Äitienpäiväviikonloppu

Eilen juhlin toista äitienpäivää äitinä ja viikonloppu menikin äitien ympäröimänä. Anoppi ja äiti oli käymässä kuin myös ystävämme poikansa kanssa. Viikonloppu sisälsi Cheekin keikan Hakametsässä siskoni ja ystäväni kanssa, pyörähdyksen yöelämässä ja sitten ihanat kaksi hellepäivää takapihalla grillaten ja leikkien. Lentopalloa, jalkapalloa, polskimista uima-altaassa ja viimeisimpänä vesipyssy-sotaa.

On ihanaa, että on äitienpäivän kaltainen päivä, jolloin väkisinkin tulee luotua aikaa juhlia äitiyttä ja rakkaita äitejä. Mutta todellisuudessa, äitienpäivä on vähän jokainen päivä. Äitiys itsessään on niin ihana lahja, ja se muistuttaa siitä päivittäin. Mä suhtaudun ”pakkojuhliin” aina vähän kaksijakoisesti. En fanita vappua tai uutta vuotta ja juhannuskin on mulle vähän pakkopullaa, mutta joulua, isänpäivää ja äitienpäivää oon aina rakastanut, jo ennen kuin meistä tuli vanhemmat. Oikeastaan tajusin tätä kirjoittaessa, että sellaiset kalenterijuhlat, joihin liittyy perhe, on aina olleet suosikkejani. Meillä on tosi läheinen perhe, ja vietetään toki muutenkin paljon aikaa, mutta nämä tällaiset päivät ovat turvallisuuden tukipilareita kalenterissa. Mulle perhe on niin valtava turvallisuudentunteen ja kuuluvuuden sekä pysyvyyden tunteen lähde, sillä liikkuvan ja paljon muuttavan elämän keskellä olen tukeutunut aina enemmän ja enemmän perheeseen. 

Sellaisen elämän haluan luoda myös pojallemme. Perhe on koti, ja vaikka on fyysisesti kaukana, kun on läheinen perheensä kanssa, on henkisesti aina kotona. En voi sanoa, että perhemallimme on ollut täydellinen. Ei kai kellään ole? Meillä on omat huonot puolemme ja huomaan usein ajattelevani, millainen äiti haluan olla ja millaisen perheen haluan meille. Mitä piirteitä perhemallistamme haluan tuoda omaan perheeseeni ja mitä piirteitä en missään nimessä halua osaksi tulevaisuuttamme.

Tiedättekö kun elämän varrella on paljon hetkiä, kun haluaa parantaa itsessään asioita? Milloin lupaa lähteä lenkille laihtuakseen tai lupaa syödä terveellisemmin, käyttää aktiivisemmin kasvonaamiota, käyttää hammaslankaa, lopettaa sokerin ja mitä vielä? Mä ainakin teen usein itselleni lupauksia siitä, mitä parannuksia teen. Vähän niin kuin sellaisia pieniä arjen versioita uuden vuoden lupauksista. Ja kuten UV-lupauksillakin on tapana, myös nämä jää toteuttamatta. Ne ei nimittäin ole yhtään tärkeitä mulle. Mutta lupaukseni siitä, miten muutun äitinä, on niin tärkeitä itselleni, että niitä tulee työstettyä ihan eri tavalla.

Tää on ehkä vähän huono esimerkki, mutta lupasin vähentää kiroiluani tai oikeammin olla kiroilematta lapsen kuullen ja olen onnistunut siinä erittäin hyvin. Itse asiassa nykyisin jos kuulen kirosanoja Danten kuullen, se särähtää mulla tosi pahasti korvaan. Kun vietän niin paljon aikaa Danten kanssa, tietenkin mun kiroilu muissakin tilanteissa on vähentynyt selkeästi. Voiperhosta ja vitamiinia on meidänkin perheessä tullut kuultua vähän väliä, ja kyllä iltojen lätkäpelejä katsoessa on tullut muutama ärräpää tiputettua ihan varsinaisessa muodossaan. Tää ei ole ehkä mikään iso asia tai muutos sinällään vaan enemmänkin pieni esimerkki siitä, mitä äitiys on mulle arjessa. Jos olisin päättänyt vähentää kiroilua muusta syystä, en sitä olisi tehnyt. Kun se halu kimposi halustani olla parempi Dantelle, tuli siitä tärkeää mullekin.

Mulle äitiys on sitä, että mietin, millainen äiti, roolimalli ja koti haluan lapselleni olla. Mitä tapoja haluan hänen oppivan ja mitä haluan hänen pitävän epäkiinnostavana. En tarkoita sitä, että Dante oppisi sanomaan kiitos joka välissä tai edes viemään lautasensa tiskikoneeseen. Tarkoitan sitä, millaisia moraaleja ja periaatteita haluan korostaa ja välittää hänelle. Ennen kaikkea mietin tekojani sen kannalta, mikä kasvattaa Danten luottamusta ja sitä, miten hän kommunikoi. Se kuulostaa ehkä jatkuvalta itsensä tarkkailulta ja asioiden ylikelaamiselta, mutta ei se ole sitä.

Aina välillä äitiys on nimittäin sitä, että ammutaan isiä vesipyssyllä ja painitaan vähän pandan kanssa, vaikka väkivalta ja aseellinen väkivalta on kaukana siitä, mitä hyväksyn. On välillä vaikea itsekin miettiä asioita pehmeästi ja ajattelematta liikaa. Saako pojalle ostaa vesipyssyn vai glorifioiko se aseita? Mitä kun lapsi painii pandan kanssa ja on oppinut pikkunyrkeillään tekemään boks-boks- varjonyrkkeilyliikettä? Jokaista asiaa ei kuitenkaan voi eikä saa ylikelata, vaan asiat pitää pyrkiä sitten joskus selittämään ymmärrettävästi pikkuiselle. Pandan voi muksauttaa kumoon, mutta kun äitiä, isiä tai pandaa satuttaa, pitää pyytää anteeksi ja paijata.

     

Samalla kun äitiys on ihanaa, on se myös todella raastavaa sillä liian usein tulee kyseenalaistettua jokainen valintansa, jokainen tekonsa ja toimintatapansa. Kunnes on välillä vaan todettava että äitinä tärkein tehtäväni on rakastaa ja ohjata. Kyllä ne muut asiat sitten löytää uomansa.

Oliko teillä ihana äitienpäiväviikonloppu? 

Kommentit (9)
  1. Aivan ihania kuvia! Näitä lisää jatkossa:)

  2. Teillä on niin ihana perhe! Sitä vain toivoo, että itsekin saisi samanlaisen jonakin päivänä. Dante on niin ylisuloinen ja blogiisi näkyy se vahvasti, miten rakastatkaan Dantea ja miestäsi! Olen onnellinen puolestanne!<3 lisää tämmöisiä postauksia.
    Ps. Tuleeko asusta postausta :)?

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *