Toinen

”Millaista on nyt, kun on toinen lapsi? Onko erilainen fiilis kuin ekasta?” 

Tätä multa on kysytty tässä parin viikon aikana jo monen monta kertaa ja rehellisesti on sanottava, että onhan tämä tosi erilaista. Ei se vauvan tuoksun nuuhkuttelu, tai imetys tai se järisyttävä rakkaus tuota pientä myttystä kohtaan. Vaan kaikki muu. Jotenkin sitä ajattelee, että asiat menee aika samalla tavalla, tunteet ja hormonit on samanlaisia ja kaikki muukin menee samalla tapaa. Mut just niin kuin synnytykset, myös tämä lapsivuodeaika on hyvin erilaista eri kerroilla. Ainakin mulla on ollut.

Toisaalta tämä on helpompaa. En ole yhtään niin ulalla kuin ensimmäisellä kierroksella. Osaan lukea vauvan nälkäviestintää ja muutakin käyttäytymistä ihan eri tavalla kuin viimeksi. Omat otteet on varmemmat ja vauvaa uskaltaa ihan eri tavalla pitää, kantaa ja hoitaa. Ei tarvitse lämpömittaria kylpyveden mittaamiseksi ja osaa aika hyvin arvioida sitä, miten kauan vauva nukkuu ja mihin aikaan kannattaa tehdä mitäkin. Tietää milloin pumpata ja milloin imettää, miten röyhtäyttää ja miten kantaa turvallisesti yhdellä kädellä.

Toisaalta tämä on vaikeempaa. Mutta se voi olla ihan tunnepuolen joku asia tai ihan vaan hormonaalinenkin juttu. Nimittäin kun mä mietin Danten vauvavuotta nyt, niin alku ei ollut ihan kaikista helpoin. Dante oli tyytyväinen ja hyväntuulinen vauva, mutta ammattilaisilla huomaamatta jäänyt kireä kielijänne ja sen mukanaan tuoma refluksi kieltämättä tuotti muutamia raskaitakin hetkiä. Kun vauva itki vartin suoraa huutoa, enkä voinut mitenkään auttaa. Kun mun suihkuavat rinnat tuotti maitoa vähän liikaa ja vähän liian kovalla paineella ja sen huomasi vauvan syömisessä, mikä vaan pahensi sitä refluksioireilua. Kuitenkin silloin kun elin sitä aikaa, kaikki tuntui ihanalle. Pidin ja pidän edelleen Danten vauva-aikaa helppona ja häntä tosi ihanana, helppona ja rauhallisena vauvana.

Oon sanonut pariin otteeseen, että mulla ei oo ollut baby blueta, vaan baby pink. Olin jotenkin sellaisessa hattaramaailmassa, missä kaiken sen yöheräilyn ja refluksin lomassakin kaikki oli mun mielestä ihanaa. Vaikka ehdimme sen reilun kuukauden oireilun aikana käydä vyöhyketerapiassa, kokeilla Cuplatonia ja pelata maidonsakeuttajilla ja Gavisconilla, mä en muista tuota aikaa mitenkään erityisen pahana. Mä muistan sen itse asiassa tosi ihanana, poislukien ihan muutama hetken muisto, jossa epätoivo valtasi mielen vauvan itkiessä. Meillä oireita itkettiin muutama kerta päivässä noin kolme viikkoa, ennen kuin saatiin se refluksidiagnoosi ja opittiin hoitamaan vauvaa niin, ettei tuo vaikeuttanut elämää. Lyhyt aika, joka kuitenkin ihan selkeästi jätti vaikutuksensa.

Nyt kun tämä toinen tuli maailmaan, ykskaks mulle on muistunut mieleen ne hetkittäiset avuttomuuden hetket tosi vahvasti. Kun Dante kerran itki ruoan jälkeen kuin syötävä, enkä minä osannut auttaa. En oo ehkä ikinä tuntenut itseäni niin avuttomaksi. Tällä kertaa huomasimme kielijänteen jo synnytyssalissa kireäksi. En ymmärrä, miten tälläkään kertaa sairaalassa lastenlääkäri ei tuota nähnyt (vaikka ihan erikseen vielä pyysin tarkistamaan), kun me maallikot osattiin heti sanoa sydämenmallisesta kielestä ja selkeästi kiristävästä jänteestä, että sen ei kuulu olla niin. Ja onneksi saman huomasi heti vauvan yhdeksäntenä elinpäivänä myös yksityinen lääkäri, joka leikkasi kireän kielijänteen samantien. Voisi kuvitella, että tämä olisi jotenkin rauhoittanut mieltäni. Luonut sellaisen varman fiiliksen, että todennäköisesti tämä vauva ei joudu käymään läpi samanlaista refluksia oireineen eikä joudu kärsimään siitä kipuilusta. Mutta ehei. Jokaisen pienimmänkin puklun jälkeen mä huomaan olevani ihan peloissani ja hieman ahdistuneena selaamassa netistä sitä, kuinka paljon takaisinvirtausta on normaalia. Rintojen suihkutessa herumisen aikana mun tekee mieli oikeesti mätkiä omaa kroppaani. Eilen illalla hormoniryöpyssä istuin itkemässä sitä, että mulla on ”ihan paskat tissit, jotka vaan hukuttaa ton lapsen ja aiheutan sille refluksin”. Ja samaan aikaan mä en ees tiedä miksi mä pelkään niin paljon. Koska juuri äsken ja monesti tänään päivän mittaan meillä on ollut maailman ihanin imetyshetki, kun vauva on rauhassa ja rennosti saanut syödä ja minä nauttia hänen sylittelystä ja imettämisestä. Hormonit näköjään pitää huolen siitä, että kaikki tunteet elää jotenkin erittäin vahvana.

Oman lapsen kipu ja itku on toki jotain niin kamalaa, että olisin valmis tökkimään itseäni jääpiikeillä silmiin, ettei lapseni tarttisi kärsiä kivusta. Mun sydän lamaantuu joka kerta kun touhukas taapero satuttaa itseään ja pienen vauvan itku on erittäin rankkaa mulle. Koen itseni niin avuttomaksi niissä tilanteissa, jos en voi auttaa lastani mitenkään. Ja juuri ne yksittäiset avuttomuuden ahdistuneet pelot on pulpahtanut ykskaks pintaan tässä aina hetkittäin päivän aikana. Vaikka Myttynen ei ole tainnut itkeä koko tämän viikon aikana kertaakaan muuta kuin herättyään nälkään, kun olen vienyt tissin pois suusta puristellakseni liian paljon heruvasta rinnasta pahimmat suihkut pois tai kielivenyttelyn aikana. Hän on ollut ihan perustyytyväinen vauva, joka on nukkunu yönsä ruokatauoin ja joka on itkenyt sydäntäsärkevästi tasan yhden verikokeen aikana.

Tää on ihan hölmöä. Ymmärrän koko ajan itsekin, että huolehdin turhaan, mutta samalla huomaan, että ensimmäisenä vauvavuonna oli tietynlaista ”ignorance is bliss”-meininkiä. En tiennyt, en osannut pelätä. Enkä mä nytkään voi sanoa pelkääväni tai olevani jotenkin ahdistunut, vaan aina ajoittain huomaan muistojen palaavan mieleen ja mut on yllättänyt se, että ne muistot on tullu takaisin juuri sellaisena valppautena ja tarkkaavaisuutena ja tiedostavuutena, eikä sellaisena varmuutena siihen omaan tekemiseen. Siinä missä viimeksi en edes huomannut hormonien heittelyä, nyt tiedostan sen, että ne hormonit aiheuttaa mussa jatkuvia aaltoiluja tunnepuolella, myös sen, että yksikin pieni takaisinvirtaus saa mussa heti kaikki hälytyskellot soimaan. No, onneksi niitä takaisinvirtauksia on ehkä se yks päivässä tai kahdessa 😀 Samoin kuin viimeksi, olen taas hyvinkin hattaranpinkissä maailmassani, tosin tällä kertaa mukana on ripaus kokemuksen luomaa tietoa.

Päivät on ihania, vauvantuoksuinen arki on mahtavinta mitä on. Vauvan rauhallinen tuhina imetyksen aikana, pitkät sylittelyt masu masua vasten imetyksen jälkeen ja ihana nukahtavan vauvan ilmeily on jotain niin mieletöntä, että jokainen päivä toivon, ettei päivät menisi niin nopeasti. Haluaisin imeä itseeni tätä vauva-ajan ihanuutta niin paljon kuin mahdollista. Se tunne, kun nostaa pienen vauvan sängystä ja hän käpertää jalat alleen ja venyttää selkäänsä sellaisena pienenä myttynä… Voi että, jos vaan voisin pullottaa sen fiiliksen! Se pehmeä myttyisyys on jotain älyttömän ihanaa! Mut on yllättänyt myös se, kuinka vahvasti omissa ulottuvuuksissani mä oon ollut tällä kertaa. Danten vauva-aika meni hirveetä vauhtia, ja puuhasin paljon kaikkea ensikuukaudet. Työt oli ojennuksessa, asiat hoidettu. Vauva-Danten nukkuessa mä sain paljon aikaiseksi ja mulla oli intoa ja inspiraatiota tehdä kaikkea. Ehkä siihen vaikutti tuleva muutto Kuopiosta Lempäälään, jota piti valmistella niin töiden kuin sen muutonkin puolesta. Nyt oon ihan kokonaan hukuttautunu tähän ihanaan vauvakuplaan. Kahden viikon ajan postit ja laskut kerääntyi työpöydälle, pyykit pyykkikoriin ja kaikki työmeilit meiliohjelmaan. Tänään sain hieman meilejä käytyä läpi ja laskuja maksettua ja ylipäätään hoidettua asioita ja taloutta. Tuntuu, että aina vauvan nukkuessa oon joko viettänyt laatuaikaa Danten kanssa tai vaan pitänyt vauvaa lähellä, tuijottanut ja nuuhkinut ja ollut ihan vauvakuplassa.  Tänään oli pakko skarpata vähän vauvan nukkuessa. Oikeesti, musta tuntuu, että mä en ollut näin pahasti pois tästä maailmasta Danten kohdalla, mutta ehkä mä olen vaan jo unohtanut tuon.

Oon antanut itselleni oikeuden olla ihan saamaton ja vaan olla tässä vauvaihastelun pumpulisessa maailmassa. Tää aika menee niin nopeesti ohi! Mä luulin, että mulla olisi liian kiire taaperon kanssa tässä arjessa keskittyä täysillä vauvaan. Mä oikeesti ajattelin jotenkin jo valmiiksi syyllisyyden tunnoissani, että mä en ehdi hurahtamaan tähän vauvaan ja vaipumaan sellaiseen ihanaan vauvakuplaan tällä kertaa. Mä jotenkin jopa surin etukäteen sitä, etten ehdi keskittymään tähän vauvaan samalla tavalla. Yllätyksekseni tääkin on mennyt vastoin odotuksia. Huomaan viis veisaavani kaikesta muusta ja keskityn vaan ihan 100% mun molempiin poikiin ja saatan keskellä yötä yösyötön jälkeen vaan halailla tuota pientä Myttystä ja ihastella häntä loputtoman paljon. Isona erona edelliseen kertaan on kuitenkin se, että näiden tunteiden rinnalla on jatkuvasti syyllisyydentunne, jota ei ollut ensimmäisellä kierroksella. Joko tunnen syyllisyyttä kun en ole Danten kanssa uimakoulussa ja temppukerhossa ja hiekkalaatikolla joka päivä tai tunnen syyllisyyttä siitä, että vauva nukkuu itsekseen pinniksessä samalla kun mä halailen esikoista. Ja rehellisesti sanottuna oikeen mikään muu ei kiinnosta. Ostin päivää ennen Myttysen syntymää uuden laukun, enkä ottanut sitä paketista kahteen kokonaiseen viikkoon.

Vauvakuplassa vellomisen lisäksi ainoa mitä haluan tehdä päivittäin on käydä ulkona. Jotenkin tässä kun on ollut paljon sisällä vauvan kanssa, huomaa eron normaaliin toimeliaaseen arkeen niin selvästi. Haluan mennä ulos, ihan vaikka leikkipaikalle Danten kanssa, hengittämään raikasta ilmaa ja olemaan vaan tuolla upean syysruskan keskellä. Nyt nautin vielä tästä kotoilusta muutaman päivän ennen kuin mies palailee töihin, jonka jälkeen arki lyönee vastaan kasvoille niin, ettei enää voi olla pelkästään täällä pehmoisen hattaraisessa vauvafiiliksessä. Odotan todella innolla alkavaa vuotta, koska saamme olla perheenä kotona useita kuukausia, miehen jäädessä vanhempainvapaalle. Toki se tarkoittaa, että mun on tehtävä töitä silloin, mutta silti. Täytyy ehkä siihen mennessä saada ittensä vähän aktivoitua, mut tämän vuoden loppuun asti annan itseni olla ihan oikealla äitiyslomalla. Aika ihanaa ♥

Huomenna irrottaudun hieman vauvakuplasta muuhun maailmaan. Ja hei, mulla on jossain puolivalmis luonnos siitä lasagnesta, mistä ootte hirveesti kyselly, täytyy sekin julkaista! (Nyt alko tekee mieli lasagnea. Tää jatkuva imetysnälkä on ihan naurettavaa!) 

Kommentit (1)
  1. Tosi tuttuja fiiliksiä kahden pienen lapsen vanhempana! 🙂 On tää ihanaa aikaa ja toisaalta niitä haastavempiakin tunteita välillä riittää. Oon itse tosi paljon viime aikoina lukenut hormonien vaikutuksesta. Synnytyksen jälkeen naisen keho menee vaihdevuosien kaltaiseen tilaa. Moni nainen kärsii hetken vaikeasta estrogeenin puutteesta mikä aiheuttaa voimakkaita oireita kuten myös prolaktiinin tuotanto. Aika iso osa vauvavuoden tunnekuohuista johtuu just näistä ihan fysiologisista asioista. Toisaalta harmi, että usein tästä ei puhuta, vaan vedotaan mielenterveyteen yms. vaikka nainen itse kokisi että mieliala on aivan loistava, joku muu vain kehossa on että ei ole aivan oma itsensä.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *