Kiintymyssuhdeteoriasta ja erossaolosta

Sain tuossa pyynnön kirjoittaa ajatuksiani lasten luota poissaolosta ja siitä, onko ajatukseni muuttuneet asiassa, kun ennen Danten saamista suhtauduin hyvin skeptisesti kiintymysteoriaan. Aihe on mielenkiintoinen, sillä se on pyörinyt paljon mielessäni muutenkin. Tässä on nimittäin pakko nostaa käsi ylös ja myöntää se, että kelkka on kääntynyt lähes 100% siitä, mitä ajattelin vielä 2016.

En allekirjoita kiintymysteoriaa vieläkään ihan ehdoitta sellaisena ”2kk = 2h” asiana, koska on mun mielestä eri asia jättää 5 tuntia valvova lapsi vaikkapa neljäksi tunniksi hoitoon kuin syöttää pieni vauva, josta tietää sen nukkuvan seuraavat hetket ja sitten lähteä vaikka kolmeksi tunniksi jonnekin, vauvan nukkuessa yli puolet siitä ajasta. En myöskään allekirjoita sellaista katastrofaalista näkökulmaa, missä kiintymysteoriasta puhutaan ikään kuin lapsi menisi rikki muutaman tunnin poissaolosta, nimittäin äiti saattaa joutua onnetomuuteen/sairaalaan tai mitä tahansa tilanteita voi tulla eteen. Voi käydä vaikka niin, että esikoinen loukkaantuu tai sairastuu ja oman ajan joutuu jakamaan kahden lapsen ja paikan välillä. Kaikenlaista voi sattua.

Jos olen aivan rehellinen, ajattelin Dantea odottaessani, että kyllähän mä pystyn jättämään vauvan sitten äidilleni helposti, jos haluan tehdä jotakin itsekseni. Tällä hetkellä Dante on 2v7kk ja mummi toivoo joka ikinen viikko, että Dante tulisi viikonlopuksi lomalle Vantaalle. Ei oo kertaakaan ollut. Tää ei toki tarkoita, etteikö Dante olis ollut meistä erossa muutamia kertoja. Miten me ollaan siis toimittu?

Ensimmäisen kerran kun jätin vauvana hänet pidemmäksi aikaa kuin kahdeksi tunniksi, oli kun kaverini kanssa lähdimme synttäriviettoon Kuopion ”yöelämään”. Meikkailtiin ja laittauduttiin meillä niin, että Dee oli lähelläni ja lähdimme liikkeelle 22 jälkeen. Kotona olin ennen 2, koska oli niin hurja ikävä 😀 Aika lailla siinä kiintymysteorian mittaisessa ajassa mentiin ja Dee oli isin kanssa kotona yöunilla pullomaidon kanssa. Ensimmäisen kerran hän jäi äitini kanssa kun hänen ollessa melkein 5-kuinen menimme miehen kanssa viettämään vuosipäiväämme pitkälle illalliselle. En tiedä kummalla meistä oli kovempi kiire 7 ruokalajin Gaijinin setin jälkeen autolle ja vauvan luokse, mulla vai miehellä.

Silloin meidän ekoilla ”pitkillä” treffeillä miehen kanssa me ymmärrettiin se, mitä ei ymmärretty ennen lapsensaamista. On keinotekoista yrittää erottaa parisuhde perheestä, sillä vauvan synnyttyä ”me ei olla enää me”. Me emme ole enää ne huolettomat pari/kolmekymppiset nuoret toisiinsa rakastuneet mies ja nainen. Tai olemme toki, mutta me emme ole enää VAIN sitä. Me olemme molemmat jotakin uutta. Hän on isä ja minä äiti. Ja olisi jotenkin liian vaikeaa erottaa tätä uutta roolia siitä, keitä olemme. Niinpä se illallinen juteltiin pääsääntöisesti muistaakseni Dantesta ja vaikka nautimme yhä edelleen toistemme seurasta, niin emme kokeneet, että olisimme viiden kuukauden aikana menettäneet mitään, kun emme kaksin olleet treffeillä. Sitä paitsi tissit oli räjähtämispisteessä ja ihan fyysisesti kaipasin Dantea syliini.

Ensimmäinen yöni erossa Dantesta oli silloin kun hän oli 11kk, melkein vuoden. Kävimme syömässä, leffassa ja yövyimme kahdestaan hotellissa. Oli ihana ja hauska ilta, mutta aamulla ei edes hotellin aamupala maistunut kun oli niin ikävä. Äkkiä kotiin ja poikkeuksellisesti halikaulaa pienen kanssa sitten päikkäreille tankkaamaan sitä menetettyä läheisyyttä. Ei ollut kiire pois senkään jälkeen.

Kun nyt mietin, olemme menneet itse asiassa aika kiintymysteorian mukaisesti, vaikka tarkoitus ei olekaan ollut sellainen. Meillä on myös mahdollistanut äitini todella vahva osallistuminen vauva-arkeemme sen, että Dantella on ollut ikään kuin kolme lähivanhempaa mieheni ja minun lisäksi. Äiti on ollut paljon reissuilla mukanamme jolloin Dee on viettänyt hänen kanssaan aikaa 24/7 ja äitini vietti meillä pari päivää viikossa Danten kanssa, joten heillä on ihan poikkeuksellisen läheinen suhde. Tämä oli ratkaiseva tieto, kun varasimme 30-vuotissynttäreikseni matkan Cappadociaan Danten ollessa hieman vajaa 1,5 vuotta. Hieman reilun neljän vuorokauden reissu tuntui hurjan pitkältä, mutta lasta ei voinut ottaa kuumailmapallolennolle ja äidin ja taaperon lennättäminen Cappadociaan istumaan hotellihuoneeseen olisi ollut aika tyyristä, joten päätimme jättää Danten äidilleni. Soitimme päivittäin videopuheluita ja lentäessämme takaisin taisimme miehen kanssa selailla koko Istanbul-Helsinki -lennon vaan Danten kuvia ja videoita puhelimistamme. Ikävä oli kamalan kova. Onneksi vastassa oli iloinen ja hymyilevä poika! ♥ Meidän oli myös tarkoitus tältä pohjalta lähteä Losiin kaksin mieheni kanssa viikoksi, mutta kolme päivää lentojen ostamisen jälkeen ostimme yhden lennon lisää. Kumpikaan ei vielä 2 ikävuoden kohdallakaan halunnut lähteä viikoksi pois Danten luota.

Niin, tässä sitä ollaan. Toinen vauva on kohta 2 kuukautta ja minä vastasin juuri ”Kyllä” joulukuiseen kutsuun erääseen K18-iltatapahtumaan. Itse asiassa yksi hyvinkin mulle mieluisa tapahtuma olisi ollut viime viikolla, kun Gugguu julkaisi Mini Me -malliston upeannäköisessä illanvietossa. Kutsu oli, mutta en mennyt. K-18 tapahtuma ei vielä tuntunut mulle ajankohtaiselta, sillä en halunnut vielä olla erossa vauvasta. Olen toki ollut jo, max 2 h kerrallaan. Kampaajalla ja ripsihuollossa olen käynyt sillä aikaa kun mieheni tai äitini on vauvaa hoitanut. Tällä viikolla menen rautainfuusioon siskoni hoitaessa tuota pientä, mutta sekin on lyhyt setti ja he ovat varmaan mukanani siellä melko lailla samoissa tiloissa. Mietin tuota joulukuista tapahtumaa, mutta päätin vastata kyllä. Tarkoitus on lähteä neljäksi tunniksi miehen kanssa yhdessä viettämään sinne iltaa Myttysen jäädessä äitini ja isäni hoitoon. Hieman se jännittää mua jo nyt, mutta ollaan sovittu, että lähdetään kesken heti jos siltä tuntuu.

Tässä sitä siis ollaan, lähes 3 vuotta niistä mun ajatuksista, jossa elämä jatkuu samanlaisena vauvan jälkeen ja on treffi-iltoja, lapsettomia matkoja ja vaikka mitä. Ja tässä sitä ollaan edelleen niin, ettei tykätä lainkaan jättää Dantea edes yhdeksi yöksi hoitoon, vaikka niin on joidenkin isojen juhlien kuten häiden aikaan tehty.

Opin Danten kohdalla sen, että on keinotekoista yrittää tehdä aikaa ”itselle” tai ”parisuhteelle” tässä tilanteessa. Ainakin meidän tapauksessa. Kun jo lyhyehkö ajanvietto päättyy siihen, että on kiire kotiin ja hirveä ikävä sitä pientä, niin ei kukaan taida vielä olla ihan täysin valmis pidempiin eroihin. Kun olin vauvan luota pois muutaman tunnin, oli mulla hirveä ikävä ja sellainen fyysinen kaipaus. Mitenkä sitten vauvalla, joka ei edes ymmärrä olevan maailmaa, jossa minua ei ole? Vauvalla, joka ei vielä ymmärrä olevansa olemassa ilman meidän kautta tulevaa ymmärrystä maailmasta. Jos minä ihan fyysisesti oirehdin sitä, että vauva ei ole sylissä, niin varmasti hänkin kokee fyysistä ikävää, vaikkei sitä ehkä henkisesti ja älyllisesti edes vielä ymmärrä?

En koe epäonnistuneeni aikuisena naisena tai vaimona, kun en ole halunnut olla pois lapseni luota kuin harvakseltaan. En myöskään koe, että parisuhteemme olisi jotenkin muuttunut huonompaan tai että meillä ei olisi aikaa toisillemme. Kun vauvavuosi oli ohi, kodin ulkopuolella järjestetyt treffi-illat, leffat ja illanvietot palasi hyvinkin vahvasti takaisin arkeemme, mutta vauvavuonnakin niitä oli paljon. Ei ehkä ravintoloissa ja leffateattereissa, vaan ihan omassa kotonamme. Ystävät kävivät meillä tai vietimme aikaa kaksin Danten nukkuessa. Ehkä me ehdimme näkemään niin paljon maita, ravintoloita ja tapahtumia ennen lapsia, että emme oikein osanneet kaivata niihin. Viimeisen kolmen vuoden aikana ollaan myös ehditty viettämään paljon kahdenkeskistä aikaa. Välillä vähemmän, välillä enemmän. Välillä on ollut kausia, että on ollut vähän sellaista ”yläfemmat selviytymisestä” -meininkiä ennen nukahtamista ja välillä sitten niitä ajanjaksoja, kun ollaan voitu viettää aikaa toistemme kainalossa enemmänkin kuin tarpeeksi. Luulen, että me molemmat myös nähdään itsemme niin vahvasti nykyään vanhemmuutemme kautta, että se ei ole rooli, jota pystytään hetkeksikään sammuttamaan. Mutta se ei tee parisuhteestamme heikompaa, vaan päinvastoin. Me olemme tiimi, lastemme vanhemmat. Suurin yhteinen intohimomme on tämä meidän perheemme, eikä se muutu olemme kaksin tai nelin. En keksi mitä sellaista mieheni voisi treffeillä tehdä, mikä olisi minusta kauniimpaa, vaikuttavampaa tai ihanampaa kuin se, millainen isä hän on lapsilleni leikittäessään taaperoa niskassaan samalla viihdyttäen vauvaa sitterissä.

Tämän kaiken sanottuani on kuitenkin pakko todeta, että jokainen tilanne on uniikki ja puhuessani meidän tilanteesta en halua missään nimessä arvostella kenenkään muun valintoja. Meillä on todella iso koti, jossa vauvan nukkuessa omassa huoneessaan, on kunnon näkö- ja kuuloetäisyys olkkariin, jossa voi järjestää peli-illan ystävien kanssa tai katsoa leffaa telkkarista. Meillä on erittäin hyvin nukkuvat lapset, jotka eivät ole ikinä valvottaneet meitä zombieuden partaalle. Ei ole koliikkia tai iltahuutoja, vaan kaksi erittäin perustyytyväistä muksua, joiden kanssa arki on ollut tosi helppoa. Voi olla, että väsymystä olisi pitänyt paeta erinäisin keinoin jo aiemmin, jos yöt olisivat olleet kovin rikkinäisiä. Mä tosin oon se ihminen, joka pärjää normaalistikin ihan iisisti viiden tunnin yöunilla, jos aina ajoittain saan sitten nukuttua pidempään. (Ei se hyväksi ole, mutta oon ihan normaali oma itseni lyhyemmilläkin unilla, toisin kuin esim. mieheni) Joskus väsyttävämpien kausien aikana ollaan tehty ihan tietoisia valintoja, joilla on taattu vuorotellen toisillemme hyvät unet. Ei kyllä äkkiseltään tule mieleen kuin yksittäisiä öitä tällaista, ollaan tosiaan helpolla päästy.

Me ollaan myös sellaisia ”koti-ihmisiä”, että viihdytään kotona. Tykätään tehdä ruokaa kotona, avata viinipullo ja katsoa leffa kotisohvalla. Ei olla ollenkaan enää yökerho-ihmisiä tai muutenkaan viihdytä hirveän kovassa metelissä ja väentungoksessa, joten tietyllä tapaa ei oo ollut tilanteita, joita oltais kaivattu hirveästi. Vauvan kanssa pystyi mun mielestä menemään hirveän helposti vähän hienompaankin ravintolaan ja vauvan kanssa on reissattu ympäri ämpäri. Toki äitini on usein ollut mukana mahdollistamassa yhteistä vesiurheilua ja vaikkapa illallista kahden kesken.

On ihanaa pukeutua vaatteisiin ajattelematta mahdollista imetystä tai puklutahran poistamista. On ihanaa laittautua niin, ettei mieti sitä, hinkkaako highlighterinsa vastasyntyneen poskille. On ihanaa vetää korot jalkaan ja jutella mistä tahansa taaperon keskeyttämättä. Mutta ei se vaan mun mielestä usein oo sen ihanampaa kuin pikkutihkussa kävely ulkona leikkipaikalle antamaan ”kovempaa!!!” vauhtia. En myöskään osaisi vaatia miestäni mukaan hirveän usein jonnekin illanviettoon, kun hän menettää aikaa vauvan kanssa jo muutenkin monen monta tuntia päivässä töissä ollessaan.

Lisäksi oman osuutensa kaikkeen tuo vielä imetys. Danten kanssa se ei ollut mulle niin tarkkaa. Mielelläni pumppasin pulloon maidot ja olin ”vapautettu” siitä aspektista, jos tarve olisi. Tällä hetkellä pakastimessa on reippaasti maitoa ensiviikoilta ja vähäiset pumppaamiseni päätyvät yleensä lavuaarista alas, kun en jaksa niitä loputtomiin pakastaakaan. Tällä hetkellä on menty niin, että Myttynen on saanut ehkä 1-3 kertaa viikossa pullosta. Haluan edelleen ylläpitää pulloa, ettei sitä aleta hylkimään, mutta jos vaan mahdollista, haluan imettää itse. En edes tiedä miksi imetys on tällä kertaa mulle jotenkin niin paljon tärkeämpää ja nautinnollisempaa kuin viimeksi. Näin käytännössä täysimetyksellä olisi vaikeaakin olla ykskaks pidempään poissa, kun tissit varmaan räjähtäis 😀 En kuitenkaan usko, että imetys sinänsä vaikuttaa asiassa sen enempää, koska Danten kanssa imetys loppui 7,5 -kuisena ja haluttomuus olla erossa jatkuu vaan.

En voi sanoa, että noudattaisin orjallisesti kiintymysteoriaa nytkään, olenhan jättänyt 1-kuiseni kahdeksi tunniksi hoitoon 😀 Mutta olen kyllä huomannut, että se oma fiilis ja halu olla ilman vauvaa noudattelee yllättävänkin vahvasti tuota ajatusmaailmaa. En tosin ala suunnittelemaan nyt mitään tämän vauvavuoden suhteen. Nyt en usko, että olen vauvasta erossa kampaajakäyntiä tai ripsihuoltoa pidempään. (Toki vauva voisi tulla kampaajallekin mukaan, mutten halua pitää häntä hiusvärin hajuisessa ympäristössä.) Tuo iltatilaisuus ensi kuussa on sellainen, että sieltä voi hyvin lähteä kesken, jos niikseen tulee. Muuten en usko, että jätän Myttystä paria tuntia pidemmäksi aikaa ennen kuin hän on puolivuotias. On mullakin varmasti taas niitä hetkiä, kun haluaa vaan pois kotoa ja pois tästä rumbasta. Yleensä mulle riittää siihen jo ihan se pari tuntia ulkona tai vaikka kaupoilla, niin, että mä jo haluan juosta takaisin kotiin 😀 Ja tällä hetkellä vauvan kanssa aika tuntuu hirveän rauhalliselle ja helpolle, kun on tottunut aktiiviseen ja puhetulvaiseen taaperoon 😀

Tämän postauksen tarkoitus ei ole antaa oikeita vastauksia siihen, mikä on oikein ja väärin vauvavuonna. Sen määrittelee vapaasti jokainen äiti ja isä. Hyvä äitiys ei pohjaudu siihen, kuinka paljon on lapsensa kanssa kotona. Halusin vaan tällä postauksella ehkä tuoda ilmi nämä tärkeimmät omat ajatukseni:

1. On OK muuttaa mieltään ja olla erilainen vanhempi kuin mitä ajatteli olevansa. Oli se kumpaan suuntaan tahansa. Lapset opettavat meitä vanhempia ja vanhemmuus opettaa meitä ihmisinä. On mahdotonta määritellä sitä, millainen vanhempi aikoo olla, ennen kuin se tilanne on oikeasti käsillä. Ja on turhaa määritellä sitä ja pitää siitä kynsin hampain kiinni, vaikkei se tuntuisi oikealta.

2. Se, että vauvavuonna on hyvin vähäisesti kahdenkeskisiä treffejä tai menoja, ei tarkoita, että parisuhde voi huonosti tai sen eteen ei tekisi töitä. Jokainen parisuhde on erilainen ja jokainen hoitaa parisuhdettaan sillä tavoin, mikä sille parisuhteelle toimii parhaiten. Meille parisuhteemme perusta ja paras osa on tämä meidän sekopäinen arkemme, jossa heitämme englanniksi toisillemme sarkastisen vitsin jostain niin, ettei taapero tajua tai halaamme pesukoneen edessä pitkään, kun taapero on uhmaillut väsymyksissään. Me ollaan ajateltu niin, että meillä on vielä vuosia ja vuosia sitä kahdenkeskistä tekemistä, jolloin varmaan ikävöidään ja toivotaan, että lapset haluaisi tehdä meidän kanssa jotain. Vaikka perheessä on lapsia, ehtii silti tekemään yhdessä ja kaksin.

3. Vauvavuoden (ja taaperovuosienkin) suurin yllätys voikin olla se, kuinka paljon haluaa viettää lastensa kanssa aikaa. Kun mä teen töitä toimistossani ja kuulen, että vauva ilmeilee ja hymyilee miehelleni olkkarissa, singahdan paikalle, koska en halua menettää yhtäkään hetkeä. Mä en halua olla erossa lapsistani. En sen takia, että se olisi vaatimus äitiydelle tai koska yhteiskunta niin haluaa. Mä en halua olla erossa niistä, koska haluan olla niiden kanssa. Mulle äitiys ja vanhemmuus ei oo hetkeekään ollut sellainen asia, jota haluaisin päästä karkuun, mutta mulla onkin ollut erittäin helppo alkutaipale tässä mun äitiydessäni. Jos siis välillä haluaa pois, ei siitäkään pidä kenenkään itseään (tai erityisesti muita) syytellä. Mulle on vaikeaa kuvitella erossaoloa vauvastani, mutta mun ei oo vaikeeta kuvitella, miksi joillekin asia on toisin.

Kommentit (17)
  1. Mukava lukea tällaisia kokemuksia. Ja tosiaan on sallittua muuttaa mieltään!

    Olitko kirjoittanut tuosta rautainfuusiosta jossain enemmän?

    1. En oo varma kirjotinko viimeksi, ehkä? Oon nyt menossa toistamiseen, niin kirjoittelen siitä tässä lähiaikoina 🙂

  2. Hei, pakko kysyä nyt että mikä on kiintymysteoria? Tarkoitatko sillä lapsen erossaoloa äidistä ikävuosien mukaan ja kenen teoria tämä on?

    Vai tarkoitatko ettet allekirjoita Bowlbyn Kiintymyssuhdeteoriaa?

    1. Kiintymyssuhdeteoriaa tarkoitin 🙂

      Käsittääkseni siitä on jalostettu tää ajatus poissaoloajoista, annihilaatiokauhusta ja poissaolon vaikutuksista mahdolliseen kiintymyssuhteeseen ja sitä kautta vauvan elämään myöhemmin. En oo hetkeen asiaa lukenu, joten pahoittelut jos on jotain virheitä tekstissä, kun oon asiaan viimeksi perehtynyt kolme vuotta sitten 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *