Haaveeton

Kävelin autolle. Oli torstai, lounasaika, hiljaista ja tyhjää. Kävelin S-Marketin pihassa autollemme, haettuani postilokerosta kasan yrityksen laskuja ja samalla ostettuani kotimaisia vadelmia ja herneitä. Sää ei ollut mitenkään erityinen, oli vähän synkeää ja pilvistä, eikä ollut mitenkään hirveän lämminkään. Ei ainakaan niin, mitä voisi odottaa heinäkuun kesäpäivältä. Katsoin kiiltävää puhdasta autoamme, josta tykkään hurjasti. Se ei ole mikään erityisen hieno ja kallis auto, vaan ihan tavallinen lapsiperheelle sopiva iso maasturi. Valittu käytännöllisyyden takia ja mukavuudenkin. Ja no, on se meidän mielestä tosi ihana ja kaunis auto. Toiminut ja palvellut hienosti reilun vuoden ja edelleen tuoden aina hymyn huulille. Katsoin autoa ja jostain kimposi valtavan vahva fiilis siitä, että kaikki on ihan hirveen hyvin. Ja siinä, S-Marketin parkkipaikalla käsissäni ruokaostoksia, keskellä työviikon arkistakin arkisempaa hetkeä ja päivää, tajusin, etten haaveile mistään.

Tuo lause olisi säikäyttänyt mut lähes mahdottoman ahdistuneeksi vielä kymmenen vuotta sitten. Miten niin en haaveile mistään? Haaveethan ovat elämän ja onnellisuuden kannalta erittäin olennaisia. Ei voi olla onnellinen haaveilematta. Niin mä olen oikeasti elänyt melkein koko elämäni. Ajatellen, että haaveet ovat elintärkeitä onnellisuuden kannalta. Nuorempana olen haaveillut vaikka mistä. Matkoista ja materiasta. Rakkaudesta ja perheestä. Työpaikoista, miehistä, tietynlaisesta tulevaisuudesta, koulusta, lapsista. Vähän kaikesta. Ei ollut ikinä sellaista elämänvaihetta, etten olisi haaveillut jostakin. Aina edellisen haaveen toteututtua, oli minulla jo seuraava mielessäni.

Pysähdyin peukalo automme oven napille ja jäin tunnustelemaan ajatusta haaveettomuudesta. Se ei ollutkaan musertava. Se ei tuntunutkaan siltä, että elämän janoni olisi jotenkin sammunut ja minusta olisi puhallettu pois kaikki elämänilo. Se ei ahdistanut tai pelottanut tai edes huolestuttanut. Se teki mut itse asiassa hirveen iloiseksi.

Mä kasvoin aina sen ajatuksen kanssa, että pitää haaveilla, että voi saavuttaa jotakin. Pitää haaveilla isosti, että voi saavuttaa jotakin suurta. Ja minähän haaveilin. Kunnes yksi päivä S-Marketin parkkipaikalla katsoessani perheautoamme löntystäessäni verkkareissa pois kaupasta, mä tajusin eläväni mun omaa haavetta, eikä se ole jättänyt tarvetta enemmälle haaveilulle. En edes tiedä, mistä voisin haaveilla. Jos jostakin niin siitä, että nykytila jatkuisi aina. Koska mulla on kaikki niin hyvin.

Ja mikäs tässä, helppohan mun on olla onnellinen. Olen terve ja perheeni ja läheiseni on terveitä ja hyvinvoivia. Minulla on maailman ihanin ja kultaisin poika ja toinen tuloillaan. Mulla on ärsyttävä ja ajoittain hyvin turhauttava aviomies, jota rakastan enemmän kuin mitään muuta maailmassa, koska juuri se tekee hänestä aidon ja minulle, epätäydelliselle ja ärsyttävälle vaimolle, sopivan aviomiehen. Mies, joka on paras ystäväni ja elämänkumppanini ja vieläpä aivan ihana isä lapsellemme. Minulla on ihana kaunis koti, jonka terassille paistaa lämmin ilta-aurinko samalla kun koira ja lapsi telmii pihalla näköalan jatkuessa vehreänä niin pitkälle kuin näkee. Mun ei tarvii laskea jokaista euroa, mulla on plakkarissa haluamani opiskelupaikka, mulla on viihdyttävä ja minua miellyttävä työ, jolla tienaan hyvin. On auto, johon on aina kiva hypätä kyytiin, pieni avoauto pihassa ja kotona maljakossa ihanan tuoksuisia pioneita. On helppo olla onnellinen. Mutta itse asiassa, usein voi olla vaikeaa olla onnellinen. Aina voisi olla jokin paremmin, ainakin omassa mielessä.

Mutta juuri siinä hetkessä, siinä parkkiksella, mä tajusin, että oon elämässäni just siinä missä mun on hyvä olla.

Asiat voisi olla paremmin. Joka ikisellä sektorilla. Voisin haaveilla, että KIAn sijaan meillä olisi Mersu. Voisin haaveilla romanttisemmasta aviomiehestä tai paremmasta palkasta tai vaikka mistä. Voisin haaveilla oikeastaan mistä tahansa, vaikka jopa esimerkkien keksiminen tuntuu vaikealta ja nämä juuri listaamani tuntuvat täysin turhalta. Mutta niin, juuri nyt on sellainen olo, etten vaihtaisi oikein mitään.

Mä olen aina pelännyt haaveettomuutta. Se oli aina mun mielestä sellainen elämäntilanne, jossa on tehnyt kompromisseja, jossa on luovuttanut ja todennut, että ei edes yritä. Eihän mitään voi saavuttaa haaveilematta! Mutta mitä jos on saavuttanut jo sen kaiken, mistä on haaveillut?

Olen saanut paljon enemmän kuin edes uskalsin haaveilla. 

Ja mä mietin, että ehkä onni ja onnellisuus on sitä, ettei haikaile minkään entisen perään. Ettei kuvittele, että olisi onnellisempi, jos palaisi tiettyyn tilanteeseen. Ehkä onni on kuitenkin ennen kaikkea myös sitä, että ei haaveile mitään tulevaa. Ehkä onnellisuus on sitä, että on niin tyytyväinen nykyiseen, ettei oikein edes tiedä, mistä haaveilla, kun ei halua mitään muuta kuin jo on? Ehkä jos aina haaveilee, ei koskaan osaa arvostaa täysin sitä kaikkea, mitä jo on?

Onnellisuus ei tarkoita sitä, että jokainen päivä on täydellinen ja että jokaisen päivän jokainen hetki on täydellinen. Ei. Arkeen kuuluu ärsyyntymiset laskukasasta, ylikiehuvat riisipuurot ja epäonnistumisen tunteet. Mutta onnellisuus on sitä, että jokaisen päivän täydelliset hetket jäävät päällimmäisenä mieleen. Kun lapsi käpertyy syliin ja sanoo jotain suloista. Kun mies mumisee unissaan lujaa halatessaan. Kun saa kodin siistiksi ja istuu alas ihailemaan kättensä työtä.

Mietin kotiin ajaessani, että ehkä ajoittain haaveet seisovat onnen tiellä. Kun koko ajan haaveilee jostakin isommasta ja paremmasta, niin ehkä ei osaa iloita nykyisestä? Jos elämäni jatkuisi tällaisena kuin nyt tästä seuraavat 40 vuotta, olisin äärimmäisen onnellinen. En tarvitsisi parempaa taloa tai palkankorotusta tai mitään muutakaan. Okei, kunhan tää raskaus ei kestäisi sitä 40 vuotta, se ois ehkä vähän syvältä.

On aika siistiä tajuta, että on 30-vuotiaana saavuttanut sen, mitä on aina halunnutkin. Onnellisuuden. Se oli aina mun suurin haave, että voisin ja saisin olla onnellinen. Nyt ainoa haaveeni on säilyttää tämä onni. Varmasti vuosien varrelle tulee mahtumaan tavoitteita ja päämääriä. Elämä olisi jotenkin tyhjää ilman pieniä projekteja ja haasteita. Tai vaikka ihan materialistisiakin unelmia. Arjen seesteinen onni on kuitenkin ainoa haaveeni myös tulevaan. Niin moni asia ympärilläni hymyilyttää mua ja tekee mulle lämpimän mukavan tunteen. Elämän pieneltä kuulostavat asiat ovat valtavan isoja. Olohuoneesta raikuva lapsen nauru tai ihanan kotoisa työhuoneeni ympäristöineen ja ikkunasta tunkeutuvine auringonsäteineen. Se kuinka lapsi kiipesi terassilla syliini neuletakin alle ja halusi, että halaan tiukasti.

Juuri nyt kaikki tuntuu niin hyvälle. Ehkä minusta on tullut mielikuvitukseton, enkä enää osakaan janota mitään parempaa.

Tai ehkä minusta on tullut onnellinen.

P.S. Pitkästä aikaa vähän leikin kuvanäsittelyn kanssa. En ole itse ihan varma tykkäänkö enemmän näistä kuvista vai aidon värikkäistä kuvista. Mitä te tykkäätte?

Kommentit (7)
  1. Näistä kuvista tulee mieleen Vihervaaran Anna. Ihanan seesteinen postaus ❤️

    1. Kiitos ❤ En tiedä yhtään kuka hän on, täytyy googlailla 🙂

  2. Upeita kuvia ja ihana kuulla, että olet onnellinen! 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *