AIKUISIÄN YSTÄVYSTYMISESTÄ

Screen Shot 2019-02-12 at 10.00.01.jpg

Sivusin tuossa aikaisemmassa yrittäjyyspostauksessani ajatusta ystävystymisestä aikuisiällä. Jollakin tapaa oon välillä miettinyt, että tää mun itsenäinen ja ajoittain yksinäinen yrittäminen on mahdollistanut sen, että mä oon joutunut tutustumaan ja sosiaalisoimaan eri tilanteissa ja sitä kautta löytänyt ihania ihmisiä elämääni. Kun oon koko ajan muuttanut, eikä ole ollut kiintopaikkaa, jossa hengata työporukan kanssa, oon ollut aina vähän omillani. Ja koska olen kuitenkin seurallinen ihminen, oon joutunut hieman hakemaan sitä seuraa avoimin mielin jostain muualta kuin töistä tai koulusta. Ja sehän on oikeesti ajoittain aika hankalaa, jokainen aikuinen tietää sen. Mistä niitä kavereita saa? Usein oon sanonut, että on paljon helpompaa flirttailla ja pyytää miestä kahville kuin yrittää ystävystyä naiseen (tai mieheen) nimenomaan kaveripohjalta. ”Hei sä oot kiva, mennääks kahville ja ollaan kavereita?” on vähän jotenkin sellainen asia, mitä ei tule tehtyä.

Mulle on käynyt onnekkaasti, sillä mun kakskymppisyyteni aikana mä oon tutustunut tosi paljon ihaniin tyyppeihin, joista on tullut kavereita ja ystäviä. Asuessani Lontoossa sain usein kummastelua lukijoiltani siitä, miksen hengannut paikallisten ihmisten kanssa. Hengasin mä jonkin verran, en vaan erityisemmin ystävystynyt. Kulttuuri ja elämäntyyli on niin erilaisia, että samaistumispintaa on vähemmän. Sitä paitsi tapasin Lontoo-vuosieni alkuvaiheessa ihania suomalaisia tyttöjä, joiden kanssa ystävystyin ja mä en oo tunnetusti ikinä kaivannut hirveän isoa kaveripiiriä vaan napakkaa, ihanaa, luotettavaa ystäväpiiriä. 

Missä menee aikuisuuden raja? Onko se täysi-ikäisenä? Siinä tapauksessa oon tavannut kaikki mun parhaat ystävät aikuisena. Kolmekymppisenä on välillä hassua käyttää termiä ”paras ystävä”, sillä pidän kaikkia läheisiä ystäviäni arvossa. Olen tavannut kuitenkin ”parhaan ystäväni” Viivin 18-vuotiaana, oikiksen valmennuskurssilla ja olemme pitäneet yhtä nyt pian 12 vuotta. Me vaan sovimme jotenkin yhteen ja vaikka meissä on miljoona toisiamme raivostuttavaa piirrettä, olemme toisillemme todella rakkaita ja läheisiä, vaikka olemme asuneet monta vuotta eri maissa. En edes muista miten ystävyytemme sai alkunsa. Päädyimme istumaan vierekkäin valmennuskurssin ekana päivänä, sillä olimme molemmat eksyneet ja lähestulkoot myöhässä. Istuimme jatkossakin yhdessä. Joku kerta kahvitauolla juttelimme hetken ja päädyimme lukemaan yhdessä kirjastoon. Lukemisen lomassa tutustuimme ja huomasimme yhteisiä mielenkiinnon kohteita. Siitä se lähti. Jompikumpi kysyi ”haluaisitko lukuseuraa joku päivä” ja siitä se sitten vaan eteni niin, että pääsykoepäivänä oltiin jo läheisiä. 

Screen Shot 2019-02-12 at 9.59.57.jpg

Tää sama kaava on pätenyt kaikkiin läheisimpiin ystävyyssuhteisiini. Ne ystävyydet on lähteny liikkeelle vaan jotenkin siitä hiljalleen kuin itsekseen. Pienenpienen alkusysäyksen jälkeen.

Ystäväni Nooran tapasin yhteisessä työpaikassa. Kun tuli istuttua kahdeksan tuntia samassa työvuorossa, tuli väkisin juteltua. Mä en itse asiassa ees muista miten se eteni siitä. Jotenkin. Joku ehdotti jotain ja päädyimme varmaan kahville tai lounaalle tai jotain muuta, mikä tapahtui työpaikan ulkopuolella ja sitten oltiinkin jo yhteisillä reissuilla Lontoossa. Jos oon ihan rehellinen, niin työpaikkaystävyydet ei oo mulle ihan selviö. Jotenkin tuntuu usein siltä, että työpaikka on työpaikka ja vapaa-aika on vapaa-aika ja niitä ei halua sekoittaa. Mut usein se on se kaikista helpoin tapa ystävystyä johonkin.

Mun aikuisiän ystäväsuhteita kaikkia jotenkin yhdistää se, etten mä oikeen muista miten ne on alkanut. Jotain pieniä muistoja on. Meri oli töissä Gina Tricotissa ja tykkäs Mötley Cruesta. Törmäsin joskus sen blogiin ja sit kommentoitiin toisillemme ja sit olin ehkä joskus Merin kassalla Ginassa. Ehkä? Meri kävi myös mun järkkäämässä bloggaajatapahtumassa. En muista miten, mut päädyttiin lähtemään kattomaan Mötley Crueta yhdessä kesällä 2009. En muista miten siinä niin kävi, mut mentiin sinne mun silloisen poikaystävän ja Merin kanssa ja pari vuotta myöhemmin lähettiin Merin kanssa Australiaan. Se vaan meni silleen. Nyt nähtiin Australiassa molempien perheiden kanssa ja oli oli harvinaisen kotoisa. Kymmenen vuotta on vierähtänyt välissä. Ajoittain kuin paitana ja perseenä ja ajoittain harvoin nähden. 

Vivianin tiesin jo yläasteella, mutta emme oikeastaan tunteneet. Australia-vuoteni aikana olin Suomessa käydessäni hänen asiakkaanaan kahvilassa, jossa hän oli töissä. Kahvin maksamisen lomassa kysyin häneltä jotakin, naureskeltiin jostakin tai ihmeteltiin jotakin ja tutustuttiin enemmän Facebookissa. Ja kun ekan kerran tavattiin, vedettiin seitinohuiden viinilasillisten sijaan sametinpainavat päiväkännit. Hups. Niin siitäkin on jo joku seitsemän vai kahdeksan vuotta. Ei sekään paljoa vaatinut. ”Hei mä tiedän sut, eksä oo..?” tai jotain vastaavaa. 

Lontooseen muutettuani mut kutsuttiin yhteen suomalaisten blogittyöjen tapaamiseen heti tyyliin tokana päivänä. Mä purin vielä pahvilaatikoita, eikä mulla ollu ees hiusharjaa. Olin jättämässä koko touhun väliin, mutta Lontoo-äitini hienovaraisesti (tai ei ihan) tuuppasi mut lähtemään. Tutustuin ihaniin Suomi-tyttöihin, ja heistä mm. Annikaan. Käytiin ekan vuoden aikana Annikan kanssa kerran siiderillä, juteltiin tuntitolkulla ja muutettiin mun toiseksi Lontoo-vuodeksi yhteen. Jossain vaiheessa oltiin yhdessä Etelä-Afrikassa vaihtamassa rengasta keskellä pilkkopimeää yötä ja nukuttiin koko viikko samassa sängyssä hotellihuonesekoilun takia. Annika on mulle superrakas ja ihana ystävä, jonka kanssa vuosi kämppiksenä oli yksi mun elämäni parhaimpia, vaikka samalla myös eniten kasvattavia ja erikoisia vuosia. On ihanaa, että Annika muutti Suomeen vähän aikaa sitten! Miettikää, sekin ystävyys ois voinu hyvin jäädä toteutumatta, ellei jompikumpi ois laittanut Facebookissa viestiä, että mentäskö vaikka siiderille? (Se tais olla Annika tässä tapauksessa jos oikein muistan.)

Jennin oon tuntenut jo vuosia, siis 11 vuotta varmaan jo nyt? Tunnettiin blogipiirien kautta ja asuttiin 200 metrin päässä toisistamme Lontoossa tietämättä sitä. Kerran törmättiin bussipysäkillä. Nyt on myönnettävä jotain, mikä ei oo imartelevaa. Ensinnäkin, mä kuljen ihan superpahasti laput silmillä. En välillä yhtään havainnoi ympäristöäni ja en välttämättä huomaa tuttuani, vaikka hän kävelisi suoraan vastaan. Samalla myös saatan ihan tietoisesti karttaa tervehtimistä jonkun puolitutun kanssa. Kuulostaa ihan kauheelta, ja sitähän se on. Usein käy niin, että näen jonkun ihmisen, jonka tunnen ja haluan paeta tilannetta, ellei se ihminen ole nähnyt mua kanssa. Mä inhoan niitä väkinäisiä tilanteita kun pitää vaihtaa kuulumisia ja niitä näitä jonkun sellaisen kanssa, jonka kanssa ei ole ollenkaan tekemisissä. Oon varmaan siinäkin hetkessä Jennin dösärillä nähdessäni miettinyt sekunnin sadasosan, että en sano mitään, kävelen vaan ohi 😀 Mutta todellisuudessa olin tosi yllättynyt siitä sattumasta, että lähes kotikadulla törmättiin eri kaupungissa ja maassa ja niinpä juttelimme hetken, tavattiin myöhemmin kahvitellen ja mun kolmas Lontoo-vuosi oltiinkin sitten Jennin kanssa kämppiksinä. Ja nyt olen menossa toista kertaa vuoden sisään Jennin luokse Arabiemiraatteihin ja lasken hänet ehdottomasti yhdeksi mun ihanista luottoystävistä. 

Sofian tapasin kaupallisten yhteistöiden kautta. Huawein entisenä markkinointipäällikkönä Sofia oli ensimmäinen kontaktini Huaweilla ja osaavan ja erinomaisen ammattilaisen tavoin hän halusi hieman tutustua ennen yhteistyön aloittamista. Kävimme kahvilla ja viihdyimme keskenämme. Alkuun suhteemme oli hyvinkin pitkälti vain yhteistyöhömme liittyvä, mutta jossakin vaiheessa pian huomasimme, että viihdymme yhdessä erittäin hyvin ihan kavereina. Yhteistyö siirtyi onneksi PR-toimiston kautta tehtäväksi muutenkin ja me ystävystyimme Sofian kanssa työasioiden ulkopuolella. Siitä on nyt melkeen neljä vuotta, ja vaikka mun Huawei-yhteistyö on mun rakkain yhteistyö, niin vielä onnellisempi olen siitä, että tapasin Sofian tämän jutun kautta. 

Kaisan tapasin Kuopiossa ja hän on vähiten blogissani ja somessani näkyvissä ollut ystäväni. Tiedättekö kun aina välillä tuntuu, että sielut kohtaa ja tulee sellainen ”hey, I think I really like you” -fiilis jostakin ihmisestä? Mun toinen Kuopio-vuosi sisälsi maailman ihanimpia ja rennoimpia päiviä, kun Kaisa tuli iltapäivällä ”käväisemään” ja lähti aamukolmelta. Yksi rankimpia asioita Lempäälään muutossa oli se, että jouduimme eri kaupunkeihin, sillä meidän arkinen ystävyys oli mulle hurjan tärkeä. Kyllä, muutin anopin, äidin ja siskojen lähelle, mutta silti mua harmitti ja isosti. Se kertoo siitä, kuinka pian tuo ystävyys syveni. Miten tapasimme? Miehen työkavereiden kautta kotibileissä. Siitä se lähti. En muista miten, jotenkin vaan. Jotain tehtiin, jossain nähtiin ja nyt hän on yksi rakkaimpia ihmisiäni. 

Screen Shot 2019-02-12 at 10.00.07-2.jpg

Oljan tiesin tuhannen mutkan kautta jostain vuosien takaa. Jotain yhteisiä tuttuja, mutta olin ehkä vaihtanut jossain tapahtumassa Oljan kanssa kolme lausetta. En tiennyt, en tuntenut. Tiesin vaan nimen ja kasvot. Jotenkin törmäsin Instagramissa hänen tiliinsä raskausaikanani ja huomasin, että hänkin oli raskaana. Onnittelin ja juttelimme jotain. Kaksi suomenvenäläistä naista ja kaksi lähes samaan aikaan syntynyttä poikaa jotenkin johti siihen, että jompikumpi pyysi lounaalle ja kävimme poikien kanssa vauvatreffeillä. Puolentoista vuoden aikana olemme ystävystyneet ja pidän häntä yhtenä luottoystävistäni. Tavatessamme olin 28-vuotias äiti, eli todellakin aikuisiän ystävyys kyseessä. 

Kuten näistä kaikista huomaa, niin luottoystävät ovat aikuisiällä tarttuneet milloin mistäkin. Töistä, kavereiden kautta, Instagramista ja vaikka mistä. Niitä kaikkia yhdistää se, että en oikeesti enää ees muista, kuka teki aloitteen, mitä tehtiin ekoja kertoja kun nähtiin kaverimerkeissä ja milloin heistä tuli tuttujen sijaan kavereita ja kavereiden sijaan ystäviä. Mä uskon siihen, että asiat menee aina omalla painollaan, mutta omilla harteilla on tehdä välillä aloite ja olla avoin aloitteille. Tiedän, ettei se ole helppoa. Mutta tuossa luettelemani on vain osa listaa. Mä oon ystävystynyt niin mun ripsihuoltajan kuin mun lukijan kanssa ja elämän varrella on ollut todella monta sattumanvaraista kohtaamista, jotka ovat johtaneet ystävyyssuhteisiin.

Vähän aikaa sitten tapasin perhekerhossa erään ihanan pikkutytön, joka konttasi syliini. Hänen äitinsä vaikutti hurjan mukavalta, mutta juteltuamme jonkin aikaa kerhon mentyä kiinni lähdimme eri teille. Manasin miehelleni autossa, että olispa kiva kun olisi enemmän tuttuja täällä Lempäälässä ja että hän vaikutti mukavalle. Puhuttiin mieheni kanssa siitä, miten typerältä tuntuu kysyä jotakin vaikka kävelylle tai kahville ja miten en osaa jotenkin lähestyä ihmisiä. Satuin bongaamaan hänet Facebookista kerhomme ryhmästä ja rupesin miettimään, miksi tämä on mulle niin vaikeeta. Pari päivää asiaa mielessäni pyöriteltyäni laitoin hänelle viestin. Muistin nimittäin kuinka eräs mieheni vanha tuttu bongasi, että olemme muuttaneet Lempäälään ja tuli reippaasti ja iloisesti moikkaamaan mua sekä livenä, että Facebookissa ja ollaan tutustuttu sen jälkeen. Ei hän vaikuttanut musta oudolta kun otti yhteyttä. Päinvastoin, musta se oli mukavaa. Niinpä itse laitoin tällä kertaa viestiä. En toki tiedä tuleeko meistä ikinä ystäviä, mutta ylitin itseni ja tein aloitteen.Välillä tuntuu, että elämä olis niin paljon helpompaa, kun siinä olis ripaus lapsenmielisyyttä. Lapsi kävelee toisen luo ja rupee leikkimään vieressä. Saattaa sanoa, että ”sä oot kiva” ja halata. Tsiisus miten paljon helpompaa olis sanoa jollekin, että hei, sä vaikutat kivalta, mennääkö leikkimään joku päivä 😀  

Rehellisesti sanottuna, mä oon erikoinen yhdistelmä avointa ja rempseetä, mutta samalla vetäytyvää, ujoa ja jopa juroa. Musta saa helposti ylimielisen kuvan, tai vähintäänkin sellaisen kuvan, etten halua olla kenenkään kanssa tekemisissä. Varsinkin viime aikoina tämä on korostunut mussa. Mä en osaa oikeen selittää sitä. Toisaalta oon rohkea ja avoin ja voin pitää esitelmän 1000 ihmiselle jännittämättä sekuntiakaan. Toisaalta tuntemattoman kanssa small talkaaminen saattaa olla mulle maailman vaikein ja ahdistavin juttu. Kuten tuo esimerkkini semituttujen ihmisten välttelystä osoittaa, mulla on välillä jopa ihan suoranaisen pakenevia fiiliksiä sosiaalisista tilanteista. Voin rehellisesti sanoa, että jos huomaisin jonkun semitutun vaikkapa ruokakaupan käytävän toisessa päässä, en todennäköisesti menisi juttelemaan vaan lähtisin toiseen suuntaan. Jotenkin sattumalta tapahtuvat kohtaamiset on mulle sosiaalisesti hankalia, en tiedä miksi. Toisaalta voin olla kuin kala vedessä niissä ja jäädä löpisemään vaikka kuinka pitkäksi aikaa ja välillä saatan haluta paeta koko tilannetta. Eikä siinä oo mitään järkeä, koska se ihminen, jota pakenisin saattaisi olla sellainen, jolle laittaisin Facebookissa viestiä ja ehdottaisin tapaamista. Se pakeneminen ei siis liity mitenkään siihen, etten haluaisi puhua juuri sen ihmisen kanssa. Eikö kuulosta ihan oudolta? Olenko ainoa, joka tekee niin? 

Ja sitten kun mä tapaan jonkun ihmisen, niin mulle käy helposti yksi kahdesta asiasta. Joko olen melko hiljaa ja hämmentyneenä (koska mua ahdistaa ja oon jotenkin jännittynyt) ja vaikutan ylimieliseltä ja epäkiinnostuneelta vaikka todellisuudessa se johtuu siitä, että saatan tuntea jotakin epävarmuutta ja varovaisuutta. Ensinnäkin, on myönnettävä, että blogi on tehnyt mut varoivaiseksi. Tosi moni ihminen on jälkeenpäin kertonut tienneensä mun blogista. Uusiin tuttavuuksiin suhtaudun aina vähän silleen varovaisesti.. ”Tietääköhän tuo mut? Mitäköhän se ajattelee musta blogin perusteella?” Oon aika hidas päästämään lähelleni ja saatan vaikuttaa tosi jotenkin vetäytyvältä tilanteessa. Ja voin myöntää rehellisesti, että välillä uuden ihmisen kohdalla pidän itseäni poikkeuksellisen epäkiinnostavana ja jotenkin vetäydyn senkin takia tilanteessa. En jotenkin jaksa esitellä itseäni, kertoa itsestäni. Koen usein, että mielipide, jonka musta muodostaa blogin tai pinnallisen arvion perusteella on tosi erilainen kuin mitä oikeasti olen, ja jotenkin olen haluton vetäytymään sieltä kuorestani ja olemaan läsnä ja yrittämään muuttaa sitä arviota tai vaikuttaa siihen mitenkään. Moni tulkitsee tän vetäytymisen helposti varaman ylimielisyydeksi ja sellaiseksi tilanteeksi, jossa en oo kiinnostunut kanssaihmisestä yhtään. 

Tai sitten käy melko lailla vastakohta, eli saatan tutustua johonkin ja höpöttää ihan päättömän paljon. Itsestäni, tapahtumasta jossa ollaan, kaikesta mahdollisesta. Se on sen saman hämmennyksen ja ahdistuksen ja tietynlaisen ujouden vastapuoli. Ja sen, että mua ahdistaa suunnattomasti olla vaikka uudessa pienessä porukassa niin, että on täysi hiljaisuus 😀 Ja täytän sitä hiljaisuutta sitten. Ja vaikutan varmaan tilan omivalta kusipäältä, joka jauhaa ja jauhaa. Vaikka se johtuu vaan siitä, että haluan omalta osaltani viedä pois sitä, että jollekin tulee awkward olo kun on ihan hiljaista. 

Screen Shot 2019-02-12 at 10.00.04-2.jpg

Että siitä sitten tutustumaan meikäläiseen, molemmat vaihtoehdot kuulostaa houkuttelevilta, eikös? Mut jotenkin kummasti tällainenkin sosiaalisesti hieman rajoittunut ihminen on onnistunut löytämään itselleen ihania sydänystäviä vuosien varrelta. Sillä toi mun sosiaalinen ääliömäisyys koskee yleensä vaan sitä alkua. Sitten kun päästän jonkun lähelle ja tutustun häneen hieman ja pääsen hieman perille hänestä, niin en koskaan ajattele enää mitään tollasta vaan oon aina 100 % oma itseni.  Ihan typerää tää mun sosiaalinen ääliömäisyys, koska kuten huomaa, mun kaikki ihanat ystävyydet on lähtenyt jostain ihan mitättömän pienestä ja yksinkertaisesta. Ei se ole hitto vaikeeta.

Kun mietin näitä mun esimerkkeinä käyttämiäni ystäviä, niin heitä yhdistää yksi asia. Mun on todella helppo olla heidän kaikkien kanssa. Jotenkin hyvin aikaisessa vaiheessa tutustumistamme oon ollut tosi rento heidän seurassaan. Mua ei oo ahdistanut, mua ei oo jotenki ujostuttanut tai hämmentänyt tai mitään muutakaan. Hyvin aikaisessa vaiheessa oon viihtynyt näiden ihmisten kanssa hiljaisuudessa. Se on mulle usein merkki siitä, että tässä on sitä jotakin. Että koko ajan ei tarvii skarpata, tutustua, olla läsnä. Että jotenkin se yhdessäolo on helppoa. Meikittä, verkkareissa, rennosti. Sotkuisessa kämpässä, miehen kanssa riideltyäni, PMS-hirmuissa ja vaikka missä.

Oon huomannut, että tää mun sosiaalinen ahdistus ja oleminen on pahentunut lapsen myötä. Siihen on ihan yksinkertainen syy, joka ei neroutta kaipaa selityksen löytämiseksi. Kun olen niin paljon kiinni lapsessani ja perheessäni ja olen erossa lapsesta ollessani töissä sosiaalisessa avokonttorissa, niin kaipaan välillä vaan yksinoloa. Mä itse asiassa tykkään olla yksin aika paljonkin, ja olin sitä ennen tosi paljon. Miehen työpäivän ajan kotona itsekseni, välillä viikonloppuja näkemättä ketään. Nyt en saa lähes koskaan olla yksin. Se on vienyt veronsa siinä, että mun sosiaaliset voimavarat on jotenkin pienentyneet. Mun ystävien ja läheisten kanssa voin viettää aikaa rajattomasti, koska koen sen niin helpoksi ja arkiseksi, mutta uudet tuttavuudet ja sosiaaliset tapahtumat tuntuu vaikeammilta. Lisäksi koen itseni hyvin epäkiinnostavaksi. ”Moi mä oon Anna, asun Lempäälän pellolla, bloggaan, teen töitä ja leikin mun taaperon kanssa.” Mun arki on jotenkin tosi tavallista (mun mielestä siis :D), eikä siitä saa ihan hirveesti jutun juurta. Tai sellainen fiilis mulla helposti usein on. Mulle mun arki on ihanaa ja valloittavaa, mutta siitä puhuminen jollekin toiselle tuntuu hyvin epäkiinnostavalta, sillä sitähän tutustumisessa tehdään, kysytään toisesta ja kerrotaan itsestä. Samaan aikaan saatan olla täysin epäkiinnostunut toisesta ihmisestä. Ei sen takia, että hän olisi epäkiinnostava vaan yksinkertaisesti mun aivojen overloadin takia. Usein tuntuu, että mulla on koko ajan miljoona juttua mielessä ja ajatuksissa. Työjutut, blogijutut, Dante, perhe ja moni muu asia. Aina lumien luomisesta laskujen maksamiseen ja töiden aikatauluttamiseen. Tuntuu, että ruuhkavuodet ovat alkaneet ja se ruuhka on mun aivoissa. Siinä tuntuu välillä siltä, että nyt ei ole tilaa millekään uudelle ja haluaa vaan vetäytyä sohvan nurkkaan lukemaan kirjaa tai keittiöön leipomaan. 

On jotenkin hassua sanoa, että on vähän jotenkin rajoittunut sosiaalisesti ja samaan tulvaan kertoa monesta läheisestä ystävästä. Tää on sellainen asia, jonka oon kokenut aina hirveen vaikeaksi selittää. Ehkä joku ymmärtää, ehkä joku ei ymmärrä. Mut mun pointti on lähinnä se, että liian usein sanotaan, että aikuisiällä ystävystyminen on hirveen vaikeeta ja mahdotontakin. Mä en usko siihen, ja mulla on monta todistuskappaletta tätä vastaan. Mun mielestä ystävystyminen missä tahansa elämän vaiheessa on vaikeeta ja tutustuminen uusiin ihmisiin jopa ahdistavaa. Mun mielestä täytyy tutustua ensin kunnolla itseensä ja ymmärtää omaa käyttäytymistä ja syitä siihen, jonka jälkeen on paljon helpompi tutustua muihin. Tietyllä tapaa mun mielestä siihen on paremmat rahkeet aikuisena, kun tuntee itseään paremmin kuin nuorena. Ja jos munkaltainen ahdistuva ylimieliseltä vaikuttava sekoilija onnistuu luomaan aikuisiällä ystävyyssuhteita, moni muukin todennäköisesti onnistuu. Ymmärrän toki, että joillakin on ihan oikeasti vakavampiakin ongelmia ja ahdistusta sosiaalisista tilanteista, enkä mitenkään halua rinnastaa tätä siihen tai verrata näitä keskenään. 

Ja jos jonkun vinkin haluan antaa, niin ehkä sen, että mulle ainakin lähestyminen on usein helpompaa ei-kasvotusten. Mä tiedän, että kuulostaa hassulta, mutta se on mulle jotenkin helpompi ja vähemmän ahdistavampi tapa. Toinen on uskaltautuminen käymään joissakin tilaisuuksissa yksin. Nuorempana usein halusin aina tietää, että joku kaveri on paikalla tai tulee mukaan. Voisin mennä leffaan milloin vaan yksin, enkä pitäisi sitä mitenkään hassuna. (Paitsi että haluun aina jauhaa leffasta jonkun kanssa sen jälkeen ja varmaan siks en oo koskaan käyny leffassa yksin.) Mut samalla mun on välillä vaikeeta mennä huoneelliseen ihmisiä, joista tiedän monia, mutta siellä ei ole sellaista luottohenkilöä, johon voisin ”nojata”. Oon jättänyt monta tapahtumaa väliin, koska en oo uskaltanut mennä yksin. Jep, ihan totta. Jotenkin musta tuntuu oudolta ajatus olla jossakin tapahtumassa itsekseni hengaamatta kenenkään kanssa ja ajoittain ehkä jutustellen puolitutuille ja tuntemattomille. Kuulostaa lähes painajaismaiselta. Mutta välillä on hyvä uskaltautua menemään yksin. Jos aina on jonkun luottoihmisen kanssa, ei koskaan joudu kokeilemaan johonkin toiseen tutustumista, kun on valmiiksi sosiaalisesti kiinni jossakin. 

Ootteko te kokeneet aikuisiällä ystävystymisen helpompana vai vaikeempana kuin nuorena? Ja millaisia te ootte tutustumistilanteissa? Onko samanlaisia sekopäitä kuin meikäläinen? 

Kommentit (33)
  1. Oon huomannut itse, että ystävystymiseen pätee vähän sama kuin parisuhteeseenkin. Jos niitä jatkuvasti etsii väkisin, ei tule sellaista välttämättä löytämään, mutta jos antaa asioiden tapahtua omalla painollaan ja ajallaan, niitä tuleekin yhtäkkiä kaikkialta. Mulle kävi näin kun aloitin yliopistossa, että varsinkin ekan vuoden syksyllä yritin hirveesti ystävystyä kaikkien kanssa, koska halusin niin kovasti löytää jonkun ystävän. Ekan vuoden lopussa olinkin löytänyt yhden hyvän ystävän, mutta kesän jälkeen huomasin, että ne muut eivät olleetkaan mun tyyppisiä ihmisiä, ja ne jäi vaan tutuiksi. Toisena vuotena en enää etsinytkään aktiivisesti uusia ystäviä, vaan tyydyin siihen, mitä mulla silloin oli. Kunnes sitten joulun jälkeen huomasinkin, että olin saanut kolme uutta ystävää ihan huomaamatta, ja he ovat juuri mun tyyppisiä ihmisiä, joiden kanssa juttu luistaa. 🙂

  2. Minulle ystävystyminen on aina ollut hirmu vaikeaa. En ole luonnostani kovin puhelias ja small talk ei ole juttuni. Olen myös jokseenkin varautunut, en anna itsestäni helposti enkä päästä ihmisiä lähelleni. Minusta on myös aivan liian ahdistavaa mennä tilaan jossa on paljon ihmisiä joita en tunne. Välttelen sellaista viimeiseen asti.
    Minulla on muutama hyvä ystävä ja koen että aikani riittää heille ja olen tilanteeseen tyytyväinen. Tarvitsen todella paljon omaa aikaa ja jos minulla olisi paljon ystäviä, kokisin painetta että en ehdi enkä jaksa nähdä heitä tarpeeksi usein.
    Silloin tällöin kuitenkin käy niin että tapaa esim.töissä ihmisen jonka kanssa juttu alkaakin luistamaan kuin itsestään. Silloin olen rento, puhun paljon ja kerron itsestäni.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *