Isä

Muistan ikuisesti sen hetken, kun miehestäni tuli isä. Ei se hetki siellä synnytyssalissa, kun hän leikkasi napanuoran tai näki lapsemme ensimmäisen kerran. Silloin hänestä tuli paperilla isä, 6.4. 2017 klo 16.15. Henkisesti hänestä tuli isä hieman myöhemmin. Olimme jo kotiutuneet ja yhtenä ensimmäisistä öistä Dante tarvitsi vaipanvaihdon yösyötön ohessa. Mieheni kävi vaihtamassa vaipan ja kantoi vauvaa sylissään takaisin luokseni. Mutta ei antanutkaan häntä heti syliini vaan jäi katsomaan sitä pientä kääröä. Siinä hetkessä oli se fiilis, se sellainen satumainen, leffamainen hetki, kun mieheni joka solullaan rakastui lapseensa ja pystyin melkein näkemään kun poikamme lumosi mieheni samoin kun oli tehnyt minulle.

Äidit tulevat äidiksi jo raskausaikana, hiljalleen, huomaamatta. Muistan aina sen hetken makuuhuoneessamme keskellä yötä kun mieheni katsoi lastaan yövalon loisteessa ja hänen kasvoillaan vilisi kaikki ne tunteet, jotka koin omakseni siinä hetkessä. Siinä hetkessä hänestä tuli isä ja Dante omisti hänet täysin. Nyt mieheni on kahden poikamme omistautuva, läsnäoleva, leikkisä ja aina niin turvallinen isä, joka rakastaa poikiaan enemmän kuin mitään maailmassa. Äitinä en voisi elämältä enempää toivoa. Olen saanut itse kasvaa ihanan ja rakastavan isän kanssa, joten tiesin mitä haluaisin lapsilleni. En tosin koskaan nuorempana varsinaisesti etsinyt isää tuleville lapsilleni, sillä en aina ollut varma saanko tai haluanko edes omaa perhettä. Prioriteettini oli elämänkumppani, jonka kanssa on elämä mielekästä tapaamishetkestä hautaan ja lapset tulisivat osana sitä pakettia, jos siltä tuntuisi. Olin valmis etsimään haluamaani vaikka keski-ikäiseksi tai vanhainkotiin asti, enkä lasten hankinnan vuoksi olisi sitoutunut hetkeäkään ennen kuin tunsin löytäneeni sen elämänkumppanin, josta haaveilin. Vaikka kuinka biologinen kello olisi tikitellyt. Kun nuorempana eränä eron hetkellä äitini yritti muuttaa mieltäni mm. sanoilla ”mutta hänestä tulisi aivan valtavan hyvä isä!” tuhahtelin ja pyörittelin silmiäni. Se ei todellakaan ollut prioriteettilistani kärjessä siinä elämänvaiheessa.

Nyt se, millainen isä mieheni on, on yksi tärkeimpiä hänen piirteitään minulle. Voisin olla sekopäisen rakastunut häneen muuten, mutta jos hän ei olisi mielestäni hyvä isä, en osaisi häntä arvostaa lainkaan samalla tavalla.

Blogimaailmassa puolisoja ja kumppaneita usein hehkutetaan positiivisessa sävyssä, ja onkin varmaan välillä suorastaan epäuskottavan ihanaa kaikki. Älkää siis ymmärtäkö väärin, on hetkiä, jolloin tekisi mieleni heittää miestäni jollain ei-kovin-pehmeällä ja vitutuskäyrä huitelee pilvissä. Aviomiehenä ja ihmisenä hän ei tietenkään ole täydellinen. Hän ei aina muista kaikkia merkkipäiviä ja jättää joka aamu kahvikupista kahvirenkaan keittiöntasolle. Hän ei kokkaile kynttiläillallisia eikä aina osaa ymmärtää tunteitani tai edes suoria lauseita ihan oikein. Hän unohtaa, hän tekee toisin kuin toivoisin tai hän on ajattelematon. Hän on ihminen ja inhimillinen. Ja juuri täydellisen hölmö ja epätäydellinen puoliso minulle, epätäydelliselle vaimolle. Yhdessä paikkaamme toisiamme siinä, missä täytyy ja vahvistamme toisiamme toisaalla. Väittäisin, että vanhempina olemme pojillemme vähintäänkin mukiinmenevä parivaljakko. Mutta vaikka hän ei ole täydellinen puoliso, hän on täydellinen isä meidän pojille.

Isänä mieheni on pojillemme esimerkki niin monella tavalla, että ei riittäisi yksi postaus sen listaamiseksi. Hän kasvattaa ja opettaa, selittää ja leikittää, temppuilee ja lukee satuja. Hän omistautuu ja on läsnä, hiekkalaatikolla ja uimakoulussa, kotona ja muualla. Hän nauttii lastensa kanssa vietetystä ajasta täysin siemauksin ja näyttää sen. Mieheni ei pelkää olla isä, täysipainoinen vanhempi, joka ottaa vastuuta. Minä en pelkää hetkeäkään jättää poikia täysin hänen kontolleen ja luottaa siihen, että asiat toimivat. Kaikki ei mene ehkä aina täysin putkeen, ruoka-ajat saattavat elää, jokin saattaa unohtua ja nukkumaan mennään vähän myöhässä tai väärässä pyjamassa. Ne on kuitenkin mitättömiä asioita. Mieheni haluaa olla isä, täysillä. Hän syöttää vauvan yöllä, vaihtaa vaipan tottuneesti käden käänteessä ja keinuttaa uneen. Hän lukee sadun ennen nukkumaanmenoa ja lohduttaa painajaisesta heränneen taaperon keskellä yötä. Mutta hän ei ole maailman paras isä pojillemme vain sen vuoksi millainen isä hän on heidän keskinäisessä suhteessa vaan esimerkkinä heidän elämässään.

Mieheni on ihana ihminen, jolla on vahvat mielipiteet ja periaatteet ja hyvä moraali. Hän on ahkera työntekijä, hyvä ystävä, veli ja poika, ihana aviomies ja hyvä ihminen.  Hän näyttää esimerkkiä pitämällä huolta itsestään ja perheestään. En osaisi kuvitella, että mieheni tulisi kotiin ja lösähtäisi sohvalle katsomaan telkkaria ja lipittämään olutta. Hän tykkää puuhailla ja olla aktiivinen, pitää itsestään ja kodista huolta, on intohimoinen kiinnostuksensa kohteista ja tekee vapaa-ajallaan jotakin viihdyttävää tai kehittävää. Jos poikani kasvaisivat sellaisiksi kuin mieheni, olisin ikionnellinen. Näiden vuosien aikana on ollut todella monta hetkeä, kun olen ollut äärimmäisen ylpeä miehestäni. Pieniä ja isoja hetkiä. Ja silloin olen aina tiennyt, että saadessani haluamani elämänkumppanin itselleni, sain myös sen täydellisen isän lapsilleni.

Tänään joku kommentoi tuohon postauksen ensimmäiseen kuvaan liittyen, että ”Jokainen ansaitsisi tulla katsotuksi samalla tavalla kuin sun mies katsoo sua tuossa kuvassa” ja se resonoi minussa vahvasti. Aina välillä tässä arjessa näiden kahden pienen kanssa ei muista halata toista tai katsoa häntä edes silmiin kunnolla. Molemmat hoitavat askareita ja lapsia. Mutta aamulla, imettäessäni vauvaa, mies käpertyy kiinni selkääni tukemaan asentoa ja keittää päikkäreiden jälkeen mulle kahvin. Lohduttaa harmin hetkellä. Hänen silmänsä säihkyvät kun iloitsen. Hän kiittää aamulla, että on saanut nukkua koko yön ilman herätystä ja kehuu tekemääni ruokaa. Kertoo että näytän kauniille kun olen päästä varpaisiin äidinmaidossa ja puklussa ja halaa mua lohdutukseksi ku tyrin jotain. Hän koskettaa kevyesti kättä ruokapöydän äärellä, hipaisee ohikävellessään selkää, antaa pusun tullessaan kotiin. Ja vaikken aina huomioi näitä pieniä tekoja, eleitä ja hetkiä, huomaan ne aina. Ja lapsemme huomaavat nämä hetket, koska lapset huomaavat aivan kaiken. Vanhempien parisuhde on lasten koti ja on ilo kasvattaa omat lapset onnellisessa kodissa. Esimerkkinään perheelleen omistautunut mies ja isä.

En pelkää poikieni kasvattamista aikuisiksi miehiksi, pidän sitä elämäni tärkeimpänä ja hienoimpana haasteena. En epäile hetkeäkään meidän onnistumismahdollisuuksia, kun heillä on isänä tällainen mies ♥

Mieheni ei ole vain isä, joka rakastaa. Hän on isä, joka myös näyttää pojilleen, kuinka kunnioittaa, kohdella hyvin ja rakastaa ♥

Tätä kirjoittaessa mieheni laittoi vauvan päiväunille ja toi eteeni lasin smoothieta ja Dante kipitti iloisena vierellä ”Me tehtiin isin kanssa muutieta! Paljon muutieta! Sinistä muutieta!” Ja tämän jälkeen keskustelua pyykin pesusta… Lapsi ei halunnut, että keittiöleikit loppuisi pyykinpesun vuoksi. ”Äiti pyysi, että äidin tissiliivit pestään, niin mennään nyt pesemään, sitten leikitään!” ”Miksi pitää pestä tissiliivit?””Koska äiti pyysi.”

And that’s my very perfect life in a nutshell.

Kuvat: Jenni Sofia Visuals

Kommentit (2)
  1. Itsekin pysähdyin tämän ensimmäisen kuvan kohdalle ja mietin tuota katsetta minkä hän sinuun kohdistaa! Siitä näkee jotenkin niin aidosti mitä hän tuntee sinua kohtaan, jopa näin ulkopuolinen. Ihanaa että olette löytäneet toisenne.

  2. Kyynelkanavat aukesivat täysin. Ihanaa nähdä onnellinen ja rakastava perhe.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *