Äiti, aikuinen, minä… // Lempäälä

Mä valmistelin näitä kuvia tänään päivällä postaukseen ja jäin kattelemaan näitä aika ihmeissäni. Jotenkin mun tajuntaan jysähti tämän blogin aikana tapahtunut muutos. Mä aloitin 19-vuotiaana asuessani HOASin opiskelija-asunnossa Koivukylässä ja olin ihan tyttönen. Ensimmäisissä kuvissa seisoi hyvin erinäköinen ihminen, mutta myös joku, joka oli ihan eri elämäntilanteessa. En oikein tiedä tai muista, millaiseksi kuvittelisin elämäni kymmenen vuoden päähän. En enää muista mistä haaveilin ja mitä elämältäni halusin. En muista, miltä kolmekymppisyyteni näytti kaksikymppisyyttä hipovan tytön silmiin. Ja nyt katson kevyitä uurteita silmäkulmissa ja otsalla ja käsissä ja mietin tätä ihmistä, joka kuvassa seisoo. Hän on äiti, hän on vaimo, hän on lempääläläinen talonomistaja. Hän on elänyt uskomattoman elämän, on ollut pitkiä aikoja ulkomailla, on rakastunut ja särkenyt sydämensä, on rakastunut uudelleen. On ystävystynyt ja päästänyt irti, on kokenut, nähnyt ja tuntenut. Olen niin eri ihminen nyt kun silloin kohta kymmenen vuotta sitten. Suoraan sanottuna lähes mikään ei ole säilynyt ennallaan. Kuitenkin jotkin asiat ovat. Perheeni ja muutama ystävä. Yksi heistä itse asiassa tuli spontaanisti käymään täällä. Kun mietin näitä Lempäälässä otettuja asukuvia, muistin tänään jostakin syystä ne ensimmäisen Koivukylän kuvat ja muistin kuinka istuimme pelaamassa pokeria HOAS-kämppäni ruokapöydän äärellä. Myös tietty ajatusmaailma on pysynyt. On toki kypsynyt ja vahvistunut, muuttunutkin paikoitellen, mutta tietyllä tapaa se ydin on pysynyt. Ja sitten tämä blogi.

Jotenkin tänään kun katsoin näitä kuvia, häkellyin kuinka paljon olen muuttunut. En vain kuvissa, vaan ylipäätään. Oli jotenkin oikeasti valtaisan vahva fiilis tajuta, että tässä on kohta menty kymmenen vuotta tätä. Kolmasosa mun elämästä. Tiedättekö kun jokin kuva tai hetki voi laukaista jonkun vanhan muiston? Jotenkin näitä kuvia katsomalla jokin mielikuva, jokin muisto Mungolifen alkuvaiheesta rävähti auki todella vahvasti. En minä osaa tätä nostalgiahämmennystäni edes selittää. Jotenkin ajatuksena tämä konkretia, tämä kymmenen vuotta ”paperilla”, blogissa, nähtävissäni, on todella overwhelming. Paremman suomenkielisen sanan puutteessa. Kymmenen vuotta on pitkä aika ja se näkyy. Niin kasvoissa kuin eletyssä elämässä. Mun viimeiseen kymmeneen vuoteen tuntuu mahtuvan enemmän kuin olisin kuvitellut elämässäni tapahtuvan. Ehkä. En tiedä, en muista mitä elämältäni kuvittelin.

Tiedättekö mitä mä näin näitä kuvia katsoessani? Mä näin aikuisen naisen ja äidin. (Jos päässänne alkoi soimaan Paula Koivuniemi, olkaapa hyvät. Korvamadot on niin perseestä.) Kuulostaa ehkä paatokselliselta, mutta antakaas kun selitän. Mä oon aina jotenkin kokenut olevani nuorempi/kokemattomampi kuin mitä minun kuuluisi olla. Jotenkin muistan kun olin yläasteella ja katsoin Wanhoja. Ja mietin miten ihmeellisen vanhoja ja ”isoja”, aikuisia ne wanhoja tanssineet oli. Sitten kun oli oma vuoroni olla Wanha, koin itseni jotenkin niin pieneksi. En minä ollut niin iso, aikuinen ja vanha kuin mitä ne Wanhat nuorudessani olivat. Monta kertaa elämässäni on ollut sellainen hetki, että olen ollut tietyssä tilanteessa, tietyssä asemassa, ja miettinyt, että hetkinen, mä olen aivan liian kokematon / uusi / nuori / mitäikinä. Äitiys on ollut niistä vahvin. Mä en välillä ihan tajua ja ymmärrä, että kyllä, minä olen äiti. Minä olen se ihminen, joka jonkun pienen ihmisen mielestä tietää kaiken ja osaa kaiken. Minä olen se aikuinen, joka järjestää harrastuksiin menoa, miettii toisen ruokailua ja kasvatusta. Mä muistan äidit sellaisina kuin muistan heidät nuoruudessani ja lapsuudessani. He olivat loputtoman viisaita ja tiesivät kaiken, he osasivat, he olivat aikuisia ja kauniita ja tyylikkäitä. Ja minä olin niin pieni, mitätön ja kokematon heidän rinnallaan. Ja nyt minä ole äiti. Minä. Apua. Jotenkin näen itseni usein edelleen huolettomana nuorena tyttönä, ja jotenkin identiteettini ei vielä aina sisäistä, että jep, mä oon kohta kolmekymppinen nainen, joka on jonkun äiti.

Muistan kun aloitin lentopallon ja harrastelijajoukkueessani oli 30-vuotias nainen. Hän oli niiiiiiiin vanha. Teini-ikäisen Annan mielestä ainakin. Muistan, että pidin sitä jopa hassuna, että siellä hän harrasti meidän nuorempien kanssa. Ja pidin häntä niin tätinä. Lentopallojoukkueessani on yksi kanssani samanikäinen ja loput huomattavasti nuorempia, kymmenen vuotta nuorempia. Ja heidän puhuessa ylioppilaskirjoituksista ja koeviikoista, joudun käyttämään henkistä pöluhuiskua, että saan kaivettua ne muistot vielä esille. Treeneissä ja peleissä koen olevani yksi porukasta. Kuitenkin samalla tajuan, että mä olen se 30-vuotias nainen. Niiiiiin vanha täti. Mä olen sitä nyt jollekin.

Tiedättekö mitä tarkoitan? Onko tuttua kellekään? Kun aloittaa uudessa työssä, jossa on isommat velvollisuudet ja vaikeammat tehtävät. Uudella kouluasteella. Kun on ykskaks kummitäti, äiti, miettii auton vaihtamista ja sijoitusrahastoja. Välillä tulee sellainen lapsekas olo, että hetkinen.

Jotenkin yleensä mun on vaikea muistaa, että olen aikuinen, että olen äiti, että olen oikeasti kohta kolmekymppinen ruuhkavuosien alkua elävä kotiäiti. Jotenkin se vaan unohtuu. En tiedä, ehkä sekin, että olen ollut Mungo-Anna kohta kymmenen vuotta sekoittaa identiteettiäni. Samaa vuodesta toiseen, ikään kuin mikään ei muutu. Asukuviin on tullut milloin sormusta milloin isoa raskausvatsaa, mutta tässä sitä ollaan. Edelleen saman äärellä. Tänään katsoin näitä kuvia ja jotenkin se kaikki tulvahti kasvoilleni. Mikä alkoi kivalla nuoren aikuisen harrastuksella kymmenen vuotta sitten, on ykskaks aikuisen naisen työ ja tärkeä osa arkea. Onko tässä enää mitään järkeä? Silloin 19-vuotiaana ei paljoa tullut mietittyä mihin itsensä laittaa. Nyt tajuaa olevansa kolmekymppinen ihminen, joka on avannut virtuaalisen oven tuhansille.

Itsekin välillä mietin, että pitäisikö mun tehdä jotakin ”järkevää”? Tiedättekö, jos mietin, millaisia ajatuksia mulla oli 19-vuotiaana ja mietin miten näin mielessäni kolmekymppiset. Kyllä mä varmaan näin mielessäni jakkupukuiset tärkeät naishenkilöt jossain toimistotöissä tekemässä jotain tärkeitä päätöksiä ja viettäen työpäivänsä vakavien ja tärkeiden asioiden parissa. Se oli musta jotenkin tavoiteltavaa. Ja tässä mä edelleen olen. Kohta kolmekymppisenä seison ulkona poseeraamassa kameralle ja kertomassa mun vaatteista. Verrattuna kuvitelmiini, olen ihan erilainen kuin kuvitelmieni kolmekymppiset naiset. En itse asiassa edes kuvittele itseäni minkäänlaisena nelikymppisenä. En jotenkin saa edes pientä kuvitelmaa päähäni. Ehkä nämä kymmenen vuotta ovat opettaneet sen, ettei kannata kuvitella, että voi suunnitella jotain elämässä.

Mutta en koe, että olisin valinnut väärin tai ajautunut huonoon paikkaan. Ei kaiken tarvitse olla vakavaa ja tärkeää. Ei kaiken tarvitse mennä niin kuin yhteiskunta opettaa meidät ajattelemaan tavoitteeksi ja ennen kaikkea hyväksi tavoitteeksi. Ei meidän kaikkien tarvitse olla niin vakavalla tavalla tärkeitä. Haluan ajatella, että minäkin olen tärkeä. Vaikka mä seison paukkupakkasella poseeraamassa pörröisessä vaaleanpunaisessa takissa, olen silti aikuinen nainen, äiti ja yrittäjä ja ennen kaikkea tärkeä ihminen. Perheelleni, läheisilleni ja varmasti monille seuraajillenikin. Moni teistä on kasvanut mukanani. Jos en mitään vakavasti otettavaa ja tärkeää ole saavuttanut elämässäni, olen sentään saavuttanut sen, että olen kulkenut omaa polkuani ja mennyt sinne, mikä on kiinnostanut. Ja päässyt perille jonnekin, missä mun on tosi hyvä olla. Missä mulla on rauha ja missä mulla on seesteinen olo.

Nimittäin näissä kuvissa ei silmille hypännyt mitenkään ulkonäössä vanhuus. Ei hypännyt ne rypyt tai olemuksessa näkyvät kilsat. Jokin katseessani näissä kuvissa sai koko tämän ajatusryöpyn aikaiseksi. Jokin katseessani on todella rauhallista, kuten mun olo nykyään muutenkin.

Kohta uskomattomat kymmenen vuotta tätä takana. Saa nähdä, miten tämä tästä jatkuu, innolla ja mielenkiinnolla odotan.

H&M takki
DELICATELOVE poncho
STUART WEITZMAN saappaat
CHANEL laukku
NO LABEL kashmirhame Kiinasta
CHANEL rintaneula

Näin asuun liittyvänä sidenotena (ootteko huomanneet, että mun asupostaukset eivät enää pahemmin liity niihin asuihin? :D), todettakoot, että harmaan ja vaaleanpunaisen yhdistelmä edelleen miellyttää ja tässä taas yksi esimerkki siitä. Samalla on sanottava, että olis vaan pitänyt hankkia ne pari raskausaikaista vaatetta, sillä yhdistän moniin mun raskaana käyttämiin vaatteisiin edelleen sen mahan mielessäni. Esim. tämän ponchon esittelin joskus vuosi sitten ison mahan kanssa ja silmäni oikein hakevat kuvissa sitä mahaa. No, ei se mitään. Tää on ihana poncho myös ilman mahaa, täytyy totutella. Takki sai ihastelua osakseen IG:ssä, mutta valitettavasti joudun toteamaan, että se on ”vanha”.  Se on viime talven H&M:n valikoimista. Täydellisen värinen vaaleanpunainen ja mulle niin mieluinen pörröinen matsku ja oversized malli.

Mitäs te tykkäätte tästä asusta? 🙂 

Kommentit (24)
  1. Olet markkinoinnin ammattilainen, vaikuttaja sekä yrittäjä. Siinä on monelle esimerkkiä, mitä 30-vuotiaana on elämässä saavuttanut.

    1. No siinä sitä on saavutusta, että on bloggari. Ei nyt pidä liioitella,

  2. Uskon itse, että jokainen kantaa koko elämän sitä ”pikkutyttöä” mukanaan, tai niin ne 80-vuotiaatkin sanovat, että se on vain keho ja ulkokuori joka vanhenee, mutta mieli ei. Ja niinhän sen tuntee jo näin parikymppisenä, että miten vieläkin se 10 vuotias tyttönen on siellä sisälläni uuden edessä ja tulevaisuutta pohtien kuinka ne nelikymppiset on niin kokeneita ja ”oikeasti aikuisia”. Onko sitä kuitenkaan koskaan lopulta itselleen ”oikeasti aikuinen”?

    ps. Aivan ihanat nuo hiukset, todella kaunis väri ja sopii sinulle niin hyvin! 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *