voi toki muuttua ja voi olla, että joskus haluamme asua ulkomaille. Lähtökohtaisesti haluaisin kuitenkin, että lapseni kävisi(vät) koulunsa Suomessa.

      Sä oot just siinä iässä ja elämäntilanteessa todennäköisesti kuin mitä mä olin 7 vuotta sitten ku pakkasin kimpsut ja kampsut ja painelin Ausseihin. Vuosi riitti avaamaan silmät sille, miten hyvin Suomessa on kaikki, vaikka sitä ennen nimenomaan ahdisti kaikki 😀 Mulla meni näin, mut kaikki tekee omat valinnat. Joillekin ulkomaat on parempi valinta pitkällä tähtäimellä 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *